Talviurheilua parhaimmillaan

Viime sunnuntaina osallistuimme neljän aikuisen ja kolmen koiran voimin laskiaisriehaan Halikon Tassukalliolla. Sakea lumipyry haittasi ulkoilua vain hiukan. Koska koiria oli paikalla kymmeniä, omat mopomme eivät osallistuneet epäviralliseen match show -näyttelyyn, jotta emme olisi joutuneet odottelemaan paikalla koko päivää. Sen sijaan mopsit kilpailivat makkaransyönti- ja kiihdytyskisoissa. Viime mainitussa koiran piti juosta radan toisessa päässä odottavan omistajan luo toimitsijan ottaessa aikaa. Guru lönkytteli hiljalleen mutkitellen perille, Grace-sisko ei ymmärtänyt leikin ideaa vaan jäi istumaan toimitsijan jalkoihin, mutta Mirkku kipitti suoraa tietä meidän luoksemme ja sai ajakseen kymmenisen sekuntia.

Seuraavassa visuaalista antia tapahtumasta. Ajankohta on toki myöhäinen, mutta sain vasta keskiviikkona haettua Turusta piuhan, jolla kuvat saa kamerasta tietokoneelle.

Makkaransyöntikisa tuotti Mirkulle vaikeuksia: tylpällä kuonolla oli hankala napata pieniä makkaranpaloja kylmiltä ja lumisilta kaakelilaatoilta. Mahdollista on myös, että makkara ei ollut Mirden mielestä hyvää.

Äidin piti osoittaa makkaranpalojen sijainti ja lopulta syöttää ne Mirkulle.

Guru sen sijaan pärjäsi kisassa hienosti omin avuin.



Fifi ja rakkaat kippurahännät. <3



Guru, Mirkun äiti Grace sekä Mirkku esittelevät talvieleganssiaan. Mirkku rakastaa edelleen lumen syömistä:







Perheen neidit poseeraavat:



Leikkiminen ja raitis ilma tunnetusti väsyttävät, ja illalla meillä oltiinkin varsin rauhallisia:

Hauskaa talvista viikonloppua kaikille!

Uutta ilmettä vaatekaappiin

Muotiblogiteema jatkuu vielä tovin. Aamupäivällä päätimme äidin kanssa lähteä pitkästä aikaa yhdessä Turkuun, koska isän pitäessä kotitoimistopäivää koirien ei tarvinnut olla koko aikaa yksinään ja minä sain käyttää vapaasti autoa. Lounastimme ensin tuoreimmassa suosikkiravintolassani Red Hot Chilissä – ruoka on siellä maukasta ja palvelu erinomaisen ystävällistä – ja tutkimme sen jälkeen muutaman keskustan liikkeen houkutuksia. Wiklundin uudistuneelta kemikalio-osastolta tarttui mukaan luonnonkosmetiikkaa ja Haloselta puolestaan pari kevätvaatetta:

Ylemmän kuvan tunika muistuttaa 70-luvun kuosia ja näyttää henkarissa roikkuessaan melko rumalta, mutta sovittaessani sitä se oli vaaleanharmaisiin housuihin yhdistettynä paljon paremman näköinen. (Kuvassa tunikan alla näkyvä ruskea möykky on jommankumman mopsin pää.) Allaoleva fuksianpunainen neuletakki on väriltään kuin minulle tehty. Sen alla lymyää yksinkertainen musta teepaita.

Se muotiasioista toistaiseksi. Äkkäsin Yahoon uutissivuilta räväkän artikkelin nuoresta työttömästä, jolta ei puutu mielikuvitusta: 23-vuotias, viisi kuukautta turhaan töitä etsinyt maisterinuorukainen kyllästyi lähetettyään 300 työhakemusta, jotka eivät tuottaneet tulosta, ja laittoi itsensä myyntiin eBayhin. "Ette tule katumaan päätöstänne, jos hankitte itsellenne tämän hyödyllisen, edullisesti ylläpidettävän ja täysin terveen nuoren vastavalmistuneen", kuuluu miehen myynti-ilmoitus. Hän aikoo myös jakaa 500 kappaletta CV:tään Pariisin La Défense-liikekorttelissa mainoslauseella "Nuori vastavalmistunut alennuksessa, tehkää tarjouksenne!" Toivottavasti potentiaalinen työnantaja osuu kohdalle, ja toivottavasti minun ei ainakaan vielä tarvitse turvautua yhtä äärimmäisiin keinoihin...!

Minustako muotibloggari?

Blogilistan uudistuttua olen joutohetkinäni klikkaillut satunnaisten blogien linkkejä ja osunut milloin mihinkin blogiin. Ylivoimainen enemmistö näistä on ollut muotiblogeja. Syystä tai toisesta minulla on ollut muotiblogeista lähinnä negatiivinen mielikuva; ne, joita olen selaillut, ovat yleensä alle parikymppisten, 34-kokoisten ja 45 kg:n painoisten tyttösten blogeja, joissa esitellään vähäisen tekstin ja runsaiden kuvien kera kirjoittajien päivän asuvalintoja ja/tai eri nettikauppojen tarjontaa. Useimmiten tällaisten blogien kirjoittajien tyyli ei vastaa miltään osin omaa makuani. Joko he pukeutuvat kirpputoreilta löytämiinsä vanhoihin vaatteisiin tai sitten H&M:n yms. tusinariepuihin, jotka kyllä saattavat näyttää kelvollisilta laihojen pikkutyttöjen päällä, mutta ovat sitä huomattavasti vähemmän kaltaiseni kymmenen vuotta vanhemman ja kymmenen kokoa isomman naisihmisen yllä. Koska haluan nimenomaan lukea blogeja, en katsella niitä, en ole keksinyt ainuttakaan syytä palata toista kertaa tällaisiin blogeihin.

Minulle ihanteellisessa muotiblogissa kirjoittaja olisi noin kolmekymppinen, 44-46-kokoinen nainen, joka hankkii vaatteensa "aikuisten kaupoista" (kuten Stockmann, Sokos, Esprit, Moda jne.) ja on mieluiten tyyliltään klassinen, selkeä ja yksinkertaisuutta suosiva. Sellainen kuin minä. Miksi en siis itse ryhtyisi muotiblogaajaksi? Jossain vaiheessa jopa puolivakavasti suunnittelin oman muotiblogin aloittamista, mutta hylkäsin nopeasti ajatuksen. En halua esitellä vartaloani valokuvissa kaikelle kansalle – satunnaiset loma- tai juhlaotokset ovat eri asia – enkä edes osaa käyttää kameran itselaukaisinta. Lisäksi tyylini on niin pelkistetty, ettei päivittäisestä pukeutumisestani saisi aikaiseksi kovinkaan kiinnostavaa juttua. Varsinkin talvella on melko turha pukeutua erikoisesti, koska vaatteet eivät kuitenkaan kaupungilla käydessä näy takin alta. (Eri asia tietysti olisi, jos minulla olisi työ, jossa voisin käyttää omia vaatteitani.) Talvisin pukeudun näin ollen useimmiten mustiin tai tummansinisiin farkkuihin tai mustiin suoriin housuihin ja yksivärisiin neuleisiin tai t-paitaan ja villatakkiin. Kesällä panostan pukeutumiseeni aivan eri tavalla, mutta silloinkin tyylini avainsana on yksinkertaisuus: yksivärinen hame tai housut yhdistettynä toisenväriseen yläosaan. Jokin juju vaatteessa toki saa olla, kuten pieni rusetti tai hillitty printti, mutta inhoan kaikenlaisia ylimääräisiä hörhöjä ja levottomia kuvioita. Myös värien suhteen olen rajoitteinen: vaatekaapistani löytyy harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta mustaa, valkoista, punaista, vaaleanpunaista, harmaata ja tummansinistä. Perusideana on, että kaiken tulee sopia kaiken kanssa.

Mielikuvituksetonta? Ehkä. Klassista ja hillittyä? Ehdottomasti. Useimmiten minua ei edes kiinnosta, mikä kulloinkin on "muodissa". Tiedän, mitkä värit, housujen mallit ja hameen pituudet minulle ja vartalolleni sopivat ja pysyttelen niissä. Joskus voin toki yhdistää klassiseen peruspuvustooni elementtejä pintamuodista, mutta vain siinä tapauksessa, että ne todella sopivat minulle. Muotibloggariksi olisin siis auttamattoman tylsä. Minulla ei myöskään ole nykyaikaisia tyyli-ikoneita, jollainen ilmeisesti useimmilla muotiblogin kirjoittajilla on. Ainoa mieleeni tuleva esikuva on Mireille, mutta Christian Lacroix'n mustat housupuvut ja uniikit pitsi-iltapuvut tuskin inspiroivat muita kuin minua.

Olen kuitenkin onnistunut toistaiseksi löytämään kaksi positiivisesti erottuvaa ja mielenkiintoista muotiblogia: Laura de Lille ja Buttermilk Bisquits. Molemmissa on kuvien lisäksi riittävästi tekstiä, jotta kyseessä olisi oikea blogi eikä kuvagalleria, niissä käsitellään kiinnostavia aiheita, ja ennen kaikkea molemmissa näkyy selvästi kirjoittajan persoonallinen ote. Sattumalta molemmat ovat myös ulkosuomalaisblogeja.

Keskityn siis jatkossakin tutkimaan muiden bloggaajien muotikäsityksiä ja säilytän oman blogini tutun sekalaisena Ranska-, mopsi-, Mireille- ja yleisblogina. Uskoisin lukijoidenikin olevan asiasta samaa mieltä.

Verkot vesillä

Postilaatikkoomme Aixissa oli yllättäen ilmestynyt tällainen tiedonanto:

(klikkaa halutessasi isommaksi; osoitetietoni päiväyksen alla on piilotettu post-it -lapun alle)

Tietääkseni en ole hakenut töitä Aixin Musée Granet'sta, mutta koska sieltä ystävällisesti ilmoitettiin hakemukseni vastaanottamisesta ja pyydettiin lähettämään liitteenä tullut esitäytetty lomake paluupostissa takaisin, minähän toki lähetin. Kirje ja lomake on todellakin osoitettu nimenomaan minulle, koska sekä kirjeen osoite että lomakkeen esitäytetyt tiedot syntymäaikaa ja Suomen kännykkänumeroa myöten ovat täysin oikeat. Harvoin sitä saa suoraan kotiinsa pyynnön lähettää työhakemus mahdolliseen työpaikkaan...! Ainoa keksimäni selitys on, että Aixin kuntayhtymä CPA on kuin onkin säilyttänyt syksyllä lähettämäni yleisluontoisen hakemuksen ja delegoinut sen nyt edelleen sopivaksi katsomaansa paikkaan.

Mikäpä siinä, oikein mielelläni menisin töihin Granet-museoon; etenkin, kun tänä kesänä sinne odotetaan vähintään kesän 2006 historiallisen Cézanne-näyttelyn veroista yleisöryntäystä (tuolloin näyttelyn näki 450 000 kävijää). 25.5.-27.9. museossa on nimittäin esillä Picasson ja Cézannen töitä yhdistelevä näyttely, joka esittelee Cézannen maalausten vaikutusta Picasson tuotantoon. Lippuja on myyty jo reilu kuukausi, ja Aixista lähtiessäni niitä oli mennyt kolmisen tuhatta. Parhaillaan luku lienee jo reilusti suurempi. Museossa siis varmasti tarvitaan kielitaitoista ja kulttuurista kiinnostunutta työvoimaa, ja E. uskookin minun olevan vahvoilla rekrytoinnissa. Lisäksi museo sijaitsee aivan Aixin ydinkeskustassa, kahden korttelin päässä Cours Mirabeaulta ja viiden minuutin kävelymatkan päässä E:n työpaikalta. En kuitenkaan halua hehkuttaa ennen kuin tuloksista huhtikuussa ilmoitetaan. Lomakkeessa kysyttiin mm., onko minulla B-luokan ajokortti, johon minun oli pakko tarkentaa, että osaan ajaa vain automaattivaihteista autoa; kysymykseen omasta tai säännöllisesti käytettävissäni olevasta autosta minun oli vastattava kieltävästi. Toivottavasti auton omistaminen ei ole rekrytoinnissa ratkaiseva tekijä. Osaisin kyllä opastaa turisteja, valvoa maalausten koskemattomuutta tms. ilmankin autoa.

Tämän lisäksi täytin vähän aikaa sitten profiilini ja CV:ni Monster.fr-rekrytointisivustolle, ja mahdollisuuksieni maksimoimiseksi luovutin CV:ni myös E:n isän naisystävälle, jonka korkeasti koulutetuilla lapsilla kuulemma on suhteita siellä sun täällä. Kovin paljoa en siltä porukalta odota, mutta suostuin, koska he itse ehdottivat avustusta työnhaussani. Eihän sitä paitsi koskaan tiedä, vaikka sitä kautta jotain löytyisikin: tuttavien suositukset eli piston on todennäköisesti tehokkain tapa saada töitä Ranskassa. Mitä laajempi ja vaikutusvaltaisempi tuttavapiiri, sitä parempi näkyvyys työmarkkinoilla.

Jotta elämä ei menisi pelkäksi työstä stressaamiseksi, ulkoistan itseni säännöllisesti virkistävään pakkasilmaan pois Internetin houkutuksista ja työpaikkasivuilta. Eilen kävimme pitkästä aikaa lounaalla Duussin kanssa (kiitokset vielä kerran, oli hurjan kiva nähdä!) ja illalla lähdin vielä elokuviin. Kerrankin Turussa on samanaikaisesti runsaasti kiinnostavaa leffatarjontaa. Valitsin lopulta suloisen Bolt-koiran seikkailut kolmiulotteisena ja olin todennäköisesti ainoa lapseton aikuinen koko valtavassa Kinopalatsin kakkossalissa. Bolt oli kyllä lutuinen ja muistutti hurjasti Mirkkua, ei tosin ulkonäöltään, mutta käytökseltään. Boltin tavoin myös Mirkku ärhentelee leluilleen, kantaa niitä edestakaisin, heittäytyy välillä selälleen rapsuteltavaksi ja nuoleskelee kasvoja.

Talon erikoisuus: mopsinkarvapulla

Meillä on jostain syystä ryhdytty viime aikoina leipomaan pullaa entistä useammin. Vastaleivottujen korvapuustien tuoksua parempaa tunnelmanluojaa on vaikea kuvitella, ja leipominen sopii aivan erityisesti sunnuntaipäivään, jolloin ei yleensä ole mitään tärkeämpää tai kiireellisempää tekemistä. Tänään osallistuin ensimmäistä kertaa vuosiin leipomiseen muutenkin kuin sivustakatsojan ja -maistajan roolissa: työnsin ihan itse käpäläni taikinaan ja totesin, että pullataikinan puristeleminen ja möyhiminen soveltuu stressin purkamiseen yhtä erinomaisesti kuin kissan tai mopsin silittäminen. Kun seuraavan kerran ketuttaa, kokeilenkin parannuskeinoksi leipomista!

Päästyämme taikinan noustua varsinaiseen leivontavaiheeseen huomasin, että joka paikkaan leviävät mopsinkarvat löysivät pikaisesti tiensä myös keittiön pöydälle leivonta-alustalle. Lattioita ja kaikkia mahdollisia pintoja päällystävistä karvoista päätellen on ihme, ettei Gurulla ja Mirkulla ole turkeissaan kaljuja kohtia. Kummallisinta on, että lyttykuonoilla on erityinen tiheä Furminator-harja, johon ei kuitenkaan heitä furminoitaessa tartu kuin pari kolme karvaa. Jo koiruuksia silittäessä karvoja leijuu ilmassa satakertainen määrä puhumattakaan siitä, kun mopot oikein innostuvat telmimään keskenään. Imurointi auttaa vain hyvin lyhyen hetken. Tummat housut ja sukat saavat nopeasti mopsinkarvapeitteen myös silloin, kun haukut eivät tule itse fyysisesti kiehnäämään sääriä vasten.

Koska sunnuntaisin on mielestäni lupa ja oikeus ottaa rennosti, asetuin leipomisen jälkeen pitkäkseni sohvalle aikomuksenani pysyä siinä vain hetken. Mirkku kuitenkin hyppäsi päälleni esittelemään ylpeänä muodottomaksi pureskeltua pesupalloaan ja nukahti siihen. Eihän pientä tietenkään sovi herättää ja laskea lattialle kesken päivätorkkujen, joten sain luvan toimia ötökän makuualustana siihen saakka, kunnes keittiöstä kuulunut kaapin oven avaamisääni sai neidin liikkeelle. Mopsi ei koskaan nuku niin sikeästi, etteikö mikä tahansa keittiön suunnalta kuuluva ja mahdollisesti ruokaa merkitsevä ääni saisi häntä hetkessä valppaaksi.

Välillä harmittaa, ettei kädessä ole kameraa juuri sillä hetkellä, kun eläimet keksivät jonkin eriskummallisen ja ehdottomasti ikuistamisen arvoisen juonen. Eilen olisin saanut mainion kuvan Mirkusta: suihkusta tullessani pikkukoiru nimittäin nökötti kylpyhuoneen oven edessä viattomin ilmein, toinen parhaista korkokengistäni suussaan! Mirde imeskeli korkoa kuin piipun vartta ja varsinainen kenkäosa pisti esiin suupielestä. Hän luovutti kyllä suosiolla kengän takaisin, mutta koron nahassa näkyy nyt selvästi pienet hampaanjäljet. Toisaalta jäljet ovat niin suloiset, etten voi olla antamatta anteeksi. Itsepähän jätin kenkäni otusten ulottuville.

Rentoa ja karvaista sunnuntaita kaikille!

Fifi 28 vee, työtön

Ilmoittauduttuani syntymäpäiväni jälkeisenä päivänä työvoimatoimistossa olen nyt ihan virallisestikin sekä työtön että melkein kolmekymppinen. Kumpikaan asianlaita ei mitenkään erityisesti ilahduta, mutta jotain positiivista aina löytyy, kunhan jaksaa miettiä.

Syntymäpäivän viettäminen esimerkiksi merkitsee sitä, että on vielä elossa; lisäksi toistaiseksi ikäni alkaa vielä kakkosella; ja kahden vuoden päästä, kun sekä äiti että minä täytämme pyöreitä vuosia, lähdemme pakoon jonnekin hyvin kauas (kuten Pariisiin). Syntymäpäivän ansiosta sain myös täydennystä massatrendikkääseen Nomination-rannekoruuni. Siinä ennestään oleva yksinkertainen sydän sai seurakseen kaksi punaisella sydämellä koristettua kissaa...

... huonosti erottuvan punaisen tekstin Amour...

... sekä hieman paremmin näkyvän Je t'aime -laatan:

Korun idea on mielestäni loistava: sen perustana olevia teräslaattoja korvataan eri tavoin koristelluilla kuviolaatoilla (kirjaimia, numeroita, eläimiä, kuuluisia nähtävyyksiä, eri maiden lippuja jne.), joita voi ryhmitellä miten tahansa ja järjestää uudelleen lukemattomia kertoja.

Työttömyydestä on hiukkasen hankalampi keksiä hyviä puolia. Työvoimatoimiston virkailija oli kyllä oikein mukava, mutta työtä hänellä ei ollut minulle ehdottaa. Ainoa koulutukseeni vähääkään sopiva työ oli osa-aikainen saksanopettaja Forssassa, ja sekin oli tarkoitettu joko natiivipuhujalle tai suomalaiselle, joka on asunut Saksassa. Maanantaina saan aloittaa paperisodan Kelassa jonkinlaisia avustuksia saadakseni. Niissäkin on työssäoloehto, eli minun pitäisi olla ollut töissä 43 viikkoa viimeisen parin vuoden aikana. Jos näin ei ole, Kela vaatii nähdäkseen todistuksia vanhempieni tuloista. Vielä 28-vuotiaanakin olen siis ilmeisesti edelleen riippuvainen isäni tilinauhasta. Uskomatonta. Toivottavasti minunkin kohdallani elatusvelvollisuus joskus loppuu.

Loppumaton musiikin ihmemaa

Jatkoin tänään blogin tuunaamista ja päädyin jossain vaiheessa Last.fm:n sivuille. Olen aiemmin kuullut paljonkin kyseisestä palvelusta ja nähnyt vähän väliä Facebookissa jonkun kuunnelleen siellä jotain, mutta en ollut vielä koskaan itse käynyt sivustolla. Nyt kirjauduin sinne hetken mielijohteesta ja lähdin seikkailemaan sivulta toiselle. Olen jo tämän illan aikana ehtinyt kuunnella sekä ennestään tuttuja artisteja (Dalida, Joe Dassin, Barbara, Nana Mouskouri...) että vain nimeltä tuntemiani: Michel Fugain, Demis Roussos, Charlotte Gainsbourg...

Makuni mukaan räätälöity nettiradio kuulostaa houkuttelevalta, mutta aivan vielä en ole sataprosenttisen vakuuttunut. Toki on hienoa, että ohjelma heittää äkkiarvaamatta kuunneltavakseni kauniin ja kauan sitten unohtuneen Yves Montandin kappaleen tai mainioksi osoittautuvan uuden tuttavuuden (kuten parhaillaan soiva Nicole Croisillen Plus je pense à lui suloisen Nasu-elokuvan soundtrackilta!), mutta haluaisin myös välillä keskittyä vain tiettyihin laulajiin. Menossa on jo kolmas Salvatore Adamon kappale tänä iltana, kun taas Mireilleä en ole kuullut kuin yhden kerran. Voiko kuuntelija ylipäänsä itse vaikuttaa siihen, mitä lauluja Last.fm soittaa? Voinko halutessani kuunnella pelkästään Mireilleä?

Eilen Saloon saapuessani sain huokaista helpotuksesta, sillä posti oli kuin olikin kiikuttanut kotiosoitteeseeni kaksi lippua toukokuiseen Laura Pausinin konserttiin. Ostin liput jo yli kolme viikkoa sitten Aixissa ollessani ja ihmettelin, kun niitä ei alkanut kuulua. Olin jo saanut sähköpostitse ilmoituksen, jonka mukaan liput oli lähetetty minulle, mutta kahden viikon kuluttua ilmoituksesta ne olivat edelleen matkalla. Lippupisteestä luvattiin selvitellä asiaa, mutta jouduin silti kyselemään kolmeen otteeseen lippujeni perään, ennen kuin kuori viimein tipahti postilaatikkoon. Luojan kiitos en ole kenenkään yleisesti supertähtenä pidetyn laulajan fani! Pelkkä ajatuskin pian alkavasta Madonnan konsertin lipunmyynnistä hirvittää. Onneksi olen aina saanut konserttilippuni joutumatta jonottamaan samanaikaisesti netissä, puhelimessa ja Stockmannin palvelupisteessä ja pelkäämään, että jäänkin ilman lippuja. Kaikissa Mireillen konserteissa minua on onnistanut: kaksi kertaa (Turussa 1997 ja Olympiassa 2005) olen jopa ollut ensimmäinen lippujen ostaja...!

Nyt Last.fm saa luvan vaieta. Asetin Carla Brunin välittömästi soittokieltoon, rajansa kaikella! Taidan sittenkin pitää enemmän iPodista. Ainakin valitsen itse, ketä ja mitä kuuntelen.

Uudistunut blogi!

Voilà ! Fifi esittelee ylpeänä uudistuneen bloginsa! Tosin vain ulkoasu on uudistunut, sisältö on edelleen samaa vanhaa hömppää. Kiitos modernisoinnista kuuluu Stazzylle, joka paitsi suunnitteli bannerin ja sivupalkin otsikoiden fontin, myös opasti tumpeloa bloggaajaa selkeästi rautalangasta vääntäen. Kiitos ja kumarrus! Chapeau bas !

Koska blogin asentamisessa vierähti tunti jos toinenkin ja ilta on venähtänyt luvattoman pitkäksi, jatkan juttua huomenna. Sitä odotellessa olisi hauska kuulla teidän lukijoiden kommentteja uudesta ulkoasusta!

Loppuun vielä gallup: Kuinka moni teistä näkee kävijälaskurin sivupalkissa Täällä jo käyneet -otsikon alla? Olen nimittäin huomannut, että laskuri näkyy Turun koneellani normaalisti, kun taas Salon koneella laskurin paikalla on pelkkää tyhjää. Kuulisin mielelläni, näkyykö laskuri ylipäänsä kenenkään muun koneella kuin omallani.

Siiri sihisee ja suukottelee

Heti Ranskasta palattuani kiiruhdin vihdoinkin Antin ja Jennan luo katsomaan mopsisukumme uusinta jäsentä, jouluaattoaamuna syntynyttä Siiriä. Vielä lyttykuonojen monimutkaiseen sukupuuhun palatakseni, Siiri on siis Gurun siskopuoli ja Mirkun täti. Tullessani Siiri heräili juuri päiväunilta ja mellasti ympäriinsä eikä oikein halunnut tulla valokuvatuksi. Itsepäinen mopovaavi ärhenteli joutuessaan syliin suukoteltavaksi kesken touhujensa. Tässä kuitenkin muutamia onnistuneita otoksia Sirdestä:

Fifin sylissä ei ilmeisesti ollut yhtään kivaa:

Sen sijaan Fifin varpaisiin oli kätevä kokeilla upouusia ja teräviä hampaita:

Välillä piti palata omaan pesään lepäämään:

Unikaverina oli Mirkun ja Gurun lainaama Ikean rotta, joka on yhtä suuri kuin Siiri itse. Rotan kainalossa oli turvallista nukkua:

Päiväunien jälkeen Siiri pistäytyi Carla-äidin maitobaarissa:

Masu täynnä Siiri jaksoi taas leikkiä Mirkku-tädin kanssa (olkoonkin, että oikeasti Siiri on Mirkun täti ja Mirkku Siirin sisarentytär):

Vierailun päätteeksi neidit suostuivat vielä yhteiseen poseerauskuvaan...

... kunnes oli aika hyvästellä:

Moi moi Mirkku, tulethan pian uudestaan? (kuva J. Saarinen)

Kuvatuksia

Tässä vihdoin joululomani visuaalista antia. Kaikki kuvat voi klikata isompaan 800x600-kokoon.

Jouluisia koristeluita keskustasta, yllä Cours Mirabeau ja alla rue d'Italie:

Chat Rêveur eli Unelmoiva kissa on yksi lempikauppojani; yläkerran vuohi oli edelleen joulutunnelmissa:

Aixin pääkirjaston Cité du Livren sisäänkäynnillä tietää tulevansa kirjastoon:

GTP eli Grand Théâtre de Provence, upouusi teatteri- ja konserttisali, jossa kesällä kävin kuuntelemassa Karita Mattilaa:

Näköaloja GTP:n kattoterassilta; taustalla häämöttää Sainte-Victoire-vuori. Harmi, että oli pilvinen päivä!

Kuvan keskellä yksi Aixin maamerkeistä, Cathédrale Saint-Sauveurin kahdeksankulmainen torni:

Aixin uusin kaupunginosa, ostos- ja hienostoresidenssialue Les Allées Provençales:

Seuraavana tammikuun kohokohta, Suuri Lumiepisodi. Ensimmäiset kuvat suoraan olohuoneen ikkunasta heti ensimmäisenä lumiaamuna:

Tein parvekkeen kaiteelle kertyneestä lumesta paljain käsin lumipalloja, jotka kestivät neljä päivää :

Kotikatumme ja -talomme lumen alla:

Näkymiä lumisesta kylästä:

Lasten leikkipuistossa oli kerrankin hiljaista:

Jalkakäytävät saivat rauhassa olla tässä kunnossa lumen sulamista odotellessa:

Tässä kuvasato tältä erää. Huomenna luvassa lutuisia kuvia mopsinpennusta!