Fifin vuosikymmenkatsaus

Näin vuoden ja vuosikymmenen viimeisenä päivänä blogeissa, sanomalehdissä ja uutisissa katsellaan kilpaa menneisyyteen ja valitaan kuluneiden vuosien merkittävin tapahtuma, tärkein henkilö, ikimuistoisin uutiskuva jne. Näistä inspiroituneena minäkin aloin miettiä, mikä kaikki on omalla kohdallani muuttunut viimeisten kymmenen vuoden aikana. 

31.12.1999 olin 18-vuotias, valmistauduin kevään ylioppilaskirjoituksiin ja juhlistin uutta vuosituhatta mummon kanssa Turun kaupunginteatterin juhlanäytännössä. Esityksenä lienee ollut jokin jo unohduksen suohon vaipunut musikaali, mutta sen muistan, että minulla oli ylläni musta sametti-iltapuku, vanhojenpäiväpukuni, ja mummolla oli käsilaukussaan taskulamppu keskiyöllä koittavaa sähkökatkosta varten. Tietokoneidenhan piti kaatua, ydinvoimaloiden räjähtää, lentokoneiden pudota ja hissien pysähtyä. Y2K jäi kuitenkin suutariksi, ja pari kuukautta myöhemmin kirjoitin L:n arvoisen ylioppilasaineeni aiheesta "Millennium-mylläkkä ja maailman arki". Vuodesta 2000 ovat jääneet mieleeni ylioppilaaksi pääsyn ja opiskelun aloittamisen lisäksi mm. ensimmäinen yksin tekemäni ulkomaanmatka Berliiniin sekä ensimmäinen kesätyöni turistioppaana Turussa.

Vuodesta 2001 muistan lähinnä saman kuin 99,5% maailman väestöstä: romahtavat WTC-tornit ja maailmanlaajuisen järkytyksen. Saksojen yhdistymisen ja Neuvostoliiton kaatumisen aikaan olin liian pieni ymmärtääkseni tai muistaakseni niitä, joten WTC-isku lienee kohdallani ensimmäinen todella merkittävä tapahtuma, jota olen seurannut livenä – sitä lajia, josta kertoisin lapsenlapsilleni, jos sellaisia olisi. 

2002 oli minulle ennen kaikkea matkailuvuosi: tammikuussa olimme isolla opiskelijaporukalla Martiniquella, seurasimme siellä luentoja yliopistolla ja suoritimme pari opintoviikkoa.  Sen koommin en muuten olekaan uinut meressä! Toukokuussa kävin Strasbourgissa, kesällä Berliinissä ja marraskuussa, ah ihanuutta, vietin yksin viikon Pariisissa ja kävin viisi kertaa peräkkäin Mireillen konsertissa Olympiassa. Samalla reissulla minua haastateltiin France 2 -kanavan naisille suunnattuun aamupäiväohjelmaan C'est au programme, jota nykyäänkin joutessani katselen. 

2003 asuin ensimmäistä kertaa pitempään ulkomailla ollessani heinä- ja elokuun töissä kaikkien ranskanopiskelijoiden legendaarisessa kesätyöpaikassa, Pariisin Disneylandissa. Samana kesänä Ranskan harvinaisen ankara helleaalto tappoi 15 000 ihmistä. Heinäkuun 29. päivä laskeuduin TGV:lla Pariisista Aixiin tapaamaan ensimmäistä kertaa E:tä, johon olin tutustunut alkuvuodesta. Syksyllä lähdin vaihto-opiskelijaksi Université de Provenceen Aixiin, ja sillä tiellä olen enemmän tai vähemmän vieläkin... 

2004 palasin syksyllä Suomeen ja koin pahan kulttuurishokin. Suomessa ei ollut E:tä, siellä oli kylmää ja pimeää, ulkona täytyi pitää takkia eikä aurinkolaseja tarvittu vuoden ympäri. Tapaninpäivänä lähdin viettämään joululoman loppupuolikasta Aixiin ja kuulin radiosta matkalla lentokentälle, että Thaimaassa oli ollut jokin luonnonkatastrofi, joka ei kuitenkaan ollut vaikuttanut suomalaisten lomailuun millään tavalla. Totuus osoittautui myöhemmin vähän toisenlaiseksi. 

2005 opiskelin, vietin kesän Aixissa sähköauton ratissa enkä onneksi tiennyt, että neljä seuraavaakin kesää kuluisivat samassa työssä. Syksyllä aloitin pedagogiset opinnot opetusharjoitteluineen ja huomasin, ettei opettajan työssä olekaan yhtään sellaista hohtoa, jota olin aina kuvitellut siihen sisältyvän. Ymmärsin samalla, miksi lukion psykologian opettajani oli aina väittänyt minun olleen liian hyvä oppilas voidakseni tulla hyväksi opettajaksi. 

2006 aloitin graduilun ja naiivisti kuvittelin valmistuvani jo seuraavana keväänä. Gradun sivutuotteena syntyi lähes sattumalta blogi, joka sittemmin alkoi elää omaa elämäänsä ja johon vihdoin puolitoista vuotta myöhemmin ikuistettiin graduprojektin onnellinen päätös.

2007 graduilin, graduilin ja graduilin graduilemasta päästyänikin... ja hyppäsin tilapäisesti Stockan tiskin taakse pahinta joulukiirettä helpottamaan.

2008 sain kahdeksanvuotisen urakan päätteeksi maisterintodistuksen käpälääni. Valmistumispäivänäni kuvittelin vielä sen avaavan työpaikkojen ovia kuin yleisavain konsanaan, mutta pian kävi selväksi, ettei se ihan niin mene. Siispä sähköautoilemaan ja kirjoja myymään ajatuksella, että tämä on vain tilapäistä talouskriisin takia ja vuoden kuluttua olen jo "oikeissa" töissä. 

2009. Mitä tänä vuonna oikein tapahtui? Jostain syystä tuntuu, että muistan vuosikymmenen alkuvuodet paremmin kuin muutaman kuukauden takaiset tapahtumat. Olen blogannut, lukenut, hakenut töitä, viettänyt äidin kanssa huippuloman Amsterdamissa, tavannut bloggaajakollegoita, hakenut töitä, sähköautoillut ja myynyt kirjoja, hakenut töitä... ja vähitellen myös pohtinut, mitä tästä eteenpäin. Mitä huomenna alkava vuosi ja -kymmen tuovat tullessaan? Työpaikan? Säännölliset tulot? Asettumisen pysyvästi yhteen maahan ja kotiin, oli se niistä mikä tahansa? Oman mopsin ja/tai kissan? 20 kiloa kevyemmän kropan? Pitkät hiukset? Lottovoiton? 

Oli se mitä tahansa, odotan sitä innolla. Uudenvuodenlupauksia en tee, sen sijaan toivon ylitse muiden kahta asiaa: terveyttä ja rakkautta. Kumpaakin minulla tällä hetkellä on ja toivon saavani myös pitää ne. Kun nämä perusasiat ovat kunnossa, kaikesta muustakin selvitään. 

Iloista, onnellista ja riemukasta uutta vuotta kaikille! Provencessa ei muuten vielä tänään toivoteta uutta vuotta, vaan hyvää kuluvan vuoden jämää, bon bout d'an !   

Salamablogimiitti Pariisissa

Kuusi viikkoa Suomessa kuluivat työn takia aivan liian nopeasti, ja eilen oli aika palata Ranskaan. Jos olen aivan rehellinen, olisin mielelläni ollut kotona koirien ja vanhempien kanssa vielä vähän kauemmin, mutta lokakuussa paluulippuja varatessani en vielä edes tiennyt, saisinko joulunalustöitä. Onneksi sentään ennätin olla pitkät joulupyhät tiiviisti mopsien seurassa.

Eilisen paluumatkan aikana aloin miettiä, kumpaan suuntaan itse asiassa olinkaan palaamassa. Ensimmäistä kertaa minusta tuntui, että olin käynyt Ranskasta lomalla Suomessa. Matkustinhan päinvastaiseen suuntaan vain reilu kuukausi aikaisemmin ja olin silloin jättänyt suuren osan vaatteistani, laukuistani ja kirjoistani Aixiin, koska joka tapauksessa palaisin pian. Huomaamattani olen tainnut liukua osa-aikaulkosuomalaisuudesta yhä enemmän kohti varsinaista ulkosuomalaisuutta. Virallisesti silti asun edelleen Salossa.

Eilinen matka sujui edellistä helpommin, vaikka matkustamista kertyikin yhteensä melko tasan 12 tuntia. Lähdin kotoa vähän ennen aamukymmentä ja olin perillä Aixissa yhdeksän jälkeen illalla. Lensin ensimmäistä kertaa muulla kuin Finnairin tai Air Francen koneella, mutta kuten E:lle totesin, lentäminen on aina samanlaista, luki koneen pyrstössä mitä tahansa. Blue1 ei tosin tarjoa ruokaa, mutta mieluummin maksan lipustani sata euroa vähemmän ja olen ilman limaista lentokonelounasta... Suoritin ensimmäistä kertaa myös lähtöselvityksen etukäteen Internetissä ja osasin aivan omatoimisesti tulostaa kentän automaatista lipputulosteen (vai mikä carte d'embarquement nyt virallisesti onkaan) ja viedä laukkuni oikeaan paikkaan. Ylipainoa oli viisi kiloa, mutta ystävällinen virkailijatyttö päästi minut lentoon ilman lisämaksuja, koska käsimatkatavaraa oli niin vähän. 

Pariisissa poistuin ensimmäisenä koneesta ja sain seisoskella yli puoli tuntia matkatavarahihnan äärellä odotellen viimeisten joukossa ilmaantunutta pakaasiani. Saatuani vihdoin omaisuuteni mukaani lähdin kärryni kanssa seuraamaan Correspondance-kylttejä (jatkolentoni lähti toisesta terminaalista) ja kuinka ollakaan, satuin vilkaisemaan sivulleni juuri oikeaan aikaan. Vieressäni käveli nimittäin samalla lennolla palannut Maurelita perheineen! Salamablogimiittimme kesti vajaan minuutin, mutta oli suunnattoman hauska vihdoin nähdä livenä. Nyt olen tavannut vakioranskalaisbloggareista Maurelitan lisäksi Airellen, Stazzyn ja Pupucen. Joskus olisi huippua järjestää ihan oikea blogimiitti kaikkien kesken! 

Hurautin Roissy-CDG:n kakkosterminaaliin modernilla automaattimetron kaltaisella sukkulajunalla, tulostin toisen carte d'embarquementin Marseillen lennolle ja menin jonottamaan jättääkseni laukkuni Internet-lähtöselvityksen dépose-bagages -tiskille. Jonoa vahtinut miesvirkailija tuli aluksi inttämään, etten ole tehnyt lähtöselvitystä netissä vaan kentän automaatilla (joita varten oli vieressä toinen, paljon pidempi jono), mutta suostui lopulta tarkistamaan asian ja palasi kiltisti kertomaan, että tosiaankin, olin aivan oikeassa jonossa. Joskus sitä väkisinkin miettii, miten kielitaidottomat matkustajat oikein pärjäävät, kun selvällä ranskallakin ilmoitettua asiaa saa välillä selittää ja vakuutella useamman kerran...? Joka tapauksessa pääsin hyvissä ajoin lennolleni, kun ensin olin riisunut turvatarkastuksessa pitkät saappaani ja hipsinyt sukkasillani pitkin tarkastusaluetta esittelemässä neste- ja voidepussiani yhdelle virkailijalle ja kauneuslaatikkoani toiselle ja etsinyt turhaan vapaata pöytätasoa, jolla pakata tavarani uudelleen. 

Aixissa ei mikään ole poissaollessani muuttunut. Kävin tänään vaihteeksi työttömyystoimistossa kysymässä erästä asiaa, jolla minua on kirjeitse ahdisteltu useamman kerran. Huomenna on mentävä paikalliseen Kelaan eli Sécurité socialeen aloittamaan todennäköinen paperisota saadakseni täkäläisen sairausvakuutuskortin. Ilman sitä ei nimittäin tipu korvauksia eikä avustuksia. En uskalla kuvitellakaan, mitä kaikkia papereita ja todistuksia sen hankkimiseen vaaditaan... tai jospa sen saisi ihan vain kauniisti pyytämällä? Edes tämän kerran?      

Kuin Ellun mopot

Tuorein pätkätyösuhteeni päättyi eilen joulurauhan myötä klo 12.15 ja pääsin vihdoin joulunviettoon vanhempien, veljen ja mopsien luokse. Jouluaatot perheen kesken ovat ihanan rauhallisia, onneksi meillä ei ole pian kahteenkymmeneen vuoteen ollut tapana hyysätä sukulaisia jouluna! Ilman rauhaa ja hiljaisuutta ei ole toivoakaan onnistuneesta joulusta. 

Kävin jo aatonaattona Salossa koristelemassa kuusen ennen paluuta Turkuun puolikkaaksi työpäiväksi. Stockan tämän vuoden kuusenkoristeuutuuksiin kuuluu mm. käsilaukkuja ja korkokenkiä: paremmin minulle sopivia koristuksia on vaikea kuvitella! Siispä kuusestamme löytyy perinteisten pallojen lisäksi tällaisia hienouksia:

 

Valmis kuusi komeilee olohuoneessamme tämän näköisenä:

Guru ja Mirkku eivät olleet juuri lainkaan kiinnostuneita joululahjaläjästä kuusen alla, vaan he kävivät kerran tai pari haistelemassa kasan päällimmäisinä olleita omia pakettejaan ja jättivät sitten kuusen lahjoineen rauhaan. Juuri ennen lahjojen jakoa Mirkku lopulta suostui  nopeaan joulumopsiposeeraukseen: 

Omista paketeistani paljastui totuttuja, toivottuja ja hyväksi havaittuja lahjoja: kirjoja, uusi kylpytakki, kahdet lämpimät aamutossut (toiset kotiin ja toiset Aixin vetoisille kivilattioille) sekä mopseilta tassun ja korkokengän muotoiset kuviolaatat Nomination-rannekoruuni.

Tänään olemme olleet rauhassa kotona kirjojen ja suklaan parissa kuin Ellun kanat, tai pikemminkin kuten Ellun mopot. Seuraavassa jotain, mitä ette tule usein näkemään: Fifi au naturel, meikittä ja kampaamatta, uudessa possupuvussa rakkaiden lyttykuonojen kera...!

   

Rauhallista ja leppoisaa joulun jatkoa kaikille! 

Joulutervehdys Suomen Turusta

Olen pakkasesta huolimatta viime päivinä kävellyt töihin aina kun vain mahdollista. Meiltä kävelee Kauppatorille tasan 20 minuuttia, ja sinä aikana ehtii mukavasti herätä (tarvittaessa) ja saada raitista ilmaa ennen kuin täytyy sulkeutua tuntikausiksi ikkunattomaan kauppakeskukseen. 

Tänään kävellessäni Tuomiokirkon editse ihmettelin, miksi lähes jokainen ohikulkija pysähtyi kuvaamaan sitä. Käännyin katsomaan ja ymmärsin syyn: matalalta paistava aurinko osui juuri sopivasti kirkon kylkeen ja näky oli mahtava! Tallensin sen tietysti itsellenikin. Tässä siis jouluinen tervehdys Suomen virallisesta Joulukaupungista erityisesti kaikille ulkoturkulaisille:

Talvi ei silti ole suomalaisten yksinoikeus. Ranskassakin on satanut lunta, ja Yahoo Auto -sivusto antaa huomaavaisesti ohjeita kokemattomille talviautoilijoille. Yahoon mukaan autosta tulisi talvisaikaan löytyä paitsi jääskraba ja jäänsulatusspray, myös mm. peitteitä, taskulamppu, kuumaa juomaa termospullossa, lumilapioita, saappaat ja hätäraketteja. Talvirenkaiden käytön mahdollisuuskin mainitaan, mutta samalla muistutetaan, että niillä saa ajaa korkeintaan 90 km/h sekä maanteillä että moottoriteillä, ja lisäksi auton takapuskurin vasemmasta alareunasta on löydyttävä talvirenkaiden käytöstä kertova tarra. Paljon yleisempää ja helpompaa on siis kiinnittää tavallisiin renkaisiin lumiketjut. Voi näitä ranskalaisia...

   

Jouluisia dekoraatioita

Tänä iltana tuntuu taas reilun yhdeksän tunnin seisomatyöpäivä koivissa, tai ikenissä kuten ranskalainen sanoisi (J'ai neuf heures de boulot dans les gencives...), joten kaatunen piakkoin sänkyyn ruotsinkielisen Tudor-romaanini seurassa. Sitä ennen kuitenkin julkaisen luvattoman huonoja kännykkäkamerakuvia jouluvalmisteluistani.

Olin toissapäivänä ja eilen Salossa vapaapäiviä viettämässä ja mopseja paijaamassa ja pystytin samalla provencelaisen jouluseimeni:  

Seimi on ranskalaisille ja varsinkin provencelaisille yhtä yleinen joulukoriste kuin suomalaisille tontut. Perusseimi käsittää Jeesuksen, Marian, Joosefin, härän ja aasin, mutta sitä voi kukin laajentaa varojensa ja käytettävissään olevan tilan mukaan. Seimen hahmoja kutsutaan santoneiksi ja niitä on kymmeniä ellei satoja erilaisia. Minun seimeni santoneineen on kotoisin Aixin tunnetuimmasta santon-talosta Fouquelta, ja täydennän sitä vuosittain Aixissa järjestettävillä santon-markkinoilla. Halutessaan santoneista voi rakentaa kokonaisen provencelaiskylän taloineen, myllyineen, siltoineen, leipomoineen, kirkkoineen ja pétanque-kenttineen, mutta minä olen tyytynyt keräilemään erilaisia eläinhahmoja. Seimessäni asustavat sulassa sovussa mm. ketut, villisika, fasaani, kilpikonna, siili ja karhu. 

Tänä vuonna kuitenkin poikkesin eläinperiaatteestani ja hankin seimeeni Aixoisen, perinteiseen provencelaispukuun puetun aixilaisnaisen:

Aixoisella on kädessään paketti calissoneja, Aixin kaupungin erikoisherkkuja. Calissonit ovat hyvin makeita, hillotuista meloneista ja jauhetuista manteleista valmistettuja mantelinmuotoisia hyvyyksiä, joita on valmistettu yksinoikeudella Aixissa 1400-luvulta saakka. Nykyäänkin vain Aixin kaupungissa tehtyjä calissoneja saa kutsua calissons d'Aix-en-Provence -nimellä; muualla valmistetut calissonit ovat usein nimeltään pelkästään calissons de Provence, mutta ne eivät siis ole "oikeita" calissoneja. 

Itsenäisyyspäivän iltana kokoonnuimme viime vuoden tapaan kollegani luo joulupiparitalkoisiin. Minulla oli uutuutena Suomen muotoinen piparimuotti, johon tietysti heti merkitsin maan tärkeimmän kolkan:

Äidiltä lainasin mopsimuottia, tosin mopsipiparit eivät enää paistettuina muistuta mopsia kuin etäisesti. Siksi katsoin parhaaksi merkitä suoraan pipariin, mitä se esittää:

E:lle voisin säästää tuliaisiksi yhden komean Suomi-herkun:

Enää täytyy kirjoittaa (mopsi-)joulukortit, hankkia mahdollisesti muutama joululahja siinä tapauksessa, että löydän jotain kivaa jollekin lähipiirini ihmiselle, ja ennen kaikkea tehdä kiivaasti töitä jouluaattoon asti! Siispä petiin, huomenna on taas uusi työpäivä...

   

Päivän positiiviset vol 3

Olen pari kertaa aiemmin kirjannut blogiin sellaisia iloisia ja positiivisia asioita, jotka juuri niiden kirjoitushetkellä tuntuivat tärkeiltä ja merkityksellisiltä. Sittemmin olen harmaina hetkinä palannut lukemaan niitä uudelleen muistuttaakseni itseäni siitä, ettei synkkyys koskaan kestä kovin kauaa. Tämä päivä koostui taas vaihteeksi lähinnä iloisista ja pirteistä hetkistä, joita kirjaan tänne toivoen niiden saavan myös lukijoiden suupielet ylöspäin:

• Työpäiväni alkoi mukavasti, kun ruotsinkielinen asiakas kehui tyytyväisenä saaneensa minulta oikein hyvää palvelua.

• Suuri osa asiakkaista oli tänään hyväntuulisia ja hymyileviä, tarttuikohan minun virkahymyni heihin vai toisinpäin? Asiakkaita oli lisäksi niin paljon, että viisituntinen työpäivä kului kuin siivillä.

• Töistä päästessäni äiti oli viestittänyt tulevansa yllätysvisiitille Turkuun. Kävimme kahvilla ja ostimme muutaman joululahjan. Lisäksi löysin kirjakaupan korttitelineestä mopsijoulukortteja ja ostin kaikki 15 kappaletta! Tänä vuonna kaikki saavat minulta mopsikortin.

• Hansakorttelissa on meneillään joulukampanja, jossa jokaista 30 euron ostoskuittia vastaan saa tunnin ilmaisen pysäköinnin Louhen parkkihallissa. Minulla on jo kolme Louhen ilmaislippua, joten voin tulla jouluaattoaamuna töihin autolla ja pysäköidä maksutta koko lyhyen työpäivän ajan. 

• Huomasin työvuorolistoista, että saan koko aatonaaton vapaaksi ja pääsen Saloon koristelemaan joulukuusta. 

• Luin töistä tultuani melkein 50 sivua ruotsinkielistä romaania ja totesin lukevani ruotsia aivan yhtä helposti kuin saksaa, englantia ja ranskaakin.

• Torstaina ja perjantaina on vapaapäivä ja pääsen hellimään koiruuksia kahdeksi kokonaiseksi päiväksi! 

Näitä miettiessäni tulin oikeastaan niin iloiseksi, että tekisi mieli virnistää yhtä leveästi kuin Siiri:

Toivotaan, että huominen päivä sujuu samalla tyylillä!

Ketuiks män!

Mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät, minun on turha toivoa työtä, vakituista asuinpaikkaa, laihtumista, uusia vaatteita tai mitään muutakaan seuraaviin seitsemään vuoteen. Pudotin nimittäin aamulla kylpyhuoneen käsipeilin lattialle. Peili hajosi tuhannen päreiksi, mikä tietää seitsemän vuoden epäonnea. Olen sentään jo niin fiksu ja itsenäinen, että älysin omatoimisesti imuroida kylppärin ja viedä peilinsirpaleita sisältävän roskapussin ulos – vielä jokunen vuosi sitten olisin taatusti soittanut äidille ja kysynyt, mitä nyt pitäisi tehdä!

Kävin hakemassa Stockalta uuden peilin ja pyörähdin samalla joulumarkkinoilla. En pysähtynyt yhdelläkään kojulla, sillä villasukat, pipot, puupökkelötontut, silakkatuotteet ja joululimput eivät jaksaneet houkutella.

Sen sijaan pääsin jo melkein joulutunnelmaan torstaina, kun hyppäsin töistä päästyäni bussiin ja suuntasin kotiin mopsien luokse. Oli pari astetta pakkasta, juuri sen verran, että tienvarren peltoja ja ruohikoita peitti hopeanharmaa kuura. Sininen hämärä oli vasta laskeutumassa, vielä ei ollut pimeää, ja aivan metsänreunan yläpuolella riippui valtava, oranssi kuu. Maisema oli kuin satukirjasta: melkein olisin voinut kuvitella näkeväni pienen tontun hipsivän kuunvalossa pellon poikki!

Takaisin Turun keskustaan palattuani tunnelmasta oli jäljellä vain muisto. Kuinka synkältä ja harmaalta joulukuu voikaan näyttää, kun sitä katselee Hämeenkadulla Varissuon bussin kuran peittämän ikkunan läpi...!

Historiaa, pilkunviilausta ja roséviiniä

Yllä erittäin ytimekkäästi kuluneen viikonlopun ohjelma. Vietimme nimittäin espoolaisfaniystäväni kanssa perinteistä, kaksi kertaa vuodessa järjestettävää Mireille-konferenssia eli Mööteä. Tämän syksyn Mööten kohokohta oli vuoden 1973 Kööpenhaminan konsertti, josta ystäväni T-M oli saanut käsiinsä harvinaisen hyvälaatuisen version. Sen parissa fiilistelimme kolmeen saakka aamuyöllä. Koska fanittaminen on rankkaa eikä sitä jaksa kuivin suin, tuhosimme konsertin ohessa pari pulloa roséta käytyämme sitä ennen illastamassa Turun uudessa ranskalaisessa "sikabistrossa", Bistrot Le Porc.

Mööten jälkimmäisenä päivänä tapanamme on ollut tutustua kulloisenkin möötekaupungin kulttuuritarjontaan. Tällä kertaa suuntasimme Käsityöläismuseoon, jossa espoolaisvieras ei ollut käynyt koskaan ja minäkin viimeksi kymmenen vuotta sitten. Kostean ja harmaan sään ansiosta museossa oli hiljaista, joten saimme kierrellä kaikessa rauhassa 1800-luvun turkulaisten puutalojen pihapiireissä ja poiketa välillä sisällekin kurkkimaan. Seurasimme mm. kirjanpainajaa ja langankehrääjää työssään sekä lähetimme vanhan ajan postitoimistosta iloisen turunkielisen tervehdyksen yhteiselle tuttavallemme Berliiniin. Talojen sisällä sai ottaa kuvia vain ilman salamaa, ja koska sähkövalottomissa taloissa alkoi kolmen aikaan jo hämärtää, tyydyimme napsimaan muutaman valokuvan ulkona:

Mööten varsinainen saavutus oli kuitenkin suomenkielisen Wikipedian Mireille-artikkelin laajentaminen. Artikkeli on pitkään ollut ontuvakielinen tynkä, ja nyt päätimme berliiniläisystävän avustuksella ryhtyä toden teolla epäkohtaa korjaamaan. Paranneltavaa riittää vielä ja muokkaukseen ovat sittemmin osallistuneet monet muutkin Wikin käyttäjät, mutta ainakin artikkeli on nyt kattavampi. Sitten joskus, kun lakkaan olemasta laiska ja saamaton, kirjoitan sen vielä paljon paremmaksi...

Huomisesta alkaen vedänkin jälleen ylleni Stockmannin sinisen housupuvun ja alan luovuttaa ihmisille kirjoja maksua vastaan. Töihin meno on mukavaa pitkän tauon jälkeen, mutta lievää ramppikuumetta on silti havaittavissa: jos en enää osaakaan tehdä työtäni, puhua ruotsia tai käyttää kassajärjestelmää tai löytää kirjoja myymälästä tai suositella sopivaa kirjaa tai ylipäätään mitään?

Online-aikakoneen kyydissä

Kuinka moni teistä lukijoista on joskus elämänsä varrella haaveillut aikakoneeseen nousemisesta? Todennäköisesti minä en ole ainoa. Pari iltaa sitten tapoin vaihteeksi aikaa netissä ja satuin löytämään aikakoneen, joka siirtää sinut hetkessä 50-luvun alkuun tai keskelle 80-luvun pörröpää- ja olkatoppausmuotia. Aikakone on yhtä kuin virtuaalinen Vuosikirja, joka generoi käyttäjän kasvokuvasta lukuisia eri vuosille ja vuosikymmenille sijoittuvia "vuosikirjakuvia". Pakkohan sitä oli saman tien kokeilla, miltä olisin näyttänyt esimerkiksi vuonna 1950:

Minulla olisi nähtävästi ollut täysin samanlainen kampaus kuin E:n äidillä aikoinaan... Vuoden 1958 pääni taas näyttää erehdyttävästi nykyiseltä, silmälaseja lukuun ottamatta:

Kaksi vuotta myöhemmin, 1960, hiukseni olisivat olleet lyhyemmät ja lasini räväkämmät:

Vuoden 1962 surumielisessä kuvassa muistutan etäisesti Catherine Deneuvea Cherbourgin sateenvarjojen loppukohtauksessa (en toki valitettavasti kasvoiltani, sen myönnän...):

1980 olivat polkkatukat ilmeisesti jälleen muotia:

Vuoden 1984 lookistani puolestaan oli eleganssi kaukana:

Oikeasti jopa muistan, että ihmiset kulkivat suunnilleen tämän näköisinä! Itse olin tuolloin kolmevuotias ja edelleen polkkatukkalinjalla. 1988 aloitin koulun ja jos olisin ollut aikuinen, olisin ehkä näyttänyt tältä:

Ylläolevasta tulee mieleen lähinnä tuolloinen idolini, Dynastian Alexis tahi vastaava...! 1996 olin jo rippikouluiässä, mutta en silti muista näyttäneeni todellisuudessa koskaan tällaiselta:

Oikeasti eri aikakausien kuvilla leikkiminen oli mahtavan hauskaa. Kokeilkaa ihmeessä!

Harmittelin sitä, että sivuston varhaisin mahdollinen tyyli on vuodelta 1950. Olisin mielelläni palannut ajassa vieläkin kauemmas, vaikkapa 1920-luvulle dekadenttiin Berliiniin. Tumma polkkatukka ja kirkkaanpunaiset huulet minulla olisi jo valmiiksi, à la Louise Brooks (kuva täältä):

Vielä kernaammin siirtyisin aina 1700-luvulle ja Marie-Antoinetten aikaan asti. Olen intohimoisen kiinnostunut Versailles'n hovista Aurinkokuninkaasta vallankumoukseen ja aivan erityisesti Marie-Antoinettesta. Vaikka korsetit, metriset hiuslaitteet ja valtavat panier-hameet eivät olekaan sovitettavissa nykyajan elämään, minua ei silti häiritsisi pukeutua tähän tapaan (kuva täältä):

Jos sinulla olisi käytössäsi aikakone, mille vuosikymmenelle tai -sadalle matkustaisit ja miksi?

Le Beaujolais Nouveau est arrivé !

Marraskuun kolmas torstai on viinin ystävälle valonpilkahdus loppusyksyn synkkyydessä. Silloin tulevat kaikkialla maailmassa myyntiin Beaujolais Nouveau -punaviinit, jotka piristävät mukavasti muuten niin harmaata eloa. Tätä uuden sadon viiniä saa myydä vain ja ainoastaan marraskuun kolmannesta torstaista lähtien. Minäkin olen perinteisesti hakenut oman Beaujolais'ni maisteltavaksi heti ensimmäisenä mahdollisena päivänä, tosin tänä vuonna olin autuaasti unohtanut koko asian ja huomasin vasta aamulla Helsingin Sanomista, että tänään olisi lähdettävä viiniostoksille. Alko tarjoaa vuosittain kaksi BN-vaihtoehtoa, ostin molemmat:

Vasemmanpuolinen Mommessin on jo avattu ja maukkaaksi havaittu, Honoré Lavigne vielä odottelee vuoroaan viileäkaapissa.

Muistelin marraskuuta 2002, jolloin olin juuri sopivasti BN:n myyntiaikaan Pariisissa Mireillen konserteissa. Suomalais-saksalaisen faniporukan kanssa istuimme konsertin jälkeen iltaa Olympian takana komeassa Bar Romain -viinibaarissa BN-karahvien ääressä, kunnes nälkä iski. Löysimme lopulta koko yön auki olevan grilliravintolan, söimme paistettua kanaa ja ranskanperunoita puoli neljältä aamuyöllä ja lähdimme vasta aamun ensimmäisellä metrolla takaisin hotelleihimme. Aixissa puolestaan olen nauttinut uutta Beaujolais'ta vain kerran, vuonna 2003. Silloin useat pienet valintamyymälät järjestivät jalkakäytäville ilmaisia viinimaistajaisia ja levittivät olkia niin kaupan eteen kuin sisällekin.

Kaipasin viinin seuraksi jotain kepeää ja yksinkertaista syötävää ja päädyin laittamaan tämänhetkistä suosikkiruokaani, tomaatti-chèvrepiirakkaa. Alkuasetelma oli tämä:

Ja tähän päädyttiin:

Piirakka on maailman helpoin valmistaa, ja ennen kaikkea ohje on ihan itse keksimäni! Tai no, itse muokkaamani nyt ainakin. Valmis taikina (Suomessa ruistaikina on paras, Ranskassa pâte feuilletée sopii tähän hyvin) painellaan piirakkavuokaan ja sille sivellään (punaista) pestokastiketta, sinappikin käy. Peston päälle nakellaan tomaattiviipaleita, joista on poistettu siemenet, sekä vuohenjuustonokareita. Maustetaan kuivatuilla Provencen yrteillä. Piirakka pysyy koossa, kun päälle kaadetaan kahdesta kananmunasta ja 2 dl kermasta tehty sekoitus. Suomessa kannattaa käyttää Valion tomaatti-vuohenjuusto-ruokakermaa, Ranskassa crème semi-épaisse on osoittautunut tavallista litkukermaa paremmaksi. Maustamattomaan kermaan voi halutessaan lisätä tomaattikastiketta makua antamaan. Puolisen tuntia uunissa 200-225 asteessa ja ei kun syömään. Bon app' !

Mitä kirjahyllysi kertoo sinusta?

Susu vastasi jo kuukausi sitten blogissaan hauskaan kirja-aiheiseen meemiin, jossa kysymyksiin vastataan bloggaajan kirjahyllystä löytyvien kirjojen perusteella. Päästyäni vihdoin oman kirjahyllyni ääreen ryhdyin penkomaan sieltä vastauksia oheisiin kysymyksiin (mutta toisin kuin Susu, minä en pyyhkinyt samalla pölyjä kirjahyllystäni!):

1. Oletko mies vai nainen?
- La femme fardée (Meikattu nainen), F. Sagan

2. Kuvaile itseäsi.
- Liian paksu perhoseksi, S. Istanmäki

3. Kuinka voit?
- Un chagrin de passage (Ohimenevä murhe), F. Sagan

4. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.
- Lumoava Provence, Y. Lenard sekä Turku, kirjailijan kaupunki

5. Mihin haluaisit matkustaa?
- Rakkaus Pariisiin ja muita runoja, H. Mäkelä

6. Kuvaile parasta ystävääsi.
- Oman elämänsä puikoissa, G. McNeil

7. Mikä on lempivärisi?
- Le Rouge et le Noir (Punainen ja musta), Stendhal

8. Millainen sää on nyt?
- Bonjour tristesse (Tervetuloa ikävä/synkkyys), F. Sagan

9. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
- Juste avant la nuit (Juuri ennen yötä), P. Charras

10. Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
- Käsilaukun syvin olemus, H. Freeman

11. Mitä elämä sinulle merkitsee?
- Kaikki mitä rakastin, S. Hustvedt

12. Millainen parisuhteesi on?
- Il y a longtemps que je t'aime (Olen rakastanut sinua jo kauan), N. Avril

13. Mitä pelkäät?
- Jäähyväiset Ranskalle, N. Barber

14. Päivän mietelause?
- Kuuntele vain muistojasi, N. Sparks

15. Minkä neuvon haluaisit antaa?
- Ei tehrä tästä ny numeroo, S. Nopola

16. Miten haluaisit kuolla?
- La Morte amoureuse (Rakastava kuollut), Th. Gautier

17. Mottosi?
- Oui je crois qu'une vie ça commence avec un mot d'amour (Uskon, että elämä alkaa yhdestä rakkauden sanasta), M. Mathieu & J. Cartier

Tämän meemin ansiosta löysin muuten hyllystäni useita sinne vuosia sitten hautautuneita kirjoja, joiden olemassaolosta minulla ei ollut aavistustakaan! Kirjoja on pahimmillaan kolmessa rivissä, voisi olla hyvä vaihtaa välillä niiden järjestystä...

Tähän olisi mielenkiintoista saada vastaukset ainakin Maurelitalta, Airellelta ja Stazzylta, mutta haaste on tietenkin avoin myös kaikille muille kirjallisuudesta pitäville lukijoilleni!

Routa ajoi porsaan kotiin

Suomessa jälleen! Eilispäivästä ei vauhtia puuttunut, vaarallisilta tilanteilta sentään vältyttiin. Matkustamista kertyi aikaeroineen kymmenen tuntia autolla, lentokoneella, bussilla, toisella lentokoneella, toisella ja kolmannella bussilla ja vielä lopuksi taksilla. Tänään ei onneksi tarvitse lähteä kotipihaa kauemmas!

Matka oli tosin vähällä päättyä ranskalaisen kotikatumme varrelle ennen kuin se oli ehtinyt alkaakaan: automme teki jälleen tenän eikä käynnistynyt. Opelissa on jokin pahasti vialla, koska normaalisti alle kolme vuotta vanha auto ei saa kolmea totaalista black outia vuoden sisällä. Ovet tai takaluukku eivät auenneet käynnistymisestä puhumattakaan. Juoksimme soittelemaan naapurien ovikelloja, ja onneksi kahdesta paremmin tuntemastamme naapurista toinen oli kotona ja suostui kyyditsemään meidät lentokentälle. Ennätimme juuri ja juuri jättää pikaiset jäähyväiset kentän lyhytaikaisparkkipaikan maksuautomaatin luona ennen kuin E. kiirehti takaisin naapurin autolle ja minä kotimaanterminaalin lähtötasolle, missä minua odotti päivän toinen iloinen yllätys: lento oli viitisentoista minuuttia myöhässä.

Muuten vartin myöhästyminen ei olisi todellakaan haitannut, mutta tällä kertaa minulla oli vain 50 minuuttia koneenvaihtoaikaa Pariisissa – tai olisi ollut, jos Marseillen kone olisi ollut aikataulussa. Saavuin Pariisiin lähes 20 min myöhässä ja kaiken huipuksi kone jäi seisomaan jonnekin kentän laitamille, josta oli bussikuljetus terminaaliin. Bussi tuntui kiertävän koko Roissyn kiitorata-alueen, ja kun se vihdoin saapui terminaalin 2F eteen, minun oli vielä kipitettävä viereiseen 2D-terminaaliin. Harpoin mahdollisimman pitkiä askelia, läähätin kantamuksineni kuin mopsi helteellä enkä uskaltanut edes katsoa kelloa varmana siitä, että Helsingin-kone sulkisi ovensa nenäni edestä. Turvatarkastuksessa kukaan ei kiinnittänyt minuun huomiota ja olin juuri tunkenut nestemuovipussini ja miniläppärini takaisin käsilaukkuun, kun tarkastajatäti sai sittenkin päähänsä tutkia sekä kauneuslaatikkoni että käsilaukkuni. Hyppelin tasajalkaa ja vakuutin, että aivan varmasti en ole pimittänyt käsivoidetta enkä ripsiväriä käsilaukkuuni vaan että kaikki voiteet sun muut ovat siinä samassa pussissa. Siinä vaiheessa kuulutettiin jotain, josta en saanut muuta selvää kuin "Helsinki" ja mainitsin tiukahkoon sävyyn, että tuolla olisi jatkolento odottamassa, jos rouvalla ei ole enää enempää asiaa... Olin tietysti lähtöporttiin nähden hallin päinvastaisessa päädyssä, ja taas mentiin mopsiläähätysjuoksua. Virkailijat portilla huikkasivat jo kaukaa, olenko mademoiselle L. Marseillen koneesta. Äkkiä sisälle, kone lähtee! Putken toisessa päässä Roissyn ukko turvaliiveissä oli jo sulkemassa ovea, kun lentoemäntä huomautti, että tuolta on tulossa vielä yksi kyytiin. Ikinä en ole ollut yhtä vähällä myöhästyä lennolta! Matkalaukkuni oli varmasti vielä edellisen koneen uumenissa, kun me jo suuntasimme kohti armasta Suomenmaata. Toisaalta kokemus on useasti osoittanut, ettei kolmen ja puolen tunnin vaihtoaikakaan riitä takaamaan matkatavaroiden saapumista ajallaan Helsinkiin.

Odottelin Helsinki-Vantaalla puolisen tuntia lentokenttäbussia, josta piti myöhemmin vaihtaa Turkuun menevään bussiin. Salon linja-autoasemalla oli sentään onneksi vapaita takseja, joten pääsin heti bussista jäätyäni jatkamaan matkaa kotiovelle saakka. Helpotus oli melkoinen, kun vihdoin vedin oven kiinni perässäni! Olin lähtenyt Aixista yhdeltätoista aamupäivällä ja olin perillä iltakymmeneltä. Kuulin vasta kotona äidiltä, että Finnairin lentäjien lakko alkaa tänään keskiyöllä. Mikä onni ja sattuma, että ennätin juuri sopivasti pois alta...!

Eteisessä minua odotti äänekäs ja vilkas kahdeksankäpäläinen, kippurahäntäinen ja lyttykuonoinen vastaanottokomitea. Kumma, miten koirat tajuavat ja muistavat, että tuo ihminen asuu täällä ja tuli nyt takaisin, vaikka on ollut kuukausia poissa. Mirkku ei suostunut nukkumaan alakerrassa vanhempien makuuhuoneessa vaan kipitti takaisin ylös minun sänkyyni, ja Guru tuli totuttuun tapaansa varhain aamulla jatkamaan uniaan minun kanssani. Aamiaisella kumpikin sai entiseen malliin juustonpalasen ja kurkkua, ja kaikki oli taas kuten aina ennenkin.

Maan ja kodin vaihtaminen ei tosin häivytä arkipäivän ongelmia: heti maanantaina minun on lähetettävä kopio maisterintodistuksestani Ranskan työvoimaviranomaisille, ja poissaollessani Kela on pommittanut minua kirjeillä. Peräkkäisinä päivinä päivätyissä kirjeissä minulta karhutaan ensin 25 euroa liikaa maksettua työmarkkinatukea, koska minun olisikin pitänyt saada sen sijasta peruspäivärahaa. Jälkimmäisessä kirjeessä summaa ei lopulta sen vähäisyyden vuoksi peritäkään. Ihan kiva, mutta vielä pitäisi tietää, mitä olennaista eroa on peruspäivärahalla ja työmarkkinatuella ja miksi minulle ei alunperinkään alettu maksaa sitä oikeaa versiota... Työkkäri puolestaan infoaa, että minulla ei ole enää oikeutta mihinkään, koska en ole käynyt ilmoittautumassa heillä syyskuussa. En tosiaan olekaan, koska olin siihen aikaan Ranskassa töissä, mistä ilmoitin aikanaan sähköpostitse ja sain vastauksenkin. Menen maanantaina ilmoittautumaan uudelleen ja kertomaan samalla, että menen kahden viikon päästä taas vaihteeksi töihin. Kuinka paljon yksinkertaisempaa olisikaan olla töissä yhdessä paikassa yhtäjaksoisesti ja saada oikeaa palkkaa erilaisten etuuksien, tukien ja päivärahojen sijaan... Ranskan työkkäri-ilmoittautuminen oli sekin episodi sinänsä, mutta siitä lisää joskus toiste. Tänään lepään ja laiskottelen koirien kanssa ja odottelen matkalaukkuani saapuvaksi.

Minkä taakseen jättää...

J-4 eli neljä päivää H-hetkeen! Lauantaina tähän aikaan liitelen jossain Pohjois-Ranskan yläpuolella; ensin kohti Pariisia ja tuntia myöhemmin, vaihdettuani konetta, lentoyhtiötä ja kieltä, vihdoin kohti kotia ja koiria. Oltuani poissa viisi kuukautta ja viisi päivää saattaa mennä hetki, ennen kuin jälleen totun kotimaan oloihin. Viime vuonna huomasin, ettei kielen vaihtaminen suomeksi tapahdukaan välttämättä aivan automaattisesti vielä siinä vaiheessa, kun nousee AF:n sijasta Finnairin koneeseen: istuin käytäväpaikalla, kun toinen matkustaja jäi mykkänä seisoskelemaan istuimeni viereen käytävälle. Tovin ihmeteltyäni kysäisin – tietysti ranskaksi, olinhan vielä täysin sisällä täkäläisessä kulttuurissa – mahtoiko herra tahtoa ikkunapaikalle ja pyysin anteeksi, etten ollut heti huomannut nousta päästämään häntä ohitseni. Mies tuijotti vielä vähän aikaa ja tokaisi sitten: "Tos on mun paikka". Olisi varmaan pitänyt vain nousta sanomatta mitään ja mieluiten vielä kääntää pää toiseen suuntaan... Lennon puolivälissä sentään jo älysin pyytää kahvia enkä caféta.

Marraskuun puoliväli ei ole kaikkein paras ajankohta palata Suomeen, kun on viettänyt kuukausia Provencessa. Kotona ei tarvita aurinkolaseja (paitsi lentokentällä, imagosyistä) eikä tarvitse miettiä, laittaako takin vai ei. Lämpötila ei ole kaksinumeroinen ja vedenpitävät goretex-kengät korvaavat korolliset nahka-avokkaani. Muihinkin asioihin on totuttava uudelleen:

- Leipää ei osteta joka päivä tuoreena leipäkaupasta ja se sisältää muutakin kuin valkoista jauhoa ja vettä.

- Kahviin laitetaan kylmää maitoa, leivälle juustoa eikä hilloa ja perunamuussi tehdään oikeista perunoista eikä keltaisesta jauheesta ja vedestä.

- Aamulla ja illalla on pimeää, päivällä harmaata. (Täälläkin on aamuisin ja iltaisin pimeää, mutta päivällä on valoisaa ja jopa aurinkoista.)

- Aamuisin minut herättää Radio Nostalgien sijasta vatsan päälle hyppäävä mopsi – tai kaksi mopsia, mikäli Mirkku on kesän aikana oppinut hyppäämään korkeammalle kuin ennen.

- Kaikkia vaatteita, lakanoita yms. ei tarvitse silittää enkä aamulla joudu tiskaamaan aamiaisastioita. Aamiainen syödään poikkeuksetta kotona eikä vähän väliä kahviloissa, jotka muuten eivät ole järjestäen auki aamuseitsemältä. Sanomalehti mahtuu auki keittiön pöydälle ja sitä voi lukea syömisen ohessa.

- Kaikki illan tv-ohjelmat eivät ala samaan aikaan klo 20.35, uutiset eivät tule kahdeksalta eivätkä ne kestä puolta tuntia. Amerikkalaiset ihmiset puhuvat televisiossa englantia, saksalaiset saksaa ja ranskalaiset ranskaa.

- Pihalla ei loju kissoja nukkumassa auringossa eivätkä ihmiset anna koiriensa jolkottaa vapaina keskustassa.

- Autot pysäköidään periaatteessa merkityille pysäköintipaikoille eikä varoitusvilkut päällä kadunkulmiin, suojateille, poikittain toisten autojen eteen tai jalkakäytäville. Moottoritiellä saa ajaa vain 100 km/h, ei 130 kuten täällä. Autoon uskaltaa jättää käsineet, kauppakassin tai kirjan näkyville ilman, että tarvitsee pelätä jonkun murtautuvan sisään varastamaan ne.

- Kampaajalle, kosmetologille ja lääkärille voi maksaa kortilla eikä shekillä. Kaupassa muovikassien maksullisuus on normaalia eikä joka kerta tarvitse erikseen päivitellä, kuinka ennen sai ilmaisia kasseja (jotka oikeasti olivat suunnilleen hedelmäpussin kokoisia ja heppoisia).

Ja niin edelleen ja niin edelleen ja niin edelleen... Terveisiä kotiin, pian nähdään!

Kirjaparatiisi

Houkuttelin tiistaina E:n retkelle jälleen yhteen piskuiseen, 800 asukkaan kylään Ylä-Provenceen. Banon sijaitsee Alpes-de-Haute-Provencen departementin takamailla 25 km Forcalquier'sta itään ja tunnetaan lähinnä vuohenjuustostaan. Minä en kuitenkaan hinkunut Banoniin juuston perässä, vaan kirjojen: yllättävää kyllä, pienessä kylässä keskellä ei mitään on eräs Ranskan suurimmista kirjakaupoista, Librairie Le Bleuet.

Le Bleuet on oikea kirjalabyrintti, se käsittää useamman huoneen – yhteensä 800 m2 – katosta lattiaan täynnä kirjoja. Olisin kevyesti viettänyt siellä useamman tunnin, mutta sitä varten olisi pitänyt olla paikalla yksin; keskittymistä häiritsee lievästi, kun joku kulkee kannoilla kirjahyllyjen välissä, valittaa että on kuuma, ilmoittaa vähän väliä "nyt täällä on oltu jo 45 minuuttia" ja kyselee, vieläkö menee kauan... Lopulta pääsin ulos kaupasta saaliinani seitsemän kirjaa. Ehdotin E:lle, että kesällä voitaisiin tulla uudelleen Banoniin, johon E. ihmetteli miksi, kun siellä kerran on jo käyty. Harmi, ettei sinne ole muuta kulkuneuvoa kuin oma auto!

Banonista ajoimme syömään läheiseen Saint-Etienne-les-Orgues'n kylään, jossa olimme viisi vuotta sitten muutaman päivän lomalla. Sateinen, harmaa ja kylmä maaseutu ei kauan kiehtonut, joten suuntasimme Manosqueen hankkimaan E:lle toppatakkia. Matkalla äkkäsimme tienvarressa possuja ja pysähdyimme tietenkin valokuvaamaan niitä:

Jostain syystä paikalliset näyttävät aina valtavan huvittuneilta, kun me urbaani-ihmiset ihastelemme suureen ääneen porsaita, lehmiä, lampaita sun muita eläimiä. Aixin keskustassa kun ei näe muita kuin koiria ja puluja...!

Manosquesta löytyi sopiva toppatakki, ja siitä tyytyväisinä suojauduimme sadekuuroilta hunaja-piparkakkuteen ja nutellavohveleiden pariin:

Mukavan päivän päätteeksi kotona odotti hartaasti odotettu uutuus:

Tuore saksankielinen Nah bei Dir -albumi on pyörinyt ahkerasti CD-soittimessamme tiistaista saakka. Mukana on ensimmäistä kertaa myös kaksi Mireillen itsensä säveltämää laulua. Huhtikuussa kuulen toivottavasti mahdollisimman monta uutta kappaletta livenä! Tässä esimakua tulevasta: Liebe lebt ohjelmasta Willkommen bei Carmen Nebel 31.10. Videon lopussa julistetta heilutteleva fani on muuten hyvä berliiniläisystäväni!

Viikon kuva

Julma ja pelottava noitamopsi toivottaa blogin lukijoille hyvää pyhäinpäiväviikonloppua! Kuva löytyi täältä.

Päätön ja hännätön

Lainasin Stazzylta älyvapaahkon meemin, jossa kysymyksiin vastataan Wikipedian satunnaisten artikkelien avulla. Eteen tulee siis aivan mitä tahansa. Käykää ihmeessä lukemassa myös Stazzyn postaus, siellä vastaukset ja etenkin niiden perustelut ovat hulvattomia!

Mitä pelkäät? Anne Frankia. Toukokuisesta Amsterdamin-matkasta saakka olen nähnyt painajaisia, joissa jään vahingossa yöksi lukkojen taakse Anne Frankin taloon ja Annen kummitus ajaa minua siellä takaa.

Mitä ottaisit mukaasi autiolle saarelle? Nevadan. Olisi kivaa rankaista Yhdysvaltoja irrottamalla yksi osavaltio ja siirtämällä se jonnekin vallan muualle. Lisäksi Nevadassa on vuoria ja Las Vegas; autiolla saarella olisin kasinoiden ainoa asiakas, joten voittaisin väkisinkin valtavia summia rahaa.

Mitä haluaisit häälahjaksi? Viidakkovekara Juuso elokuvasankarina -DVD:n. Viidakkovekara Juuso -leffat ovat elokuvien aatelia ja voisin tuijottaa niitä päiväkausia. E:n kanssa voisimme sitten aikanaan juhlia romanttisesti hääpäiviämme samppanjalasillisten ja Viidakkovekara Juuson kera.

Mitä palvot? Suolihuuhtelua. Olen aina haaveillut kunnon vanhanaikaisesta suolihuuhtelusta ja olen vakuuttunut sen ylivertaisista eduista kaikissa elämäntilanteissa.

Mistä näet unta ensi yönä? Santavuoren taistelusta. Nuijasota on suuri intohimoni ja fanitan aivan erityisesti Klaus Flemingiä. George Clooney -unet eivät ole mitään Klaus Fleming -unien rinnalla!

Mitä ostaisit, jos sinulla olisi varaa? Ensio Laineen. Koska ihmiskauppa kuitenkin on kiellettyä, voisin kutsua Ensio Laineen kylään ja keskustella kommunismista ja Suomi-Neuvostoliitto-seurasta. Jutunjuurta riittäisi varmasti aamutunneille asti, jos Ensio vain korkeasta iästään huolimatta pysyy hereillä ja virkeänä.

Mistä aiheesta kirjoittaisit kirjan? Ukkovaarasta. Raahen korkein vaara ansaitsee ehdottomasti kirjallisen muistomerkin, onhan se huikeat 103 m korkea. Kirjan kanteen tulisi valokuva minusta poseeraamassa Ukkovaaran näkötornin huipulla.

Mitä keräilet? Jehovan todistajia. Pidän kirjaa kaikista ovikelloani soittaneista Jehovan todistajista ja otan heistä salaa valokuvia eteisen ikkunasta. Parhaat kuvat pääsevät huippusalaiseen Jehovat TOP 10 -albumiini, jonka saavat nähdä vain harvat ja valitut.

Mihin paras muistosi liittyy? Arja Saijonmaahan. Saijonmaa on Mireillen jälkeen suurin idolini ja muistan aina, kuinka katselin 5-vuotiaana televisiosta Olof Palmen hautajaisia ja kuuntelin lumoutuneena Arja Saijonmaan laulua. Haluan isona yhtä kansainväliseksi kuin Arja!

Turhin tietämäsi asia? Espeon. Tätä Eevee-tyypin Pokemonia kuuluu kouluttaa päivällä. Täysin turhaa touhua! Kaikkihan tietävät, että Pokemonien kouluttaminen yöllä on paljon hauskempaa.

Mistä aiheesta puhut kaikkein mieluiten? Donald Fagenista. Kaikki minut tuntevat tietävät, että kun Donald Fagen tulee puheeksi, minun sanaista arkkuani ei kukaan kykene sulkemaan. Donald Fagenia parempaa keskustelunaihetta en todellakaan osaa kuvitella.

Minkä asian parissa tulet työskentelemään/työskentelet ammatissasi? STS-128 -avaruuslennon. Tunnustettakoon viimein, että kaikki viimeaikaiset työtä koskevat postaukseni ovat olleet huijausta. Oikeasti olen koulutukseltani avaruusfyysikko ja työskennellyt jo vuosia NASA:n palveluksessa. Urani huipentui STS-128 -avaruuslentoon elokuun lopussa tänä vuonna.

Mikä saa sinut aina nauramaan? Impi Aronahon pakinat. En uskalla enää lukea Aronahoa julkisilla paikoilla, koska räjähdän välittömästi kirjan avattuani hysteeriseen huutonauruun.

Entä itkemään? Tulevaisuusvaliokunta. Vuodatan vuolaita kyynelvirtoja, kun ajattelenkin tulevaisuusvaliokuntaa. Vakaa aikomukseni on ottaa mitä pikimmin yhteyttä tulevaisuusvaliokuntaan ja pyytää sitä huolehtimaan myös minun henkilökohtaisesta tulevaisuudestani, jos se vaikka valiokunnan avulla hyvinkin selkiytyisi.

Mikä oli ensimmäinen asia, jonka näit herätessäsi? Vapaa Sana. Kyseinen kanadalainen sanomalehti on rakkain iltalukemiseni ja sillä on aina kunniapaikka yöpöydälläni. Jos uni ei meinaa muuten tulla, Vapaan Sanan avulla saa houkuteltua nukkumatin paikalle nopeammin kuin kerkiää kissaa sanoa.

Mitä sinulla on taskuissasi? Kosovorotka. Ajattelin, että tällainen perinteinen venäläinen miesten paita voisi hyvin sopia myös ranskalaisille. Koska käsilaukkuni on jo aivan täynnä, käärin kosovorotkan pienelle rullalle ja sain kuin sainkin sen tungettua housujeni taskuun. Täytyy muistaa silittää se kotona.

Mikä voisi korvata sinut ilman, että kukaan huomaisi? Kirsti Hurme. Oikeasti, kuka muka ei ole huomannut yhdennäköisyyttä minun ja Kirsti Hurmeen välillä? Olemme molemmat turkulaisia ja ehdottomasti femme fatale -tyyppisiä. Kirsti Hurme tosin kuoli 21 vuotta sitten, joten minun korvaamiseni fyysisesti Kirstillä saattaisi olla hivenen pulmallista.

Mitkä olivat ensimmäiset sanasi? Kostas Katsuranis. Tämä selittänee paitsi selkeän artikulaationi, myös myöhemmän suunnattoman kiinnostukseni kreikkalaista jalkapalloa kohtaan.

Minkä kanssa sinut tullaan hautaamaan? Steve Cowperin. Kaikkihan tahtovat samaan hautaan Alaskan ex-kuvernöörin kanssa!


Mitä sinulla on piilossa yöpöytäsi laatikossa? RGB-värimalli. Se valaisee pimeimmänkin yön.

Mitä rakastat eniten maailmassa? Doomsday Machinea. Ruotsalaisten metalliyhtyeiden studioalbumit ovat salainen paheeni. Tämä yksilö varsinkin on parempi kuin kaikki Mireillen albumit yhteensä.

Mistä aiheesta tekisit kappaleen Euroviisuihin? Aitoviinistä. Sillä saisi ainakin Ranskan, Italian, Espanjan ja Kreikan pisteet. Tosin viisut jouduttaisiin ehkä sensuroimaan Suomen tv:ssä alkoholimainontakiellon takia.

Mitä näet tällä hetkellä ikkunasta? Turun kaupunginjohtaja Mikko Pukkinen näkyi juuri kurkkivan sisään kirjaston ikkunasta. Täytyykin mennä moikkaamaan!

Mikä sinä todella olet? Kiipijäkala. Voin elää sekä vedessä että kuivalla maalla ja kiivetä puihinkin. Loistoelukka kaikin puolin siis.

Vierivän kiven pyörittäjä

Työnhakuasioissa olen löytänyt itselleni oivan vastineen antiikin Kreikan mytologiasta: olen kuin Sisyfos, joka joutui vierittämään ikuisesti suurta kivenlohkaretta vuoren huipulle. Kivi vieri aina takaisin alas ja Sisyfoksen urakka alkoi uudelleen alusta. Tunnen suurta sympatiaa Sisyfosta kohtaan, sillä oma työnhakuni muistuttaa yhä enemmän tuota surullisenkuuluisaa kiveä. Aina kun saan aikaiseksi mielestäni erinomaisen hakemuksen ja lähetän sen, saan joko paluupostissa "valitettavasti tällä kertaa ei tärpännyt" -kirjeen tai sitten hakemus jää kokonaan huomiotta. Ja paf, toivoani ja mahdollisuuksiani symbolisoiva kivi vierii ryminällä alas ja olen jälleen lähtöpisteessä.

Selailtuani tuntikausia erilaisia työpaikkailmoitussivustoja (Pacajob, Monster, Apec jne.) olen nyt melkoisen vakuuttunut, etten tule tällä koulutuksella ja etenkin kokemuksella ikinä löytämään ns. oikeita töitä. Jos joku harva ilmoitus sattuu kolahtamaan, siinä vaaditaan vähintään kolmen vuoden kokemus vastaavasta työstä, jota minulla ei tietenkään ole. Lainasin kirjastosta opaskirjasen Que faire avec des études de langues, mitä tehdä kieliopinnoilla, ja viesti tuli selväksi: pelkillä kieliopinnoilla ei tee yhtään mitään ainakaan yritysmaailmassa. Monipuolinen kielitaito on pelkkä hyödyllinen väline, ei itseisarvo. Kielten avulla minun kuuluisi tehdä jotain, mutta tuo mystinen jotain puuttuu ilmeisesti tyystin CV:stäni.

Siispä olen päättänyt ryhtyä tosissani hankkimaan ammatillista lisäkoulutusta. Ranskassa riittää pilvin pimein erilaisia koulutusväyliä hämärine kirjainyhdistelmäotsakkeineen, ja niistä pitäisi nyt osata löytää juuri se, joka parhaiten soveltuu minun ammatillisiin pyrkimyksiini ja avaa vihdoinkin oven kauan haaveiltuun paratiisiin, työelämään. Olen alustavasti ajatellut suorittaa kaksivuotisen BTS-tutkinnon, jonka voi opiskella sekä yksityisissä että julkisissa kouluissa, lähinnä lukioissa. Ajatus lukioon palaamisesta lähes kolmekymppisenä arveluttaa vähäsen, mutta muutama googletus paljasti, että yksityisten oppilaitosten lukukausimaksut ovat 3000 euron luokkaa. Julkinen koulu on siis ehdoton valinta. BTS-linjoja on lukuisia, mutta esim. johdon assistentti (assistant manager, entinen assistant secrétaire trilingue eli kolmea kieltä taitava sihteeri) voisi hyvin olla minun alaani, tai sitten kansainvälinen liiketalous tai muu vastaava. Pähkäilin, että koulutus olisi yksinkertaisinta suorittaa täällä, jotta jälkeenpäin ei taas tarvitse todistella, että suomalainen tutkintoni on oikeasti pätevä ja kelpaa täälläkin. Koulutukset alkavat tietenkin vasta ensi syksynä, mutta nyt on jo korkea aika alkaa ottaa selvää asioista. Toivottavasti minä maisterina olen edes kelvollinen koulutusehdokkaaksi enkä ylikoulutettu tahi yli-ikäinen...

Hoidin viime viikolla pois päiväjärjestyksestä myös paluulippuongelmani. Palaan Suomeen 14.11., mikä oli tiedossa jo pitkään, mutta takaisin tänne hankkiutumiseni uhkasi tuottaa ongelmia. Air France karhusi edestakaisista lipuista 550 euroa, joita minulla ei juuri nyt suoraan sanoen ole. Nettivertailun jälkeen päädyin varaamaan Blue1:lta yhdensuuntaisen lipun Helsinki-Pariisi ja AF:lta samoin pelkän menon Pariisista Marseilleen. Maksoin yhteensä (peruutusvakuutuksineen) kaksisataa euroa ja tunsin tehneeni loistokaupat! Tietysti en jää ikuisiksi ajoiksi Ranskaan, mutta yhdensuuntaisten lippujen ansiosta vastaisuudessa voin hankkia menopaluut suunnassa Ranska-Suomi-Ranska, mikä helpottanee hieman reissaamista ja keventänee toivottavasti kukkaroani edes hieman vähemmän. Palaan siis joulun jälkeen Aixiin 28.12.

Viikonloppuretkellä, osa 2

(Huomaa alempana päivän toinen uusi päivitys!)

Eläintarhareissun jälkeen pidimme lepopäivän ja lähdimme sunnuntaina uudelleen lähiseuturetkelle. Tällä kertaa suuntasimme Ganagobien munkkiluostariin Manosquen ja Sisteronin välimaastossa. Luostarissa voi vierailla vain kirkossa, mutta koska se sijaitsee korkealla kukkulalla, sieltä oli upea näköala Durance-joen laaksoon ja Alpeille:

Itse kirkko oli yksinkertainen ja pelkistetty, mutta sen koristeellisesta pääovesta tulee mieleen lähinnä piparkakkutalo:

Kirkon sisäpihalla oli komea holvikäytävä, joka ei harmi kyllä ole avoinna yleisölle. Holvikäytävän päässä näkyi ahdistavan kapea, kiveen louhittu portaikko, jota en kyllä olisi ollut valmis kiipeämään:

Maisemia ihasteltuamme ajoimme muutaman kilometrin päähän pikkuiseen Lursin kylään, joka tunnetaan lähinnä siellä elokuussa 1952 tapahtuneesta rikoksesta: kolmihenkinen englantilaisperhe murhattiin heidän yöpyessään Dominicin suvun maatilan tontilla. Maatilan isäntä tuomittiin murhasta ja armahdettiin myöhemmin, mutta koskaan ei pystytty todistamaan, kuka todellisuudessa murhasi englantilaisturistit.

Synkästä historiastaan huolimatta Lurs on hurmaava pikkukylä, jossa ei ole muuta tekemistä kuin kuljeskella kapeilla kujilla ja ihastella tyypillisiä vanhoja kivitaloja:

Lursista jatkoimme Forcalquier'n pikkukaupunkiin ja pysähdyimme lämmittelemään kaakaokupilliselle ennen kotimatkaa. Se oli varmaankin viimeinen kerta tänä vuonna, kun tarkenee istua kahvilan ulkoterassilla. Ensi kesää odotellessa...