perjantai 28. elokuuta 2009

And the winners are...

Arvonta on suoritettu puolueettoman ja tieteellisen Random.org-sivuston avustuksella! Osallistujia oli lopulta 19, mikä oli enemmän kuin osasin odottaakaan. Siksi päätin arpoa yhden palkinnon sijaan kolme:

PALKINTO nro 1:



Kolme laventelituoksupussia, melonisaippua sekä Occitanen laventelikäsivoidetta.

PALKINTO nro 2:



Pussi Provencen yrttejä, laventelisaippua, laventelipussi sekä Provence-magneetti, jossa on laventelikimppu ja cigale.

PALKINTO nro 3:



Pussi Provencen yrttejä, yrttisaippua, laventelipussi sekä kolmiulotteinen Aix-en-Provence -magneetti, joka kuvaa La Rotonden isoa suihkulähdettä.

Satunnaisuussivu arpoi voittajiksi seuraavat onnekkaat:

Palkinto 1: Sukka o mu juttu -blogin Mari

Palkinto 2: Buttermilk Bisquitsin Bisquits

Palkinto 3: nimimerkki Opettajatar

Onnittelut voittajille ja kiitos kaikille osallistumisesta ja ystävällisistä kommenteista! Voittajia pyydän ilmoittamaan osoitteensa mahdollisimman pian blogini sähköpostiosoitteeseen fifinfiilikset(at)gmail.com, jotta saan palkinnot matkaan.

torstai 20. elokuuta 2009

Blogi tekee historiaa: ARVONTA !

Uskomatonta mutta totta: blogi on ylittänyt 35 000 kävijän rajan! Määrä on toki pieni tunnettuihin muotiblogeihin verrattuna, mutta tällaiselle vähän tunnetulle sekametelisoppa-aiheiselle blogille se on vallan huikea. Suurkiitokset teille kaikille vakituisille lukijoille ja satunnaisille vierailijoille!

Merkkipaalun kunniaksi päätin järjestää blogin historian ensimmäisen arvonnan. Arvontaan voi osallistua viikon ajan eli torstaihin 27.8. klo 19 Suomen aikaa asti. Osallistuminen tapahtuu kommentoimalla tätä postausta tai mahdollisia tämän jälkeen tulevia postauksia. Kommentiksi riittää pelkkä maininta "osallistun arvontaan", mutta olisi mukavaa, jos kommenttinne sisältäisivät ruusuja, risuja, postaustoivomuksia tahi muita parannusehdotuksia. Koska aikani ei parhaillaan millään riitä kaikkien blogien seuraamiseen, on jokaisella tällä kertaa vain yksi "arpa", jota ei siis voi tuplata linkittämällä arvonnan omaan blogiinsa. Linkittäminen on halutessanne tietenkin ilman muuta sallittua.

Palkintona tulee olemaan jotain periprovencelaista ja laventelintuoksuista.

Kaikki sankoin joukoin osallistumaan! Bonne chance !


keskiviikko 19. elokuuta 2009

Talvimatka vuoden kuumimpana päivänä

Tänään meillä oli kyseenalainen ilo ja kunnia kokea vuoden tähän asti kuumin päivä. Lämpöä oli 25 astetta jo ennen aamuseitsemää, ja viiden maissa auton ulkolämpömittari näytti 37,5 astetta. Vauclusessa, Gardissa ja muissa sisämaan departementeissa on ollut sitäkin kuumempaa. Minulla oli onneksi tänään vapaapäivä, joten pääsin hellettä pakoon elokuviin. Kävin katsomassa ranskalaisen typerän komedian Neuilly sa mère, jossa lähiössä kasvanut arabipoika muuttaa rikkaiden porvarisukulaistensa luo Pariisin hienostoesikaupunkiin Neuilly-sur-Seineen (kenties Mireillen naapuriin?). Elokuva ei ollut mielestäni vähääkään hauska, mutta neljässä eri kohtauksessa näkyi mopsi! Siinä alunperin syy, miksi päädyin seuraamaan niin vähän omaa makuani vastaavaa elokuvaa.

Varsinainen päivän ilonaihe on kuitenkin Amélie Nothombin uusi romaani Voyage d'hiver, Talvimatka. Uusin Nothomb on minulle aina loppukesän suuri tapaus, enkä usko, että lempikirjailijani pettää tälläkään kertaa. Olen lukenut valitettavan ohuesta teoksesta jo puolet, ja siinä seikkailevat mm. tuleva lentokonekaappari sekä aivovammainen kirjailijatar. Kunpa ehtisin ahmia kirjan loppuun vielä tänä iltana, jotta sitä ei tarvitsisi
huomenna lukea pieninä pätkinä töiden lomassa!

maanantai 17. elokuuta 2009

Outo harmaa tunne

Silloin tällöin, yleensä ennalta arvaamatta, sisälläni herää kummallinen, synkkä ja raskaahko tunne, joka olisi tummanharmaa, jos tunteilla olisi värit.

Koti-ikävä.

Se ei ole samanlaista kuin lapsena rippikoululeirillä, kun itkin iltakaudet ja laskin tunteja kotiinpääsyyn. Se on hiljainen ja kaihertava tunne, joka saa huokaamaan raskaasti ja karkoittaa hetkeksi hymyn jonnekin hyvin kauas.

Siitä ei ole tietoakaan, kun vietämme E:n kanssa tavallista rauhallista koti-iltaa yksinkertaisen aterian ja tv:n tai DVD:n parissa. Se ei anna kuulua itsestään silloin, kun kesäisessä Provencessa tuoksuvat laventeli ja kypsä meloni tai kun aurinko paahtaa ilman kullanvalkeaksi ja pakottaa sisälle ikkunaluukkujen taakse. Se pysyttelee poissa, kun auringon laskiessa vastapäisen talon taakse sypressien siluetit erottuvat mustina kullanväristä taivasta vasten.

Sen sijaan se iskee silloin, kun joku kävelee kadulla mopsin kanssa ja minä ajattelen, että tuossa voisi olla Guru tai Mirkku. Se ilmestyy keskelle supermarketin maitohyllyä, kun lukemattomien rasvattomien ja kalorittomien tuotteiden ja sokeristen vanukkaiden joukosta ei etsimälläkään löydä Valion banaanijogurttia. Se ottaa minut usein valtaansa, kun illalla ennen nukkumaanmenoa nojaan ranskalaisen parvekkeemme kaiteeseen, katselen naapuritalon yläpuolella komeilevaa Otavaa ja muistan, että kotona Otava on täsmälleen autotallimme kohdalla. Se nostaa päätään, kun luen mummon lähettämiä lehtileikkeitä kotimaan uutisista, katselen lehtikuvia Turun keskustasta ja vertaan Citymarketin tai Stockan Herkun ruokatarjouksia täkäläiseen tarjontaan. Se tuntuu erityisen pahalta silloin, kun puhun tai keskustelen mesessä äidin kanssa ja kuulen suorana lähetyksenä, mitä mopsit kulloinkin tekevät, milloin isä tulee töistä kotiin ja mitä meillä illalla syödään. Näennäisesti niin lähellä, mutta kuitenkin niin loputtoman kaukana.

En vieläkään voi sanoa olevani täysin kotona täällä, mutta vastaavasti myös Suomessa ollessani minulta tuntuu puuttuvan jotain. Täällä on huikeaa elää kerrankin normaalia parisuhdearkea ruoanlaittoineen, pyykinpesuineen ja sunnuntaiaamun rauhallisine aamiaisineen sen sijaan, että kertoisimme kuulumisemme nopeasti sähköpostitse tai puhelimessa. Kun viettää kahdeksan kuukautta vuodesta tuhansien kilometrien päässä toisistaan, osaa arvostaa sitä, että illalla töistä tullessaan löytää toisen samasta 37 neliön asunnosta; olkoonkin, että asunto on liian pieni eikä siellä ole kunnolla tilaa kummankaan tavaroille.

perjantai 14. elokuuta 2009

Sammuneita toivonkipinöitä

Vaihteeksi sain taas aamun piristykseksi hylkäysmeilin. Tällä kertaa hain ranskalaisen nettikaupan suomenkielisten sivujen kääntäjäksi ja olin kovin toiveikas – jälleen turhaan. Hakemuksen liitteeksi piti lähettää käännös parin sivun mallitekstistä, joka oli uuden GPS-laitteen ja digikameran mainos. Teksti oli vaikeustasoltaan täysin normaali eikä siinä piillyt koiraa haudattuna tahi ankeriasta kiven alla, kuten täälläpäin sanotaan, mutta niin vain postilaatikossani oli aamulla lakoninen viesti: "Hakemustanne ei ole hyväksytty. Kiitos etukäteen." Kiitos mistä hyvästä? Siitä, etten hyppää torahampaat ojossa ensimmäiseen TGV:hen ja syöksy Pariisiin heittelemään mätiä kananmunia rekrytointiosaston ikkunoista sisään?
Vaikka tässä vaiheessa minun pitäisi jo olla tottunut hakemusteni hylkäämiseen, se ketuttaa silti joka kerta. Tietysti harmittaa vähemmän, mikäli hylkäys koskee sellaista työtä, jota en erityisen mielelläni olisi halunnutkaan, mutta tässä tapauksessa olen erityisen pettynyt. Mitä muuta minä muka osaisin paremmin kuin puhua ja kirjoittaa suomea ja ranskaa? Jos en kelpaa edes ns. oman alani töihin, onko minusta mihinkään muuhun kuin sähköautokuskiksi? Tässä olisi oiva tilaisuus vajota surkeuteen ja itsesääliin tyyliin "olen köyhä, läski, hyödytön ja tuleva pitkäaikaistyötön" jne jne jne. Lievähköä liioittelua unohtamatta. E. käski olla masentumatta ja E:n iäkäs ja uskonnollinen isä lupasi rukoilla erityisen aktiivisesti työnsaantini puolesta. Tuskin tässä enää muu auttaakaan kuin apu yläkerran suunnasta...
Je suis découragée. Ketuttaa. Ketuttaa. KETUTTAA.

keskiviikko 5. elokuuta 2009

Vanha kaupunki

Kulutan vapaata iltapäivää kirjastossa odotellen E:n työpäivän päättymistä. Täällä on ilmaiseksi tarjolla kaikkea, mitä viihtymiseen tarvitaan: ilmastointi, hiljainen ja rauhallinen ympäristö, rajoittamaton Internet-yhteys ja ennen kaikkea suunnattoman paljon lukemista.
Nappasin aikani kuluksi luettavakseni Provence-hyllystä kiehtovan teoksen Aix au XIX siècle, Aix 1800-luvulla (M. & P.-J. Chabert). Siinä on paitsi vanhoja mustavalkoisia valokuvia kaupungista, myös autenttisia otteita Le Mémorial -sanomalehdestä 1840-1870-luvuilta. Vasta tällaista kirjaa selaillessaan tajuaa, kuinka vanha kaupunki Aix tosiaan on. Vuonna 1845 otetussa kuvassa näkyy täsmälleen samoja rakennuksia, joiden ohi nykyisin kuljen päivittäin. Silloisen leipomon tilalla on nyt Body Shop ja hattukaupan on korvannut lukiolaisten suosima pizzeria, mutta useimmat kadut ja rakennukset ovat yhä selkeästi tunnistettavissa. Vanhoja valokuvia katsellessa tulee jotenkin kummallinen tunne; on outoa nähdä kaupungin vilkkaasti liikennöidyn keskusaukion La Rotonden ympärillä pari autiota kujaa ja kolme hevoskärryä!
Varsinkin sanomalehtiartikkelit herättivät hilpeyttä. Toissa vuosisadan pateettiseen tyyliin kirjoitetut pikku-uutiset kertovat silloisten aixilaisten jokapäiväisestä elämästä, iloista ja onnettomuuksista. Välillä lehden tyyli ja uutisten sisältö on melkoisen karmivaa: "Eilen sunnuntaina kello kaksi tapahtui kaupungissamme hirmuinen ja valitettava vastoinkäyminen..." Miespuolinen rue d'Italien asukas (samalla kadulla E:n viraston lähellä lounastamme päivittäin!) oli tulossa ulos talostaan, kun hän kompastui ja kaatui suoraan vatsalleen. Miehen ylä- ja alaleuka osuivat toisiinsa niin kovalla voimalla, että hän puri kielensä kokonaan poikki ja menetti ikuisiksi ajoiksi puhekykynsä. Toisessa uutisessa kerrottiin perheensä murhaamisesta kuolemaan tuomitun miehen teloituksesta giljotiinilla ja kuvailtiin, kuinka teloitetun pää "putoamisensa jälkeen kimposi maasta ja vieri melkein satapäisen yleisön jalkojen juureen samalla, kun ruumiin jalat vielä liikkuivat." Nykylukijalle riittäisi vähemmänkin yksityiskohtainen kertomus... Mukana kirjassa on myös mm. lista Aixin kaupungin alueella vuoden aikana tapetuista susista (lähes 20!), kuvaus Aixin ja Marseillen välillä postivaunuissa tapahtuneesta ison poikalapsen syntymästä, uutinen karanneista ja pitkin Cours Mirabeauta laukanneista hevosista sekä useita lukijoiden kirjeitä, joissa tuohtuneina pyydetään pormestaria kieltämään teurastajia kuljettamasta ruhoja ja verellä täytettyjä ämpäreitä pitkin kaupunkia ilman minkäänlaista näkösuojaa (mihin pormestari sittemmin puuttuikin). Loistava opus! Jos kirja olisi pienempi ja kevyempi, lainaisin sen ja lukisin kotona uudelleen.

maanantai 3. elokuuta 2009

Myrskykylän Fifi

En ihan voi olla Myrskyluodon Fifi, koska meri on 30 km:n päässä... mutta siis asiaan: Eilen ukkosti ja satoi! Täällä ei ole satanut ainakaan kahteen kuukauteen (kolmen minuutin likaista, Saharan hiekkaa mukanaan kuljettavaa sadekuuroa ei lasketa, niitä on ollut kaksi kappaletta) ja metsät kiljuvat vettä. Jokin aika sitten valtava metsäpalo oli vähällä polttaa koko Marseillen, ja pienempiä metsäpaloja on ollut siellä täällä.

Lauantai-iltana töistä tullessani ihmettelin, miksi E. oli ripustanut pyykit sisälle eikä parvekkeen kaiteeseen kiinnitettyyn kuivaustelineeseen. Kuulemma säätiedotuksen mukaan sunnuntaina olisimme ukkoskuurovyöhykkeessä, eikä pyykkejä kaiken varalta uskaltanut jättää koko yöksi ulos. Unohdin koko asian, kunnes sunnuntaiaamuna puoli kahdeksalta heräsin valtavaan jyrähdykseen. Se kuulosti suunnilleen siltä kuin kaksi rekkaa olisi ajanut moottoritiellä nokkakolarin. Nousin ylös ja avasin ikkunaluukut: ympärillä oli aivan mustanharmaata, muutaman päivän vanhan mustelman väristä. Salamat vain leiskuivat ja jyrinä oli suunnaton. Viereisissä taloissa ihmiset sulkivat kiireesti ikkunoitaan ja ikkunaluukkujaan, minä ainoana nojasin kaiteeseen ja ihailin myrskyä.

Sade alkoi elokuvien myrskyjen tapaan aivan yhtäkkiä, ikään kuin joku olisi avannut vesihanan tai kasteluletkun. Maisema peittyi liioittelematta viidessä sekunnissa harmaaseen verhoon. Sade oli niin rankka, että se tunkeutui ikkunaluukkujen raoista sisälle ja kasteli makuuhuoneen kokolattiamaton ikkunan edestä. Raotin ikkunaluukkuja kymmenisen senttiä ja sain pienessä hetkessä sekä otsatukkani että yöpaitani likomäriksi. Ei auttanut muu kuin sulkea sekä ikkunat että luukut ja maata pimeässä kuuntelemassa ukkosta. Myrsky kesti ainakin puolitoista tuntia, sitten nukahdin ja kun heräsin puoli yhdeltätoista, aurinko paistoi jo ja linnut lauloivat. Kuvittelin ja toivoin ukkosen raikastaneen lämpötiloja, mutta eilen illalla pohjoisen puolella mittari näytti tavanomaiset 32 astetta. Uutisten mukaan Marseillessa oli satanut tunnissa saman verran kuin normaalisti kuukaudessa, ja Aixissa tilanne oli todennäköisesti samanlainen. Tänäänkin on aivan harmaata ja cigalet ovat vaiti; jospa saisimme iltapäiväksikin sadetta...! Töissä ainakin olisi mukavaa, kun ihmiset pysyttelevät sisällä ja kaduilla ei tarvitse väistellä jalankulkijoita.

Lopuksi pikku-uutinen viime viikolta: olen tilannut meille kotiin sanomalehden. Täällä lehti yleensä ostetaan kioskista, ja minä luen sen useimmiten kahvilassa niinä päivinä, kun emme syö aamiaista kotona. Alkuviikosta minut yhytti kadulta La Provencen myyjä, joka kaupitteli tilausta 19,50 euron kuukausihintaan. Lehti tulisi suoraan postilaatikkoomme maanantaista perjantaihin ennen aamuseitsemää kuuden kuukauden ajan. Minä päädyin tilaamaan, koska olen tottunut siihen, että kotiin tulee sanomalehti; Suomessa en osaisi kuvitella aamua ilman Helsingin Sanomia, ja vaikka meidän aamiaispöydässämme ei mahdukaan lukemaan lehteä, voin aina lukea sen töissä tai aamupäivällä kotona. Kaksikymppisen kuukaudessa voisi varmasti käyttää turhempaankin kuin sanomalehteen. Kuten tavallista, myös lehden tilaukseen liittyy ylimääräistä säätämistä: lehdenjakaja tulee ensin ilman lehteä tarkistamaan postilaatikkomme sijainnin ja jättää meille laatikkoon paperin, jossa ilmoitetaan, että laatikkoomme on tutustuttu ja se on todettu sopivaksi lehdenjakoa varten, minkä johdosta lehteä aletaan muutaman päivän kuluttua jakaa meille. Ei ilmeisesti riittänyt, että vakuutin lehtimyyjälle, että laatikko sijaitsee talon ulko- eikä sisäpuolella ja että siihen pääsee jakamaan lehden täysin ongelmitta.