Asteittain parempi mieli

Viimeviikkoinen kriisini tuntuu nyt olevan voitettu, ainakin toistaiseksi. Kesätyöt Ranskassa ovat varmistuneet ja olen asennoitunut niin, että tyhmäkin työ on parempi kuin ei työtä ollenkaan. Ainakin homma on tuttua ja vailla suorituspaineita, ja jos kerran olen sitä jo kolme kesää tehnyt, kestän kyllä seitsemän viikkoa lisääkin. Toukokuun ja kesäkuun alun ajaksi sain töitä Turusta yrityksestä, joka tekee puhelimitse kuluttajatutkimuksia. Käytännössä siis soittelen ihmisille ja haastattelen heitä siitä, millaisia mielipiteitä heillä on riisimuroista tai maksullisista tv-kanavista. Enköhän minä tuostakin työstä suoriudu: ainakin viikottaiset työpäivät ovat vapaasti valittavissa, neljän tunnin iltatyövuorot jättävät päivät vapaiksi normaalielämälle ja ennen kaikkea odotettavissa on jonkinlaista tuloa. Tällä hetkellä olisin oikein onnellinen edes kolminumeroisesta tilistä toukokuun lopussa...

Kaikesta huolimatta olen jälleen kunnostautunut myös eBayssa. Kyttäsin muutama viikko sitten naurettavan edullista Christian Lacroix'n käsilaukkua, joka ikäväkseni huudettiin aivan nenäni edestä. Pari viikkoa sitten myyjä otti minuun yhteyttä ja tarjosi laukkua minulle, alkuperäinen ostaja ei nimittäin ollut maksanut sitä. Vastasin saman tien ja sain kunnon kokoisen Lacroix'n nahkalaukun 15 eurolla!

(kuva eBayn myynti-ilmoituksesta)

Sisältä laukku on CL:n tapaan keltainen, mutta se ei onneksi häiritse vähääkään eikä näy ulospäin. Olen itsekin ajatellut kokeilla myymistä ja päästä näin eroon vanhoista, tarpeettomista tavaroistani. Suunnittelin laittavani viikonloppuna myyntiin vaaleanpunaisen Betty Barclayn bleiserin, jonka ostin vuonna 2002 Strasbourgissa käydessäni (Mireille oli edellisenä kesänä esiintynyt saksalaisessa tv-ohjelmassa Strasbourgissa vaaleanpunaisessa bleiserissä...) ja joka sattuneesta syystä istuu nykyisin huomattavasti huonommin kuin tuolloin. Saa nähdä, miten käy.

Aurinko pilkistää jälleen

Nyt tuntuu taas vaihteeksi siltä, että tästä sittenkin selvitään eteenpäin. Nöyrryin ja kirjoitin sähköautoihin, ja pomon vastaus tuli lähes saman tien: En ole unohtanut teitä ja ihmettelinkin jo, miksei teistä ole kuulunut mitään! Minulle on nyt varattu täysipäiväinen kesälomasijaisuus 14.7.-30.8. Onhan tuokin työ parempi kuin ei työtä lainkaan, ja ainakin saan seitsemän viikon ajan palkkaa ja voin samalla koko ajan etsiä parempaa työtä. Olen jo jättänyt hakemuksia mm. Nokialle ja Turun kaupungin koulutoimelle. Ainoa harmi on, etten voi lähteä Aixiin ennen kesäkuun loppua, koska työt alkavat vasta heinäkuun puolivälissä; onneksi en jo ennättänyt varata lentoa toukokuulle...! Sitä odotellessa yritän saada mitä tahansa tilapäistyötä Suomesta. Tiistaina menen haastatteluun firmaan, joka tekee puhelimitse haastattelututkimuksia eri yrityksille. Sinne olisi mukava päästä; mielipide- ja kuluttajatutkimukset todennäköisesti herättävät huomattavasti vähemmän aggressioita kuin puhelinmyynti, ja koska itse mielelläni vastailen kaikenlaisiin tutkimuksiin, olisi kiinnostavaa päästä myös tekemään niitä.

Enää ei siis itketä ja ketuta, onneksi! E:kin oli ymmärtäväinen, vaikka tänä kesänä tapaamme huomattavasti totuttua myöhemmin. Tärkeintä juuri nyt on saada omaa rahaa elämiseen ja olemiseen. Pienenä halusin aina kiihkeästi tulla aikuiseksi; nykyisin ajattelen joskus, että olisi hienoa olla taas alakoululainen, jonka ei tarvitsisi miettiä töitä, palkkoja, veroja, lentolippuja tai mitään muutakaan tylsää ja harmillista asiaa...

Osallistuimme tänään äidin kanssa Turun linnassa erinomaisen virkistävään teemapäivään, joka käsitteli kauneusihanteita kautta aikojen. Puhumassa olivat mm. Kauneus ja terveys -lehden päätoimittaja Titta Kiuru sekä ravitsemusterapeutti Hanna Partanen. Lisäksi saimme seurata muotinäytöstä (joka totta puhuen oli päivän vaatimattomin anti: keltaiset minihameet tai Marimekon värikkäät hellevaatteet eivät inspiroineet minua hiukkaakaan) sekä liikunnallista opastettua kierrosta linnassa. Näin hauska ja mielenkiintoinen tapahtuma oli juuri omiaan häivyttämään tulevaisuushuoleni ainakin vähäksi aikaa.

Masentaa ja ahdistaa

Tänään elämä tuntuu taas vaihteeksi kaikkea muuta kuin kevyeltä ja vaaleanpunaiselta. Olen nyt viimein tajunnut, että kuukauden kuluttua olen vapaa kaikista aikaisemmista velvoitteistani: ei enää opiskelua, ei pakollista läsnäoloa tietyssä paikassa tiettyyn aikaan, ei ehdottomasti noudatettavia määräyksiä tai velvollisuuksia. Vapaa kuin taivaan lintu. Kai sen pitäisi tuntua helpottavalta ja positiiviselta, mutta minä olen lähinnä peloissani. Nyt kuuluisi vihdoin alkaa elää sitä oikeaa ja varsinaista elämää, joka on 27 vuotta odottanut ensin koulun loppumista, sitten aikuistumista ja opintojen päättymistä, mutta minä en tiedä, mitä sillä elämällä tekisin. Suurella osalla valmistuvista tuttavistani on jo työ, joillakin oma perhekin. Minulla ei ole työtä eikä rahaa, vain vähän työkokemusta ja olematon ammattitaito varsinaisessa ammatissani opettajana. Minulla on Suomessa perhe ja Ranskassa E., joiden välillä minun on joka tapauksessa valittava.

Yritin tänään varata lentolipun Ranskaan. Ei onnistunut. Koska en tiedä paluupäivääni, olisin ostanut pelkän menolipun, mutta pelkkiä menoja myydään ainoastaan reilusti yli tuhannen euron hintaan. Koska olen yli 26-vuotias, minulla ei myöskään ole oikeutta joustavaan lippuun, jonka paluupäivämäärää voi muuttaa. Minulle kaupattiin tsekkiläisen lentoyhtiön lentoa Prahaan ja sieltä Marseilleen; tsekit ovat ainoa yhtiö, jonka paluuliput ovat voimassa yli kuukauden. En halua lentää oudolla itäeurooppalaisella koneella maahan, jonka kieltä en osaa, ja jatkaa sieltä taas toiselle puolelle Eurooppaa. Jos siis lähden, lennän vain Pariisiin asti ja menen sieltä junalla alas Aixiin.

Jos lähden. Minulla ei nimittäin ole E:n lisäksi mitään syytä lähteä Ranskaan. En ole saanut ainuttakaan vastausta lukuisiin työhakemuksiini, ja E:lle on kommentoitu monta kertaa, ettei niitä kannata odottaakaan. Työnantajat eivät helposti rekrytoi tuntematonta ulkomaalaista, joka ilmoittaa olevansa tavattavissa vasta kuukausien päästä. Ymmärrän kyllä, että saatan työnantajien mielestä olla riskivalinta: eiväthän he voi tietää, millainen olen tai kuinka hyvin puhun ranskaa. On helpompi ottaa joku, joka on kotoisin Aixista ja kävelee liikkeen ovesta sisään, kuin joku ulkomaalainen, joka lähettää hakemuksensa tuhansien kilometrien päästä ja lupaa olla tavoitettavissa kuukautta ennen työsopimuksen alkua. Sähköautoihin kenties pääsisin takaisin, mutta olin jo niin varma, ettei minun enää tarvitsisi palata sinne... ja joka tapauksessa sama ongelma olisi edessä pari kuukautta myöhemmin, minä kun en halua tehdä elämänuraani sähköautoilijana. Kahden kuukauden ansiot, joilla Aixissa pystyy juuri ja juuri tulemaan toimeen, eivät pitkälle auttaisi. Vanhempienikin mielestä minun pitäisi löytää oikea, varsinainen työ, joka olisi edes kohtuullisesti palkattu ja jossa kahdeksan vuoden opinnoistani olisi edes jotain hyötyä. Aixista tuskin sellaista löydän.

Lähetin sähköpostia Suomen Ranskan instituuttiin Pariisissa ja tiedustelin, pääsisinkö ehkä sinne työharjoitteluun tai pitempään työsuhteeseen. Siten olisin edes Ranskassa ja pääsisin viikonloppuisin käymään E:n luona. E. kuvittelee yhä, että valmistuttuani muutan pidemmäksi aikaa Aixiin, saan kunnollisen työn ja että jossain vaiheessa voimme vaihtaa 37 neliön asuntomme isompaan. Niin piti tapahtua, mutta pahalta näyttää. Melkein mahdottomalta.

Ahdistaa ja itkettääkin. Miksi tähän asti niin selkeältä ja helpolta vaikuttanut tulevaisuuteni tuntuu yhtäkkiä pelottavalta ja tyhjältä? Purkautuuko loppukin gradustressi ehkä näin? Sain professorilta sähköpostia, graduni arvosanaksi ehdotetaan magnaa. Hyväksyn sen ja tyydyn siihen, vaikka sisäinen perfektionistini salaa toivoikin E:tä. Pääasia, että työ on valmis ja hyväksytty.

Vaaleanpunainen kevätpörriäinen

Olin suunnitellut meneväni tänään heti aamusta (lue: puolenpäivän maissa) yliopiston pääkirjaston lukusaliin perehtymään Napoleonin aikaansaannoksiin ja porvarissäädyn sosiaalisen aseman muutoksiin vallankumouksen jälkeen. Toisin kävi. Heräsin äidin tekstiviestiin: Hieno ilma! Katsoin ulos, huomasin auringon paistavan ja unohdin koko lukusaliaikeen saman tien. Mars ulos ja kaupungille! Koska oli kaunista ja keväistä, pukeuduin kevätväriini vaaleanpunaiseen takkia, laukkua ja kenkiä myöten. Uudet vaaleanpunaiset kävelykengät löysin lauantaina Pertti Palmrothin myymälästä Humppilasta, kun pysähdyimme sinne kahville matkalla Tampereelle. Maksoin niistä nelisenkymppiä ja säästin melkein 70 euroa.

Kävelin kaupungille, kävin Stockalla ruoka- ja KappAhlissa vaateostoksilla (kaksi t-paitaa – en olisi muuten mennyt, mutta oli pakko käyttää aiemmin saamani -15%:n alekuponki!) ja tulin painavan kassin kanssa bussilla kotiin. Virallistin kevään alkamisen asioimalla parvekkeeni alla sijaitsevassa Valion jäätelökioskissa: kai ensimmäisenä oikeana kevätpäivänä saa korvata lounaan ulkona nautitulla jäätelöllä...? Koska pahuksen sivistyshistoriaa oli kuitenkin luettava, asetuin aurinkoiselle parvekkeelle takki, huivi ja villashaali ympärilläni ja Aino-tossut jalassa ja otin kyytipojaksi lasillisen eteläranskalaista luomuvalkoviiniä. Huomattavasti mukavampaa kuin kalseassa lukusalissa! Reipastuin niin, että kävin vielä äsken puolen tunnin ja kahden kilometrin lenkillä Kupittaan puistossa iPodin aina niin viihdyttävässä seurassa. On muuten kumma, miten valtavasti aurinko vaikuttaa mielialaan ja energisyyteen; en todellakaan olisi viime viikolla lähtenyt lenkille puistoon edes väkisin!

Kohta menen laittamaan Pastanjauhantaa-blogista löytämääni helppoa ja äärimmäisen herkullista sitruunarisottoa ja saatanpa nauttia sen kanssa toisenkin lasillisen valkoista luomuviintä. Huomenna voi minun puolestani vaikka sataa uudelleen, kevät on nyt virallisesti avattu!

Spread The Love Award

Susu myönsi minulle hienon rakkaudenlevityspalkinnon. Kiitos, olen aivan otettu kunniasta! Omasta puolestani myönnän saman palkinnon Pupucelle, Duussille, M'manille ja Töötsille.

Käytän tilaisuuden hyväkseni ja vastaan samalla Maurelitan mediameemiin, tosin parin päivän viiveellä; epäilen vahvasti olleeni yksi kolmesta ensimmäisestä Maurelitan postauksen lukeneesta internautista...!

1. Miten monta viestiä olet kirjoittanut blogiisi?

Bloggerin mukaan 212, tämä on siis 213. viesti.

2. Miksi aloit kirjoittaa omaa blogia nettiin?

Olin miettinyt bloggaamista jo jonkin aikaa veljeni armeijablogin innoittamana, mutta mielestäni elämässäni ei ollut mitään blogin arvoista kerrottavaa. Kun aloitin graduseminaarin syksyllä 2006, keksin yhtäkkiä, että gradublogi olisi mainio keino sekä tiedottaa ystäville ja sukulaisille gradun edistymisestä että pysyä itsekin kärryillä projektin suhteen. Alkuaikoina blogipostaukset käsittelivätkin tiukasti pelkkää gradua, kunnes jossain vaiheessa aiheet alkoivat lipsua vallan toisille urille. Lopulta blogistani tuli jonkinlainen gradu-harrastus-eläin-ostosblogi.

3. Millä nettisivuilla käyt, kun olet netissä?

Vaikka millä! Aloitussivuni on tietenkin www.mireillemathieu.com. Luen monta kertaa päivässä sähköpostini sekä yliopiston webmailissa että Yahoo.fr:ssa. Blogilista ja suosikkiblogini kuuluvat myös päivittäisiin rutiineihini, samoin eBay, La Provence ja Ilta-Sanomat. Facebookissa käyn nykyisin harvemmin kuin ennen, ehkä noin joka toinen tai kolmas päivä. Google on totta kai ehdoton ongelmanratkaisija, sieltä löytyy vastaus (melkein) kaikkeen.

4. Onko sinulla omaa kotisivua netissä? (Blogia ei lasketa.)

Lasketaanko Facebook- tai eBay-profiilit? Muita kotisivuja minulla ei ole, sisältököyhää Netvibes-sivuani lukuun ottamatta.

5. Osaatko puhua muita kieliä kuin äidinkieltäsi? Mitä kieliä?

Sujuvin vieras kieleni on totta kai ranska, sitä puhun (ja luen ja kuuntelen) päivittäin täysin vaikeuksitta. Englanti tulee hyvänä kakkosena, vaikka sitä ei olekaan tilaisuutta puhua aivan niin usein kuin haluaisin.

Saksaa puhun myös kohtuullisen hyvin, vaikka äskettäin koinkin kauhun hetkiä Saksassa huomattuani, kuinka suullinen saksantaitoni on ruostunut kolmen vuoden käyttämättömyyden jälkeen. Puhetta piti miettiä etukäteen ja sanat tuntuivat häviävän jonnekin kesken lauseen! Syynä lienee yksinkertaisesti se, että olen tottunut puhua pälättämään ranskaa spontaanisti tuosta vain, turhia miettimättä. Passiivinen saksani on sen sijaan kirjallisuuden ansiosta pysynyt entisellään, jopa kohentunut.

Ruotsia osaan joten kuten, vaikka se liian helposti sekoittuukin saksaan. Luulin ruotsintaitojani paljon huonommiksi, kunnes joulutyössä Stockmannilla jouduin käyttämään sitä päivittäin ja huomasinkin kykeneväni asiakaspalvelutyöhön myös ruotsiksi, tosin kankeasti. Vaivannäöllä saisin ehkä ruotsini elvytettyä kunnolliseksi, mutta pitäisi ensin viitsiä nähdä se vaiva...

Espanjasta hallitsen ranskansekaiset alkeet, italiasta vielä hiukan vähemmän (tosin Laura Pausinin kappaleiden sanoja ymmärrän jostain syystä hyvin) ja puolaakin osaan pari lausetta, tyyliin "sataa vettä mutta ei sada lunta" tai "en tarvitse mitään, minulla on kaikkea".

6. Mitkä ohjelmat seuraat TV:stä?

Katson nykyään varsin vähän TV:tä, usein unohdan katsoa jopa uutiset. Katsoin viikko sitten päättynyttä Harvoin tarjolla -sarjaa, vaikka yleensä kotimaiset sarjat eivät juuri jaksa kiinnostaa. Kova laki kuuluu äidin ja minun perjantai-illan rutiineihin, sitä ennen tulevan Tartu mikkiin -musiikkiviihdepläjäyksen katson yleensä isän kanssa. Joululomalla innostuin suunnattomasti Xenasta. Muuten katson melko sekalaisia ohjelmia, dokumentteja niiden aiheesta riippuen ja uutisia France 2:lta ja Deutsche Welleltä silloin kun muistan.

Ranskassa sen sijaan televisio on päällä joka ilta. Siellä katson uutiset joko TF1:lta tai F2:lta, erilaisia mieluiten nostalgisia musiikkiohjelmia, jokakesäisiä kesäsarjoja, historiallisia dokumentteja ja sarjoja aina kun niitä tulee, yms. Laurent Ruquier'n talk show'ta olen boikotoinut jo vuosia siitä saakka, kun hän solvasi Mireillestä tehtyä kuvamanipulaatiota huoran näköiseksi.

7. Hissi vai portaat?

Turussa hissi, koska asun 9. kerroksessa. Joskus olen tosin kiivennyt ylös saakka, mutta valitettavasti mukavuudenhalu voittaa yleensä arkiliikunnan. Ranskassa meillä ei ole hissiä, joten portaita on pakko kiivetä (suomalaisittain) neljänteen kerrokseen, jaksoi tahi ei. Erityisen paljon kiroan hissin puutetta saapuessani tai lähtiessäni, kun joudun raahaamaan 25-30-kiloista matkalaukkua portaissa.

8. Onnen- ja epäonnennumerosi ovat?

Onnennumeroni on ehdottomasti 9, joka toistuu minulle tärkeissä päivämäärissä ällistyttävän usein. Luotan myös numeroihin 22, 7 ja 46... Epäonnennumeroihin en sen sijaan usko laisinkaan, ainakaan mikään numero ei koskaan ole suoranaisesti tuottanut minulle epäonnea.

9. Haasta vielä tähän pienimuotoiseen kyselyhaasteeseen 3 bloggaajaa.

Jaa-a, kenetköhän haastaisin? Allez, Pupuce, Susu ja Duussi! Kenenkään ei tietysti ole pakko vastata...!

Elämykset kuvina

Palaan vielä kerran viikon takaisiin elämyksiini, tällä kertaa kuvien muodossa. Epä-MM-henkiset lukijat älkööt säikähtäkö, blogi ei suinkaan ole muuttunut pelkäksi fanihehkutusareenaksi...! Palaan kyllä arkeen, kunhan olen ensin toipunut emootioistani.

Hampurissa Alster-kanavan yllä, taustalla komea raatihuone.

Hampurin raatihuoneen sisäpihalla oli hieno suihkulähde, joka tosin ei ollut toiminnassa. Taivaalta suihkusi sen sijaan liikaakin vettä.

Komea Alsterarkaden-ostoskäytävä, jonka pylväiden suojissa sijaitsi mm. Crocs-kauppa. Kesällä pylväikössä olisi taatusti ihanaa istuskella kahvilla.

MM-juliste CCH-hallin edessä.

Ainoa itse ottamani konserttikuva! Katalat vartijat vaanivat salamanväläyttelijöitä, joten uskalsin kuvata vasta aivan konsertin lopussa. Odottelen parhaillaan parempia kuvia mm. Berliinistä.

Minä, Mimi ja T-M logessa Hampurin konsertin jälkeen. Jos olisin osannut varautua tilanteeseen etukäteen, olisin puuteroinut koko kasvoni enkä pelkästään nenää. Huomaa näkyvälle paikalle liimaamani backstage-badge!

Hotelli Ritz-Carlton Berliinin Potsdamer Platzilla. Konserttipäivänä emme jääneet odottamaan Mimin poistumista hotellilta, vaan ajoimme suoraan harjoituksiin. Seuraavina päivinä ohi kulkiessani yritin kurkkia, näkyisikö Mireilleä ikkunoissa. Ei näkynyt.



Logessa Berliinissä.





Minä, T-M ja Mimi.



Nappasin kiireessä pari kuvaa nähtävyyksistä: sodan aikana raunioksi pommitettu ja korjaamatta jätetty Kaiser-Wilhelm-Gedächtniskirche Berliinin pääostoskatujen Tauentzienstrassen ja Kurfürstendammin keskellä.



Berliini on karhujen kaupunki: eri tavoin puettuja ja koristeltuja karhupatsaita näkee joka puolella, joskus pystyssä ja joskus ylösalaisin.

Elämyksiä kerrakseen, osa 2

Tarina jatkuu:

SU 30.3.08. Välipäivä. Maksettuamme hotellilaskun ja pakattuamme tavarat lähdimme J:n ja R:n kanssa autolla Berliiniin. Matka alkoi jo klo 10, koska R:n piti vielä ehtiä Berliiniin töihin iltapäiväksi. Oli huimaa viilettää Autobahnilla 160 km/h hauskassa seurassa Mimiä kuunnellen! Perillä asetuimme taloksi ja lähdimme myöhemmin iltakävelylle J:n ja R:n naapurustoon suurlähetystöalueelle ja läheiselle Potsdamer Platzille, missä tiirailimme hotelli Ritz-Carltonin ikkunoita toivoen näkevämme vilahduksen Mimistä. Edellisestä Berliinin-vierailustani oli vierähtänyt jo viisi ja puoli vuotta, ja olin onnellinen nähdessäni kaupungin jälleen.

MA 31.3.08. Toinen konserttipäivä ja perhosia vatsassa heti aamusta lähtien. Varsin aikaisin tuli tieto, että harjoituksiin pääsisi jälleen, paikalla tulisi olla klo 16. Kävimme ruokakaupassa ja nautimme upean lämpimästä, keväisestä, aurinkoisesta päivästä: teki melkein mieli kulkea kadulla ilman takkia! Muisto lähtöä edeltäneestä lumimyrskystä oli häipynyt jo hyvin kauas.

Pukeuduimme jo kotona konserttivaatteisiin, koska harjoitusten jälkeen emme ehtisi välillä kotiin. Minulla oli varta vasten tähän tilaisuuteen hankkimani pikkumusta sekä Mimin kunniaksi Christian Lacroix'n asusteet: musta-punainen silkki-samettishaali, kultainen risti mustassa samettinauhassa ja E:ltä syntymäpäivälahjaksi saamani käsilaukku. Valtavaan ICC-halliin päästyämme selvisi, että harjoitukset alkaisivatkin ilmoitettua myöhemmin; odottelimme siis tunnin verran kolkossa aulassa, kunnes Hervé tuli hakemaan meitä saliin. Tavallisesta poiketen Mireille oli tällä kertaa jo meikattu ja kammattu, mutta kuvia ei harjoituksista silti saanut ottaa. Tunnelma oli jälleen rento ja miellyttävä ja Mimi vaikutti hyväntuuliselta. Lauloimme onnittelulaulun syntymäpäiväänsä viettäneelle taustalaulajalle Francinelle, ja Mimi nauratti meitä konsertin toisen puoliskon avauslaulun aikana: koska lava oli huomattavan iso, hän meni vahingossa liian kauas orkesterin taakse sisääntuloaan varten ja joutui kipittämään kovalla kiireellä mikrofonin eteen ehtiäkseen paikalleen alkusoiton aikana. Harjoitusten päätteeksi Hervé kehotti meitä kokoontumaan konsertin jälkeen salin sivuovelle, josta todennäköisesti pääsisimme edes nopeasti käymään pukuhuoneessa.

Söimme harjoitusten jälkeen läheisessä halvassa kreikkalaisravintolassa ja kiirehdimme takaisin hallille. Yleisöä oli paikalla useita tuhansia. Kielellisesti Mimi selvisi tästäkin konsertista kunnialla, vaikka muutamia pieniä lipsahduksia sattuikin: Tauch in mich ein muuttui muotoon tauch ich mich ein, Gott wird mir verzeih'n puolestaan Gott wird nie verzeih'n ja Persönlichkeit-sanasta tuli ranskalaistunut versio Personnalichkeit. Innostunut berliiniläisyleisö ei kuitenkaan tuntunut moisista välittävän, ja minä tuskin olisin virheitä edes huomannut, jos en osaisi jokaista biisiä sanatarkasti ulkoa.

Suosio oli jälleen huikea, ja loppupuolella seisoimme taas jokaisen laulun jälkeen, heiluimme edestakaisin ja lauloimme mukana. Mireille julisti rakastavansa Berliiniä ja oli vieläpä selvästi émue (mutta ylimääräisiä encore-kappaleita ei silti tullut...!). Koska tiesin Hampurin ja harjoitusten perusteella, milloin konsertti tosiaan on ohi, osasin heti lähteä puikkelehtimaan tungoksen keskeltä kohti mainittua sivuovea. Porukkaa kerääntyi sinne noin parikymmentä henkeä; ilmeisesti hallilla oli kuitenkin tapahtunut informaatiokatkos, koska ovea vartioiva mies alkoi häätää meitä pois ensin rauhallisesti ja sitten kovaäänisemmin. Jonkinlaista tönimistäkin tapahtui, ja minä olisin jo suosiolla luovuttanut, kunnes paikalle saatiin asiallisesti informoitu turvamiesten pomo päästämään meidät sisään. Koska pukuhuoneessa oli jo Berliinin silmäätekeviä, meitä varoitettiin, että odotus kestäisi jonkin aikaa. Kein Problem, mehän odottaisimme! Ja odotimme... odotimme... odotimme... Pieni ja kuuma huone oli täynnä väkeä, istumapaikkoja ei ollut – juoma-automaatista puhumattakaan – ja minun korkokenkiäni ei ollut tarkoitettu pitkään paikallaan seisomiseen. Lopulta Personnalichkeitit lähtivät ja meitä tavallisia ihmisiä alettiin päästä muutama kerrallaan sisään.

Me jäimme viimeisten joukkoon, joten vihdoin logeen ehdittyämme Mimi oli jo väsynyt eikä jaksanut puhua paljon, seuraava konsertti kun oli heti seuraavana iltana. Koska olimme jo keskustelleet pitkään Hampurissa, emme edes odottaneet yhtä perusteellista juttutuokiota. Jo se, että pääsimme logeen, oli täysin odottamaton etuoikeus...! Vaihdoimme useat poskisuudelmat, kiitimme hienosta illasta, Mimi toivotti minulle hyvää matkaa ja otimme valokuvia, kunnes oli aika päästää tähti lepäämään.

Vielä nytkin tuntuu vaikealta uskoa ja ymmärtää, että todellakin pääsimme kaksiin harjoituksiin, kahteen konserttiin ja kaksi kertaa pukuhuoneeseen tarvitsematta kertaakaan kerjätä erityiskohtelua tai vedota siihen, että olimme tulleet varta vasten Suomesta Mireilleä tapaamaan. En tiedä, johtuiko erityiskohtelu siitä, että oltiin Saksassa, sillä Pariisissa olen päässyt vain yhden kerran harjoituksiin ja pukuhuoneeseen, ja silloinkin Mimi kyllästyi kesken kaiken ja lähti, ennen kuin ehdin varsinaisesti logeen sisälle. Ehkä Pariisissa on enemmän hännystelijöitä, tai Mimi + entourage olivat nyt kaikin tavoin suopeampia, tai ehkä hän ajatteli, että vain todelliset fanit lähtevät hänen perässään myös ulkomaille. Joka tapauksessa en olisi missään nimessä etukäteen uskaltanut toivoa tai edes kuvitella, että harjoituksiin ja logeen pääsisi luvallisesti ja näin helposti. Wunderbar!

TI 1.4.08 - KE 2.4.08. Olin varannut tarkoituksella yhden kokonaisen ylimääräisen päivän Berliinissä oloa varten, joskaan kaupungilla ei tullut kierreltyä kuin vähän. Tiistaina vietin iltapäivän KaDeWe-tavaratalossa ja keskiviikkona Galeries Lafayettella J:n seurassa. Mukaan tarttui kirjoja (kuinkas muutenkaan...), pari Espritin t-paitaa ja pitkän harkinnan jälkeen, valmistujaislahjana itselleni, Louis Vuittonin monogrammi-iPod-kotelo, jollainen Mireilleltäkin löytyy. Kotelo on jo harvinaisuus, sillä niitä saa enää ainoastaan Berliinistä ja sieltäkin vain pari kappaletta. Se ei myöskään ole yhtä turha kuin vaikkapa 130 euron hintainen kännykkäkoru, jollaista myös katselin KaDeWen Vuitton-liikkeessä.

Olisin niin mielelläni jäänyt vielä Berliiniin, mennyt useampaan konserttiin, viettänyt enemmän aikaa rakkaiden ystävieni kanssa... mutta kaikki loppuu aikanaan, ja nyt olen jälleen kotona. Onneksi tiedän, että aika kuluu nopeasti ja tulee toisia matkoja, toisia konsertteja, toisia hyvien ystävien kanssa vietettyjä päiviä. Jäljelle jäävät ihanat, kallisarvoiset muistot sekä valokuvat, joita laitan blogiinkin nähtäville heti kun ennätän. Merci Mireille, danke, es war wunderschön!

Elämyksiä kerrakseen, osa 1

En tosiaankaan tiedä, mistä aloittaisin tämänkertaisen blogipostaukseni, niin paljon kerrottavaa kertyi viiden päivän Saksan-matkani aikana! Parasta kai edetä päivä kerrallaan kronologisesti. Tässä siis The Matkakertomus, alias Näin pääsin maailmantähden pukuhuoneeseen:

PE 28.3.08. Lähtö Hampuriin Hki-Vantaalta klo 17.30. Matkustin poikkeuksellisesti bisnesluokassa, koska isällä oli käyttämättömiä upgrade-oikeuksia Euroopan sisäisille lennoille. Lippu oikeutti lennon odotteluun mukavasti lentokentän loungetilassa, jossa oli tarjolla salaatteja ja viinibuffet. Olin perillä kentällä jo kaksi ja puoli tuntia ennen lennon lähtöä, jolloin matkaseurani T-M:n saapumista odotellessani ennätin siemailla muutaman lasillisen valkoviiniä. En ollut syönyt koko päivänä, joten arvata saattaa, miten siinä kävi... Hampuriin saavuttuamme olin, kuten Mireille sanoo, légèrement pompette!

Yliannostus viiniä ei lisäksi ollut ainoa vastoinkäyminen: taloutemme noin kymmenestä matkalaukusta olin onnistunut valitsemaan sen ainoan rikkinäisen. Vetokahva ja osa pyöristä irtosivat jo ennen kuin pääsin bussiin Salossa, ja Hampurin lentokentän ja hotellin välisellä lyhyellä bussi- ja taksimatkalla irtosi toinenkin kantokahva. Veto- ja kantokelvotonta laukkua oli haastavaa raahata pitkin takseilta kiellettyä kävelykatua hotellille ja varsinkin portaita ylös. Lisäksi hotelli oli sotkenut huonevarauksemme, mistä johtuen minä ja T-M majoituimmekin eri huoneisiin.

Ilta Hampurissa jäi lyhyeksi: kävimme syömässä hotellin lähellä italialaisessa ravintolassa, kävelimme lähistöllä tyhjiä ja baarittomia katuja tutkimassa ja lähdimme nukkumaan. Kunnon kauneusunet olivat nimittäin tarpeen seuraavan päivän seikkailuja varten.

LA 29.3.08. Hampurin aamupäivä oli viileä, sateinen ja harmaa, joten lähdimme T-M:n kanssa höyrylaivakierrokselle kaupungin keskustan Alster-järvelle. Risteilyn jälkeen kiertelimme keskustassa: kävimme raatihuoneella, Mönckebergstrasse-ostoskadulla, kaupungin suurimmassa kirjakaupassa (natürlich!) sekä Karstadt-tavaratalossa ostamassa minulle uuden matkalaukun. Ennen lounasta keksimme pistäytyä tutkimassa CCH-kongressikeskuksen ympäristöä, jotta löytäisimme illalla ongelmitta perille.

Pääovet olivat auki, joten kävelimme muina naisina sisään ja hissillä suoraan konserttisalin ovelle. Nähtyämme, että ääni- ja valaistusmiehet olivat jo paikalla ja työn touhussa, päätimme jäädä hetkeksi odottelemaan, josko konsertin harjoitukset pian alkaisivat. Istuimme aulassa ison pylvään takana katseilta piilossa ja höristimme korviamme jokaisen pienenkin kolahduksen kuullessamme. Emme tohtineet mennä norkoilemaan konserttisalin ovelle, jotta meitä ei häädettäisi ulos.

Kahden ja puolen tunnin odottelun jälkeen berliiniläis-suomalainen ystävämme J. soitti ja kehotti meitä tulemaan rohkeasti saliin sisälle. Muu porukka oli kuulemma siellä jo, ja kaikki pääsisivät harjoituksiin! Tapasimme vuosien tauon jälkeen tuttuja faneja, Suomesta I:n ja ranskalaisen M:n ja Berliinistä J:n ja R:n. Hervé, joka huolehtii kaikista mahdollisista Mireillen asioista, tuli tervehtimään meitä ja lupasi ohimennen järjestää meille illaksi kulkuluvat backstagelle ja pääsyn Mireillen pukuhuoneeseen! Vaikka olimme nököttäneet paikalla jo kolmisen tuntia ja olimme nälissämme, janoissamme, väsyneitä, vessahätäisiä ja päänsärkyisiä, kaikki vaivat unohtuivat saman tien. Vihdoin myös Mireille tuli lavalle meikittä ja aurinkolasit päässä. Ranskan- ja saksankielisten tervehdysten jälkeen hän jossain vaiheessa huomasi katsomossa "suomalaisrivimme" ja tervehti meitä oikein iloisena.

Harjoitukset päättyivät kuuden jälkeen, ja meillä oli juuri ja juuri aikaa juosta hotelliin, vaihtaa vaatteet, ostaa kiireen vilkkaa vastapäisestä kukkakaupasta kaksi vaaleanpunaista ruusua ja ehtiä takaisin hallille, josta kulkuluvat tuli noutaa seitsemän maissa. Harjoitusten takia emme olleet ehtineet taaskaan syödä koko päivänä ja lusikoimme kiireesti pallot sitruunasorbettia hallin aulassa juuri ennen konsertin alkua.

Oli uskomattoman upeaa nähdä Mireille jälleen livenä kahden vuoden ja neljän kuukauden tauon jälkeen! Koska oltiin Saksassa, ohjelmisto käsitti lähinnä 60- ja 70-lukujen schlagereita, joista Mimi edelleen siellä parhaiten tunnetaan. Niistä löytyy edustava otos täältä:

Vaikka en voi parhaalla tahdollanikaan sanoa pitäväni erityisesti tästä repertoiresta, on aivan eri asia nähdä ja kuulla näitä kappaleita livenä. Taputin ja lauloin mukana minkä ehdin! Toki mukaan mahtui myös ranskalaista standardi-Mireilleä Une femme amoureusesta La vie en roseen. Harmi vain, että hiukan myöhässä buukattu paikkani sijaitsi neljännen rivin päässä, josta oli kaikkea muuta kuin ideaali näköala lavalle. Tämän seikan sain korjattua oveluudella: väliajalla eteeni tultiin taas työntämään mikrofonia, tällä kertaa hampurilaisen radiokanavan haastattelua varten. Vastailin sujuvasti puutaheinää saksaksi ja onnistuin ilmeisesti hurmaamaan toimittajan, koska hän halusi keskustella kanssani konsertista vielä sen päätyttyä. Lupasin auliisti, jos hänelle sopisi, että tulen istumaan hänen viereensä tyhjälle paikalle toisen rivin keskelle. Ilman muuta sopi, joten sain seurata konsertin toisen puoliskon lähes aitiopaikalta.

Kun viimeinenkin Hinter den Kulissen von Paris -kertosäe oli laulettu, me onnelliset kulkuluvan haltijat keräännyimme salin sivuovelle, josta tuimailmeinen turvamies päästi meidät eräänlaiseen odotustilaan. Siellä saimmekin viipyä lähes tunnin, kunnes paratiisin portit aukenivat ja meidän 7-päinen suomalais-saksalais-ranskalaisryhmämme päästettiin kaikkein pyhimpään:

Mireille istui sohvalla äitinsä kanssa ja ilahtui selvästi meidän näkemisestämme. Ahtauduimme kaikki samalle sohvalle (vasemmalta oikealle Marcelle Mathieu, I., Mimi, minä, T-M ja J.) ja Mireille keskusteli jokaisen kanssa henkilökohtaisesti:

Minä kehuin onnistunutta konserttia, kerroin asuvani osan vuodesta Aix-en-Provencessa (mistä Mimi innostui kovasti, Aix kun on lähellä Avignonia) ja ojensin vaatimattoman ruusuni, josta Mimi oli (tai ainakin esitti olevansa) mielissään. Sain konserttiohjelmaani päivätyn omistuskirjoituksen: Pour Anna, avec toute mon amitié. Mireille sinutteli minua, mutta en millään kyennyt sinuttelemaan takaisin. Juttelimme vielä hetken pääsiäisen jälkeisestä lumimyrskystä ja suomalaisen luonnon ja luomuruoan puhtaudesta, kunnes oli aika toivottaa hyvää yötä ja tapaamisiin Berliinissä.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun pääsin varsinaisesti takahuoneeseen asti, enkä vieläkään ole lakannut ihmettelemästä Mireillen loputonta ystävällisyyttä ja lähestyttävyyttä. Kuka tahansa olisi kaksi ja puoli tuntia kestäneen konsertin jälkeen väsynyt ja huonotuulinenkin, mutta Mimi vain hymyili, huolehti mukavuudestamme, kyseli matkamme sujumisesta, kehui aksentitonta ranskaani ja toivotti tervetulleeksi Berliinin konserttiin. Viivyimme pukuhuoneessa varmasti lähes 20 minuuttia, minkä jälkeen kävin vielä erikseen viereisessä huoneessa vaihtamassa poskisuudelmat Mimin Matite-siskon kanssa.

Uskomattoman loistava ilta päättyi Hampurin rautatieaseman McDonaldsiin, josta lähdimme väsyneinä ja käsittämättömän onnellisina nukkumaan. Aamulla minun oli pakko katsella ohjelman omistuskirjoitusta ja kameran muistikortin kuvia, jotta saatoin todella uskoa tapahtuneen olleen totta eikä unta. Ja tämä oli vasta ensimmäinen kahdesta konsertista...!

Jotta postauksesta ei tulisi loputtoman pitkää, jatkan kertomustani huomenna. Silloin lisää mm. Berliinin-konsertista ja toisesta takahuonekeikasta.