tiistai 28. toukokuuta 2013

Pieni ja vaaleanpunainen

Mikä on pieni, ohut, kevyt, vaaleanpunainen ja hyödyllinen? 

Tietenkin Fifin uusi puhelin!


Tai ei se nyt enää mikään upouusi ole, vaan jo pari viikkoa mukanani kulkenut. 

Operaattorini Orange pommitti minua koko alkuvuoden viesteillä "Juuri nyt olisi korkea aika vaihtaa puhelinta!!!" ja lopulta päätin, että noh, vaihdetaan sitten. Täkäläisen systeemin mukaan kalliinkin uuden puhelimen saa huomattavasti edullisemmalla, kunhan sitoutuu uudelleen saman operaattorin asiakkaaksi seuraaviksi kahdeksi vuodeksi. Koska olen ollut jo kymmenen vuotta Orangen tyytyväinen asiakas, ei minulle tullut edes mieleeni vaihtaa. 

Alunperin havittelin Nokian uusinta Lumiaa, mutta en sitten kuitenkaan ollut valmis maksamaan siitä melkein kolmeasataa edes operaattorialennuksen jälkeen. Töissä useimmilla kollegoillani on Samsungin Galaxy S3, joten kun Orangen myyjämies ehdotti minulle miniversiota samasta aparaatista seitsemälläkympillä, en epäröinyt kovinkaan kauaa. Etenkään, kun alkujaan valkoiseen puhelimeen sai vaaleanpunaisen läppäkuoren!


Vaikka tämä on ensimmäinen ei-Nokialainen käpäläni ja tunsin ostohetkellä piston sydämessäni moisesta epäuskollisuudesta ex-kotikaupunkini ex-suuruutta ja perheeni entistä elättäjää kohtaan, olen ollut uuteen laitteeseen enemmän kuin tyytyväinen. Tällä voi tehdä vaikka mitä! Entinen puhelimenikin oli ns. älypuhelin, mutta se ei edes avannut sähköpostien liitetiedostoja. Samsung taas nielaisee tuosta vain jos jonkinlaisia sovelluksia. 


Kuvaruutukaappaus ja tietysti asianmukainen taustakuva.

Android-käpälän myötä olen myös vihdoin ryhtynyt/päässyt Instagram-käyttäjäksi. Vanhalla Nokialla se ei onnistunut. Instagramissa kuljen nimellä anna_fifi, tervetuloa seuraamaan! Blogin sivupalkissa on myös suora linkki Instagram-profiiliini.   


maanantai 13. toukokuuta 2013

Nukkuva kissa linnan pihalla

Ranskalaiseen kalenteriin osui tässä toukokuussa todellinen napakymppi, kun helatorstai oli 9.5. Täällä nimittäin 8.5. vietetään toisen maailmansodan päättymisen muistopäivää, joka on pyhäpäivä, ja tänä vuonna ne sattuivat vallan mukavasti peräkkäin juuri ennen viikonloppua. Väliin jääneenä perjantaina sangen harva oli töissä, joten meille pärähti ilmainen viiden päivän loma. Ilmainen siis siinä mielessä, ettei lomapäiväsaldoa tarvinnut verottaa, sillä meidän firmassamme kaikki saivat perjantaipäivän lahjaksi ja E. puolestaan oli kerännyt riittävästi ylityötunteja kokonaista vapaapäivää varten.

Näistä viidestä päivästä vietimme kolme Pierrelattessa, krokotiilikaupungissa, josta olen aiemmin kertonut täällä ja täällä. Koska krokot tuli nähtyä jo viime vuonna, päätimme tällä kertaa keskittyä pelkkään rentoon oleiluun ja ennalta suunnittelemattomaan ex tempore -tekemiseen. 

Ensimmäisenä iltana söimme samassa ihanassa ravintolassa, joka oli jäänyt mieleemme jo edelliseltä visiitiltä. Valitettavasti se oli tässä välissä vaihtanut omistajaa, ja vaikka ruoka olikin kaikin puolin hyvää, se ei ollut yhtä ensiluokkaista kuin viimeksi. 

Aluksi saimme hanhenmaksaviipaleen:

Harvoin olen nähnyt näin kauniisti esille aseteltua ruokalajia. Vasemmalla oli mustikkapyrettä, sitten hienoksi hakattua kirpeää omenaa ja itse hanhenmaksa. Ruusu oli muotoiltu ohuen ohuesta tomaatinkuoresta ja violetti osa sen alla oli siivu keitettyä kylmää vitelotte-perunaa.  

Tämä olikin onnistunein osa illallista. Pääruoaksi saimme ihanan mureat tournedos-pihvit erilaisten vihanneslisäkkeiden kera:


Alunperin pihvin päälle olisi kuulunut sienimuhennosta, mutta koska en syö sieniä, kysyin, saisinko niiden tilalle hanhenmaksaleikkeen. Ruokalistalla nimittäin oli molemmat vaihtoehdot, vaikka meidän menuumme kuuluikin pelkkä sienivaihtoehto. Tämä onnistui. 

Juustoista ja jälkiruoasta en ottanut kuvaa, koska ne eivät näyttäneet mitenkään erikoisilta enkä itse asiassa enää edes muista, mitä söin jälkiruoaksi. Kaiken päätteeksi koin tulleeni huiputetuksi, sillä jouduin varsinaisen menun hinnan lisäksi maksamaan kahdeksan euroa sienten vaihtamisesta hanhenmaksaan! Pieni lisämaksu olisi ollut aivan normaali, mutta kahdeksan euroa jo liioiteltua, sillä à la carte -listalla annosten hintaero oli vain neljä euroa. No, seuraavalla kerralla syön jotain aivan muuta.

Perjantaina tuuli kylmästi ja mietimme, mikä olisi paras tapa käyttää ainoa kokonainen päivämme Pierrelattessa. Paikkakunnan kaksi pääasiallista nähtävyyttä, krokotiilit ja Grignanin linna, kun oli jo nähty. Lopulta haimme turistitoimistosta läjän esitteitä ja valikoimme niistä muutaman potentiaalisen kohteen. Ensimmäisenä listalla oli krokotiilifarmia vastapäätä sijaitseva hajuvesitehdas Parfumerie de Grasse, josta en tosin ostanut parfyymia, vaan alueellisen Durance-merkin kosteusvoiteen. Paikan paras anti oli silti tämä:



Aivan sattumalta huomasin ihka aidon kisun lojumassa puulaatikoista kootun myyntipöydän alla! Valokuvaa varten E:llä ja minulla oli hankaluuksia hätistellä pois pari yli-innokasta pikkulasta, mutta kun E. riittävän tiukasti totesi "Menkää pois edestä!" ja minä "Nyt on meidän vuoromme", niin kyllähän nuo lopulta uskoivat ja häipyivät tiehensä. 

Seuraava osoitteemme oli Suze-la-Rousse ja kukkulalla kylän yläpuolella kohoava komea linna.




Valitettavasti linna oli komea lähinnä ulkopuolelta: sisältä se oli melkein tyhjä ja ainoa näyttely käsitteli viinin valmistusta, koska linnan toisessa kerroksessa toimii viiniakatemia. Meitä kiinnostaa viinissä ainoastaan sen juominen eikä ollenkaan valmistaminen, joten olimme lievästi pettyneitä linnan antiin. Sai sieltä sentään ihailla upeita maisemia:






Linnasta ulos tullessamme minä jäin säätämään puhelimen kameraa, kun E. lähti jo kävelemään parkkipaikalle päin. Pian huomasin, että E. oli pysähtynyt linnan ja parkkipaikan puoliväliin, kumartunut heinikkoon ja katseli siellä tiiviisti jotain. Ei mikään ihme:


Me saimme kisun kanssa oikein keskustelun aikaiseksi: E. osaa matkia kissan ääntä niin loistavasti, että sokkotestissä sitä voisi luulla oikean kissan aikaansaamaksi. E. maukui ja kissa ynähteli takaisin puoliunessa sillä aikaa, kun minä testasin kameran lähikuvaominaisuutta. 


Kuinka ihanat pienet sulokäpälät! Kissan tassut lukeutuvat ehdottomasti maailman parhaisiin asioihin, kynnet sisällä tietenkin. Ja kuinka lutuinen kuono ja pienet hampaat:


Lopulta kisu oli pakko jättää linnan pihalle nukkumaan ja me palasimme takaisin alas kylään. Pidän suunnattomasti näistä tämäntyyppisistä ikivanhoista provencelaiskylistä:


Matkamme jatkui vielä Eyguebellen tislaamoon, josta hankimme mukaamme lakritsi- ja laventelisiirappia sekä meloni- ja valkoviini-magnolia-aperitiivipullot. Saaliinemme palasimme pitkän päivän päätteeksi hotellihuoneeseen loikomaan ja lukemaan siihen saakka, että oli aika mennä taas illalliselle, tällä kertaa toiseen ravintolaan. Sielläkin oli eläinystäviä:


Kilpikonnien mönkimistä oli hauska seurata koko aterian ajan, sillä istuimme aivan terraarion vieressä. 

Lauantaina jätimmekin jo väliaikaiset hyvästit Pierrelattelle ja kauniille Drômen departementille ja ajelimme kaikessa rauhassa takaisin etelään kohti Aixia. Emme kohdanneet moottoritiellä yhtään ruuhkaa; sen sijaan päinvastaiseen suuntaan, pohjoiseen kohti Lyonia ja Pariisia ajaneet saivat istua autoissaan ylimääräisen tunnin jos toisenkin. Etelässä asumisesta on etua, sillä meidän lomamatkamme suuntautuvat aina päinvastaiseen suuntaan kuin suurimman osan ranskalaisista!
    

perjantai 3. toukokuuta 2013

Naapurini on itsensäpaljastaja

Joku teistä lukijoista kenties vielä muistaa, kuinka minulla oli ennen tapana kyttäillä naapureita niinä päivinä, jotka vietin aamusta iltaan kotona. Kyttäysharrastuksestani kerroin tarkemmin tässä postauksessa

Nykyään aikani kuluu ymmärrettävästi vallan muuhun kuin kyttäykseen, mutta silloin tällöin joudun silti tahtomattani kyttääjän rooliin. Toisin sanoen jotkut naapurit hankkiutuvat tahallaan kytättäviksi. 

Pahin kaikista on vastapäisen kerrostalon alimmassa kerroksessa asuvan pariskunnan mies. Kyseessä on juuri se sama pariskunta, jonka kuulin eräänä yönä riitelevän kovaäänisesti ulkona kaiken kansan kuullen. En tiedä näistä naapureista oikeastaan mitään; en tiedä heidän nimeään tai ammattejaan, en tiedä ovatko he naimisissa tai minkä ikäisiä ja näköisiä heidän lapsensa ovat. En tiedä edes, onko tämänhetkinen mies edelleen se sama riidan toinen osapuoli vai onko mies vuoden aikana vaihtunut toiseen. Joka tapauksessa tiedän tästä miehestä suunnilleen sen ainoan asian, jota en todellakaan välittäisi tietää: tiedän, miltä hän näyttää alasti.

Äijä on nimittäin melkoinen itsensäpaljastelija.

(kuva)

En suinkaan tarkoita, että hän hiiviskelisi salaa pimeän aikaan naapuruston pusikoissa musta sadetakki yllään. Paljastelu tapahtuu neljän seinän sisällä pariskunnan makuuhuoneessa ja on mahdollisesti jopa tahatonta, mutta valitettavan usein toistuvaa. 

Äijä siis nukkuu Aatamin asussa ja herää joka siunattu aamu juuri samaan aikaan kun minä olen meikkaamassa, eli kahdeksan ja puoli yhdeksän välillä. Meidän asuntomme on kaksi kerrosta korkeammalla kuin mainitun naapurin, mistä johtuen ikkunoistamme avautuu komea lintuperspektiivimäinen näkymä suoraan heille. (Näkee meiltä toki muuallekin, onneksi.) Minä meikkaan aina samalla paikalla olohuoneen pöydän ääressä ikkunan edessä siksi, että se on ainoa siihen toimintaan soveltuva paikka ja ylipäätään huushollin ainoa pöytä. Enimmän osan aikaa tuijottelen tiiviisti peiliini, mutta välillä katseeni pääsee harhailemaan ikkunasta ulos, etenkin  silloin, kun odottelen seerumin ja päivävoiteen imeytymistä. Yleensä juuri silloin naapuri iskee.

Tavallisesti mies nousee kaikessa rauhassa, avaa ikkunaluukut ja ikkunan, venyttelee kevyesti avoimen ikkunan edessä ja hipsii sitten sisemmälle asuntoon, jonne en onneksi näe. Joinakin aamuina hän ikkunan avattuaan menee vielä pitkäkseen suoraan ikkunan edessä olevaan sänkyyn, makoilee siinä sammakko- tai X-asennossa ja parhaimpina päivinä vielä rapsuttelee itseään sieltä ja täältä. Toistaiseksi hän ei sentään ole keksinyt pitää vähän omaa kivaa aamuhetkien ratoksi siinä puolijulkisesti.

Mitään ns. tuomittavaahan tässä ei ole. Kai sitä aikuinen ihminen saa yksityisessä kodissaan olla alasti 24/7, jos haluaa, eikä minunkaan olisi mikään pakko katsella nimenomaan ikkunasta ulos. Voisinhan katsella vaikka naapureiden talon kattoa, tai oman kotini seiniä tai kääntyä selkä päin ikkunaa. Minua tympii lähinnä se, etten voi koskaan ennalta aavistaa, milloin mies pomppaa ilkialasti hengaamaan ikkunansa eteen. Vilkaisen sattumalta ulos, näen liikettä, katson vaistomaisesti sitä kohti ja vaikka tähän on kulunut vain sekunti, olen jo nähnyt liikaa. En siis istu varta vasten odottamassa, että näkisin naapurin alastomana, vaan joudun pyytämättä ja yllätyksenä todistamaan sitä melkein joka armas aamu. 

Joko äijä ei ole tullut ajatelleeksi, että heidän asuntoonsa on esteetön näköala, tai hän ei välitä siitä. En halua ajatella, että ukko tahallaan hyppelehtisi ikkunassa perintökalleudet vilkkuen. Eikö hän voisi pidellä vaikka pyyhettä edessään sen aikaa, että saa ikkunan auki ja lähtee muihin huoneisiin? Tai vetää aamutakin päälleen ennen ikkunan avaamista eikä vasta sen jälkeen, kuten hän tavallisesti tekee? Olemme mekin kesäisin sisällä alasti ihan siitä syystä, että asunnon lämpötila on pahimmillaan 40 asteen tienoilla eikä silloin yksinkertaisesti voi olla vaatteet päällä, mutta ikinä emme mene ikkunoiden lähelle ilman jonkinlaista vaatetta tai pyyhettä ympärillämme. 

Ei minulla mitään alastomuuttakaan vastaan ole, mutta mieluiten olisin näkemättä ventovieraita ihmisiä ilman vaatteita. Uimahalli on asia erikseen. Ja oli kyse sitten tutusta tai tuntemattomasta, vaatetettu henkilö on miellyttävämpi silmälle. Kyllä minä E:tä ja itseänikin mieluummin puettuina katselen.