maanantai 31. joulukuuta 2012

Vuoden 2012 kohokohtia


Uskomatonta mutta totta, jälleen on aika katsella taaksepäin ja muistella, mitä kaikkea kuluneena vuonna on tapahtunut, missä olen käynyt ja mitä kokenut. Onneksi blogi toimii mainiosti päiväkirjana, sillä ilman blogiarkiston tukea en olisi muistanut tämän vuoden tekemisistäni puoliakaan! Vuoden 2012 ensimmäinen puolisko tuntui kuluneen jo tutuksi käyneessä joutilaisuudessa, kunnes toisella puoliskolla yllättäen rävähti ja kunnolla. Kontrasti alkuvuoteen oli huima.


Tammikuussa vietimme viikonlopun Pierrelattessa ja kävimme sekä markiisitar de Sévignén tyttären linnassa Grignanissa että ihastelemassa ja kauhistelemassa hirmuisia krokotiileja Pierrelatten krokofarmilla:




Helmikuussa satoi paksu kerros lunta – no, täkäläisittäin ainakin:




Minä kävin Sephoralla Benefitin ammattimeikkaajan väritettävänä ja olin pettynyt lopputulokseen (vasemmalla Benefitin jälkeä, oikealla omaani):




Maaliskuussa palasin talvilomalta Suomesta ja toin mukanani vakiosetin Suomi-tuliaisia:


Loppukuussa sää oli niin kesäinen, että Madame Kissankulma sai houkuteltua minut mukaansa sauvakävelylle Sainte-Victoire-vuoren tuntumaan:

 

Huhtikuussa uskaltauduin kokeilemaan kylän kampaajaa ja sain yllättävän onnistuneen lopputuloksen:


Vapunaattona päivittelin, millainen käpy minusta onkaan tullut, ja muistelin ah-niin-kaukaisia opiskelijavappujani Turussa (kuva vuodelta 2008):


Toukokuussa harrastin kahteen otteeseen kotiseutumatkailua Airellen kanssa: ensin vietimme päivän Uzèsissa...


... ja vähän myöhemmin Avignonissa tutustumassa ruusunäyttelyyn Paavien palatsissa:

 
Kesäkuussa olin kesälomalla Suomessa ja vietin sinä aikana ikimuistoiset neljä päivää Berliinissä ystäväni Erjan kanssa. Keskellä yötä nautitun aamiaisen, kimppuuni hyökänneen hanhen ja monien tyhjennettyjen samppanjapullojen ohella reissusta jäi erityisesti mieleeni Arlandan lentokentällä testaamamme kalajalkahoito:


Aixiin palattuani ajelimme E:n kanssa Valensoleen nuuhkimaan auringossa kukkivia laventelipeltoja: 


Heinäkuu toi mukanaan kaksi aivan erityistä kohokohtaa. Ensimmäinen niistä oli ihka ensimmäinen yhteinen ulkomaanmatkamme, jonka kohteeksi valikoitui lähes itsestäänselvästi Amsterdam:

 
 
Jälkimmäinen taas kuului sarjaan "Tätä päivää en unohda ikinä": tapasin Sisteronissa Mireillen sisarineen!


Elokuussa osallistuin Photo a Day -haasteeseen ja napsin päivittäin valokuvia annetusta aiheesta, kuten "Writing"...


... tai "Clock":


Syyskuu osoittautui vuoden tapahtumarikkaimmaksi kuukaudeksi. Tuskin olimme ehtineet takaisin perinteiseltä vuoristolomaltamme, kun minut kutsuttiin yllättäen työhaastatteluun. Haastattelu ei ollut vuoden ensimmäinen, mutta minulla oli sen jälkeen luottavaisempi olo kuin koskaan aiemmin vastaavassa tilanteessa. Tuloksia odotellessani kävimme Pariisissa Sheilan konsertissa:

 

Poikkesin samalla reissulla myös Pyhän Ritan kappelissa Pigallella pyytämässä erityisapua työpaikan varmistamiseksi:


Kuului kunnia sitten Pyhälle Ritalle tai omalle osaamiselleni (tai molemmille), syyskuun 26. päivä sain vihdoin kirjoittaa blogiin kauan odotetun postauksen: Minulla on työpaikka!

Lokakuussa olin jälleen Suomessa. Nautin mopseista, ystävien tapaamisesta ja kauniista syyspäivistä:


Heti Suomesta palattuani aloitin työt. Tällaisessa paikassa olen sittemmin viettänyt leijonanosan ajastani (kuva leikattu Googlen Street View -palvelusta):





Marraskuun postaukset kirjoitin pääasiassa töistä, joten ne ovat melko kuvattomia. Tämän otoksen sain eräänä kirkkaana aamuna byroon parkkipaikalta töihin tullessani:

 

Muuten tein vain, no, töitä. Kerroin aiheesta vuolaasti tässä postauksessa: Mitä oikeastaan teet?

Joulukuussa olin taas menossa, tällä kertaa Roomassa ja yksin. Vesisateesta ja viikonlopun lyhyydestä huolimatta viihdyin siellä mainiosti:

    
  

Tänä vuonna vietin myös ensimmäistä kertaa joulua E:n kanssa Ranskassa. Joulumme oli mukava ja kotoinen, vaikka mikään ei ollutkaan niin kuin olen tottunut ja kuusta ja mopseja tuli väistämättä ikävä. Sain jo pitkään halajamani joululahjan:

 

Tämä vuosi jäänee henkilökohtaiseen historiaani merkittävänä vuotena ennen kaikkea työpaikan saamisen ansiosta. Ehdin olla ilman mitään aktiviteettia heinäkuusta 2011 lokakuuhun 2012 ja toivon koko sydämestäni ja sielustani, etten enää joutuisi samaan tilanteeseen. Vaikka parhaillaan olenkin vain äitiysloman sijainen ja työsopimukseni on voimassa maaliskuun loppuun, on tämä ensimmäinen oikea ja vakavasti otettava työkokemukseni. Viime vuonna tähän aikaan uskalsin vain kaukaisesti haaveilla, että saisin vuoden 2012 kuluessa töitä; jos nyt haaveilen oikein kovasti, että olen yhä samassa työpaikassa uudenvuodenaattona 2013, ehkä se toteutuu?

Uudenvuodenlupauksia minulla ei ole tapana tehdä, paitsi tämän yhden: lupaan ensi vuonnakin blogata entiseen tapaan, ehkä vähän useammin, ehkä vähän laajemmasta aihepiiristä. Toivottavasti te pysytte lukijoinani myös tulevana vuonna.

Kiitos uskollisuudestanne ja kommenteistanne niin täällä blogissa kuin Facebookissakin. 

Onnellista ja erinomaista vuotta 2013 teille kaikille!  

keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Noël en Provence

Tämä nopeasti ja melko huomaamattomasti ohivilahtanut joulu oli ensimmäiseni Ranskassa. Olisi hauskaa, jos minulla olisi nyt esitellä blogissa aimo annos valokuvia perinteisestä provencelaisesta joulunvietosta seimineen, syöttökukkopaisteineen ja 13 jälkiruokineen, mutta valitettavasti näin ei ole. Meidän joulumme tuntui lähinnä normaalilta viikonlopulta, mitä nyt avasimme pari lahjapakettia ja söimme normaalia paremmin. Jouluaattonakin silitimme ja pesimme pyykkiä eikä hartaasta joulutunnelmasta ollut tietoakaan.

Joulurauhanjulistuksen sentään katsoin suorana Yle Areenasta. Yritin myös kuunnella YouTubesta joululauluja, mutta eivät ne tuntuneet täällä samoilta, ja lisäksi pelkäsin koko ajan koti-ikävän iskevän. Olen aina pitänyt Sylvian joululaulua tylsänä, mutta nyt minun piti lopettaa sen kuunteleminen heti alkuunsa, sillä ymmärsin paremmin kuin koskaan sen sanoman. Etnaa meillä ei täällä tietenkään ole, mutta sypressejä ja melkein toukokuinen sää kyllä, ja samastuin lauluun niin, ettei viimeistä säkeistöä olisi ollut ollenkaan viisasta kuunnella.

Vaan menihän se joulu näinkin, vaikka meillä ei ollutkaan kuusta, kynttilöitä tai koristeita. Söimme ei-niin-perinteisen jouluaterian pakastekauppa Picardin antimista: 





Suupalan kokoisia alkupaloja eri päällysteillä, lohi-mascarponerullia, hanhenmaksaa, perunasose-hanhenmaksakakkuja, täytettyjä viiriäisiä E:lle ja lohta minulle ja jälkiruoaksi vanilja-pecanpähkinäjäätelö- ja suklaamousse-banaani-minijouluhalkoja. Osa näistä sai tosin jäädä pakastimeen ja osa joutui roskiin, sillä kaikkea ei millään voinut samana iltana syödä. Viikon päästä uudenvuodenaattona on luvassa samankaltainen ateria hieman eri kokoonpanolla, silloin täytyy harkita määriä vähän tarkemmin.

Palanpainikkeeksi pullo samppanjaa ja puoliltaöin petiin; edes suklaarasiaa emme jaksaneet avata. Olin nimittäin saanut töistä joululahjaksi makeaa mahan täydeltä:




Portugalilainen alihankkijamme oli lähettänyt insinööreille valtavat herkkulaatikot, joista nämä jakoivat hyvyyksiä minullekin. Toisessa punaviinissä on alkoholiprosentteja peräti 14...!

Oli meillä sentään pari lahjapakettiakin.


E. oli avannut ja ottanut omansa käyttöön jo ennen joulua, mutta minä maltoin urheasti odottaa. Äidiltä sain nasunpinkit villasukat tänne kylmille kivilattioillemme ja käsityönä väkerretyt ranne- ja korvakorut. E:n isä puolestaan lahjoitti minulle vapaavalintaisen parfyymin, ja päädyin pitkähkön harkinnan jälkeen Shalimariin. Olin ajatellut hankkia sitä vasta 35-vuotislahjakseni, mutta pari vuotta sinne tai tänne; kai minä olen jo nytkin riittävän keski-ikäinen käyttämään tätä klassikkoa.

Kaikkein paras ja toivotuin oli silti tämä ruskea paperikassi:




Olimme jo joulukuun ensimmäisenä päivänä Marseillessa sitä hankkimassa, enkä kertaakaan ennen maanantai-iltaa käynyt kurkkimassa, rutistelemassa tai nuuhkimassa pakettia etukäteen. Vaikka tiesinkin, mitä se sisältää, on LV-lahjan avaaminen aina yhtä huippua. 

Tadaa:




Olin havitellut jo kauan suljettavaa ja ristiin kannettavaa (cross-body/bandoulière/Querträger, eikö suomessa muka ole tälle omaa sanaa?) LV-laukkua, sillä niin valtavan kätevä kuin Neverfull onkin, sitä ei saa kiinni ja lentokentillä yms. paikoissa se olisi suotava ominaisuus. Olin jo miltei päätynyt erääseen toiseen malliin, mutta se oli tilapäisesti loppu Marseillen myymälästä. Korvaavaa vaihtoehtoa etsiessäni ihastuin Menilmontantiin ja luulen, että se on jopa parempi valinta kuin ensimmäinen suunnitelmani. Tämän sisään mahtuu kaikki tarvittava, mutta ei mitään ylimääräistä:





Jospa tämän laukun myötä oppisin olemaan kuljettamatta mukanani puolta omaisuutta joka kerta ulos lähtiessäni. Neverfull on tässä suhteessa petollinen, sillä se ei nimensä mukaisesti ole koskaan täynnä ja syö siksi helposti mitä tahansa sanomalehdestä varavillapaitaan, ja niskani ja selkäni kiittävät. Menilmontantistakin on olemassa isompi versio, mutta tämä pienempi sopii minun tarkoitukseeni erinomaisesti.

Tältä se näyttää in action:


Tuskin maltan odottaa, että pääsen huomenna ulkoiluttamaan sitä! Tänään E. palasi töihin, mutta minulla on joululomaa tammikuun toiseen päivään saakka. Koska minä olin ainoa, joka oli tulossa välipäiviksi töihin, päätettiin firma laittaa kokonaan kiinni. Tavallaan olin siis aivan turhaan joulun Ranskassa, mutta tulipahan tämäkin koettua. 

Aamulla tuntui kovin oudolta, kun E. lähti töihin ja minä jäin koko päiväksi kotiin hengailemaan pyjamassa ilman mitään varsinaista tekemistä. Tällaistahan elämäni oli pitkälti yli vuoden, mutta jo nyt se tuntuu kovin kaukaiselta. Pari päivää on ihan kiva käyttää lepäämiseen, lukemiseen, suklaan syömiseen ja rentoon oleiluun, mutta suoraan sanoen en erityisemmin kaipaa tätä. On paljon mukavampaa herätä aamulla, laittautua ja lähteä ihmisten ilmoille olemaan hyödyksi ja ansaitsemaan rahaa kuin lorvia iltapäiväkahdelta pyjama päällä tietokoneen edessä. 

torstai 20. joulukuuta 2012

Bellissima Roma!

Pikamatkani Roomaan oli todellinen menestys, jos ei lasketa sitä, että koko lauantain satoi kaatamalla ja lähtiessäni oli Marseille-Provencen lentokentällä pommihälytys, onneksi aiheeton. Muuten kaikki meni niin sanotusti putkeen.

Perjantai-iltapäivänä työkaveri tarjoutui viemään minut lentokentälle, mutta kun pääsimme sinne, oli terminaalin alaovella vastassa yrmyn näköisiä sotilaita rynnäkkökiväärit olalla. Ainoa irronnut selitys oli "kukaan ei mene sisään". Me matkustajat odottelimme siinä katoksen alla jonkin aikaa, kunnes sotilaat lähtivät liukuportaita ylös. Hetken epäröityämme lähdimme perässä. Terminaalin aulaan saakka sai mennä, mutta siellä odottivat poliisit, jotka vahvistivat, että kyseessä oli epäilyttävä hylätty matkatavara. Ennen sen tuhoamista ei kukaan saisi tulla aulaa pidemmälle. 

Operaatio kesti reilun puoli tuntia, kunnes démineurs, miinanpurkajat, saivat työnsä tehtyä ja kentän toiminta pääsi jatkumaan normaalisti. Minulla ei ollut onneksi missään vaiheessa todellista pelkoa myöhästyä lennoltani. Ketutti vain, että matkustavaiset eivät osaa tuon paremmin pitää huolta omaisuudestaan. Itse vahdin hysteerisesti jokaista pienintäkin tavaraani enkä ikinä unohtaisi kokonaista laukkua jonnekin lentokentän penkille, mutta kukin tyylillään.

Muita ongelmia ei onneksi enää kohdalleni osunut ja konekin lähti ajoissa. Lento kesti juuri sen aikaa, että ennätin juoda yhden valkoviinimukillisen: ei laisinkaan hullumpaa asua alle tunnin matkan päässä Roomasta! Perillä löysin helposti lentokentän juna-asemalle ja sain jopa ostettua junalipun italiaksi. Hankkiuduin keskustaan taksin sijasta junalla, koska hotellini sijaitsi aivan päärautatieasema Terminin vieressä. 

Seuraavana aamuna lähdin liikkeelle jo vähän yhdeksän jälkeen. Heti aamusta alkaen satoi, ja vaikka olin varautunut sadetakilla ja vedenpitävillä goretex-kävelykengillä, olin jo puoleenpäivään mennessä melkoisen kastunut.

Heti ensimmäisessä kadunkulmassa osui silmiini tämä:


Katselin ja ihailin laukkua joka kerta lähtiessäni hotellista ja palatessani sinne, mutta en loppujen lopuksi sittenkään ostanut sitä. Hinta oli suolainen ja värimaailmakin poikkeaa täysin omastani... mutta silti nyt harmittaa vähäsen! Olisihan moinen Suomi-laukku ollut kiva.

Hiukan matkaa samaa katua alaspäin sijaitsee Santa Maria Maggioren kirkko. Se oli kovin suljetun ja hiljaisen näköinen, joten tyydyin katselemaan sitä ulkopuolelta:


Jo tästä kuvasta huomaa, kuinka harmaa ja synkkä päivä kohdalleni osui.

Seuraavaksi suunnistin Colosseumille, joka ei sekään ollut kaukana. Roomassa on se mainio puoli, että melkein missä tahansa törmää kirkkoihin, monumentteihin ja raunioihin, vaikka niitä ei sen kummemmin etsisikään.




Päätin lopulta olla menemättä sisään, koska se olisi vienyt turhaan aikaa (minulla oli siis käytettävissäni ainoastaan tämä lauantaipäivä). Sen sijaan kuvailin vielä lähiympäristöä...




... ja suuntasin sitten kohti Santo Stefano Rotondon pyöreää kirkkoa, joka sijaitsi noin kymmenen minuutin kävelymatkan päässä. Matkaopaskirjani huomautti sen yhteydessä huutomerkkien kera "ei heikkohermoisille!!!" ja aivan syystäkin. Katsokaahan, millaisia maalauksia kirkko on täynnä:






Jos ei mene lähemmäksi, pyöreä kirkkosali näyttää aivan viattomalta, mutta tarkempi visiitti paljastaa, että seinät ovat täynnä kuvia toinen toistaan verisemmistä marttyyrikuolemista. Toisinaan joltakin leikataan kädet, kieli tai rinnat, toisinaan taas joku ristiinnaulitaan pää alaspäin, grillataan vartaassa tai haudataan elävältä. Tällaisessa kirkossa en haluaisi mennä naimisiin...!

Kirkosta pois kulkiessani kävelin ohi puutarhan, jossa kasvoi appelsiineja/mandariineja/muita vastaavia:



San Giovanni in Lateranon kirkolta ajoin pienellä sähköminibussilla kaupungin toiselle puolelle Piazza del Popololle:



Kiipesin jopa sen vieressä olevalle kukkulalle, jolta oli hienot näkymät alas kaupunkiin. Näköala olisi ollut vielä komeampi, jos päivä olisi ollut kirkas:





Kukkulalta laskeuduttuani päätin mennä syömään kaverini suosittelemaan spaghetteriaan, jonne pääsi kätevimmin ostoskatu via del Corsoa pitkin. Se oli päivän suurin virhe, sillä näin joulun alla katu oli tupaten täynnä ihmisiä, jotka maleksivat edestakaisin sateenvarjoineen. Kaupat eivät kiinnostaneet minua, olin märkä, viluinen ja nälkäinen ja halusin nopeasti eteenpäin, mutta jouduin väkisin kulkemaan samaa etananvauhtia väkijoukon kanssa. Sattumalta vilkaisin ohikulkiessani erään kaupan ikkunaa:



Mopoja! Heti tuli parempi mieli.

Poikkesin vielä katsomaan kuuluisia espanjalaisia portaita, kun kerran niillä hoodeilla olin:



Ja sitten syömään! Spaghetteria dell'Archetton tarjoilija lykkäsi käpälääni ruokalistan, jossa oli liioittelematta kahdeksan sivua erilaisia spagetteja. Piiiitkän harkinnan jälkeen päädyin eksoottiseen meloni-ananasspagettiin, enkä katunut:


Koska ravintola sijaitsi aivan kuuluisan Fontana di Trevin vieressä, suuntasin seuraavaksi sinne ja yritin saada valtaisan turistilauman lomasta edes yhden kuvan:


Yksin matkustamisessa on se huono puoli, ettei linssilude saa itsestään yhtään kuvaa. En todellakaan uskaltanut työntää kameraani jonkun random turistin käteen, ties vaikka olisi hilpaissut matkoihinsa se mukanaan. Tässä siis ainoa kiistaton todiste siitä, että tosiaan olin Roomassa: 


Vaikka minulla oli sadetakki, oli sen alla oleva punainen nahkatakkini illalla märkä vyötäröön saakka, hihoista puhumattakaan. Huivista ja hupusta huolimatta sadetakin sisään oli päässyt vettä. 

Joko alkaa hengästyttää? Seuraava kohteeni oli upea Galleria Doria Pamphilj, jossa viihdyin jopa pari tuntia ihailemassa roomalaisen aatelissuvun palatsia ja huimaa taidekokoelmaa. Tämä oli ainoa maksullinen museo, jossa tällä kertaa kävin, ja tästä kohteesta todella kannatti maksaa. Muuten suosin kirkkoja, joihin pääsi sisään ilmaiseksi. Valitettavasti Doria Pamphiljissa ei saanut ottaa valokuvia, mutta em. linkin kautta pääsee katselemaan paikkoja kohdasta "conosci il luogo". Suosittelen ehdottomasti vilkaisemaan, niin mahtava miljöö se oli!

Tässä vaiheessa oli iltapäivä jo pitkällä, mutta minä halusin vielä Pantheoniin, koska en ollut siitä kovin kaukana. Kirkko on tunnettu ennen kaikkea kupolistaan, jossa on yhdeksänmetrinen pyöreä aukko:




Aukosta valui vettä lattialle, josta se hävisi pienten reikien kautta jonnekin lattian alle kuin viemäriin ikään:



Istuskelin sisällä hetkisen, mutta turisteja lappasi kirkkoon aina vain enemmän enkä jaksanut tuntikausia katsella, kuinka katossa olevasta reiästä sataa sisälle. Niinpä lähdin jälleen ulos, onneksi sade oli tällä välin hetkeksi hellittänyt.

Pantheonin edessä oli poliittinen mielenosoitus, jota katselin sillä aikaa kun söin aukion kulmalla jäätelöä. Pitäähän Italiassa syödä kunnon gelato, oli sitten kuinka märkää ja kylmää tahansa! Ja kermavaahtoa päälle, per favore.  


Vasta tässä vaiheessa, pimeän laskeutuessa tuli tunne, että tämä Rooma-päivä taisi olla tässä. Suoraan sanoen en olisi jaksanut mennä enää minnekään, olinhan ollut yhtäjaksoisesti liikkeellä aamuyhdeksästä saakka. Halusin bussilla takaisin hotelliin, mutta olin niin väsynyt, etten loistavasta suuntavaistostani huolimatta kyennyt enää lukemaan vettynyttä ja repeillyttä karttaani oikein. Kysyin parhaalla italiallani mielenosoitusta vahtivalta poliisilta, missä päin sijaitsi Largo di Torre Argentina, jolla bussit pysähtyivät, mutta hän ei tiennyt! Jatkoin siis matkaani summittaiseen suuntaan ja kysyin seuraavaksi ravintolansa edessä seisoskelevalta tarjoilijapojalta. Vaikka en todellakaan ollut edustavimmillani, hän tietysti kehui italiantaitoni maasta taivaisiin (se oli siis luokkaa "Päivää, etsin [paikka], missä se on olkaa hyvä?") ja kipaisi tuomaan minulle kadulle aperitiivin. Lupasin tulla syömään hänen ravintolaansa, kunhan olisin ensin käynyt hotellillani – en tietenkään mennyt – ja läksin etsimään bussiani. 

Löytyihän se, mutta ensimmäinen niistä oli niin täynnä, että se toi mieleeni lähinnä intialaisen junan, jonka katolta ja ikkunoista roikkuu ihmisiä. Kuski ei saanut edes ovia kiinni ja happea näytti sisällä riittävän maksimissaan kolmeksikymmeneksi sekunniksi. Odotin suosiolla seuraavaa, joka oli eri linja mutta meni samaan paikkaan, ja siihen mahduin jopa sisään.

Olin ajatellut vielä lähteä kaupungille hetken levättyäni, mutta heti sängylle rojahdettuani totesin, ettei tästä enää tänä iltana lähdetä sataa metriä kauemmas. Niinpä söin illallista pizzeriassa korttelin päässä hotellista ja kohtasin sieltä palatessani kaupustelijan, joka yritti myydä minulle kadunkulmassa Vuittonin laukkua. Huikkasin iloisesti "ei kiitos, minulla on jo!" ja jatkoin matkaani. 

Aamulla oli herätys puoli viideltä, juna lentokentälle lähti kuuden jälkeen ja perillä Marseillessa olin kymmeneltä. Istuin poikkeuksellisesti ikkunapaikalla enkä voinut olla ottamatta valokuvaa lumihuippuisista Alpeista ja Rivieran rantaviivasta:


Roomaan haluan ehdottomasti uudelleenkin, mutta hieman kuivemmalla säällä, jos mahdollista. Grazie e arrivederci!