Täytin eilen 35 vuotta. Se kuulostaa järjettömän isolta luvulta. Kolmekymmentäviisi. Juuri vastahan täytin 30 ja olin vielä yliopistolla, toisella kierroksella tosin, ja juhlin merkkipäivää saksantunnilla tarjoamalla sitruunamarenkitorttua. Kymmenen vuotta sitten taas istuin silloisten opiskelukavereideni kanssa Turussa viikinkiravintolassa, pähkäilin gradun aihetta ja naureskelin olevani jo neljännesvuosisadan vanha. Itse asiassa muistan jopa päivän, jolloin täytin 18. Olin lukiossa, meillä oli vanhojentanssiharjoitukset iltapäivällä ja minulla oli musta bleiseri ja sininen paita sen alla. Isä oli vaihteeksi työmatkalla Kaukoidässä ja sain häneltä tekstiviestin "onnea uudelle aikuiselle".
Siitä on seitsemäntoista vuotta.
Ei voi olla.
En ole koskaan erityisemmin ikäkriiseillyt, mutta nyt myönnän, että 35 alkaa jo tuntua jossain. En enää voi luokitella itseäni "nuoreksi aikuiseksi", nyt olen ihan oikeasti keski-ikäinen. Silmieni alla on uhkaavasti leviävää kevyttä juonnerihmastoa, joka näkyy erityisesti kun hymyilen. Ihonhoitotuotteissa tarvitsen jo muitakin lupauksia kuin pelkkää kosteutusta. Onneksi minulla on juuri sopivan paksu ihonalainen pehmustekerros, joka pitää sen kohtuullisen sileänä. Jos minut olisi varustettu kuuluisalla biologisella kellolla, se varmasti nyt tikittäisi aina vain epätoivoisemmin, mutta minun ei onneksi tarvitse uhrata ajatustakaan hedelmällisyyden lehmänhännänomaiselle syöksyalamäelle.
Toisaalta useampikin henkilö on viime aikoina huomauttanut minulle, että ikä on vain numero ja tärkeämpää on se, millaiseksi tunnen itseni. Korvieni välissä en todellakaan ole 35-vuotias, vaan suuren osan ajasta tunnen olevani une femme-enfant, joka lakkaa kyntensä pinkillä glitterlakalla, katsoo töissä salaa kissa-, possu- ja pesukarhuvideoita, korvaa työpaikan tarjoamat harmaat toimistotarvikkeet itse ostetuilla vaaleanpunaisilla ja syö lounaansa vaaleanpunaiselta tabletilta, jossa on ruusuja, perhosia ja nonparellein koristeltu cupcake. Kotona tämä femme-enfant delegoi sujuvasti leijonanosan kotitöistä puolisolleen sillä verukkeella, että a) toinen osaa paremmin ja b) nyt ei millään ehdi, kun täytyy lukea kirjasta luku loppuun/päivittää Facebook/pelata Candy Crushin taso loppuun/katsoa kissa-possu-pesukarhuvideo. Jaa mikä keski-ikäinen?!
Tämän ikäisenä "kuuluu" yleensä olla "saavuttanut" elämässään kaikenlaista. Välillä minusta tuntuu, että oma elämäni on täysin vaiheessa moniin muihin verrattuna, mutta kun oikein rupesin pohtimaan, onhan minullakin sentään jonkin verran vakavasti otettavia saavutuksia:
- Olen opiskellut kaksi korkeakoulututkintoa.
- Minulla on vakituinen työsuhde ja säännölliset tulot.
- Elän vakaassa ja pitkässä, virallistetussa parisuhteessa.
- Meillä on kaksi omistusasuntoa (tai no E:llä on, mutta sama asia).
- Olen asunut jo vuosia ulkomailla ja onnistunut sopeutumaan tänne täysin niin kielen, kulttuurin, työelämän kuin muunkin kannalta.
Ei elämä sentään pelkkää suorittamista voi eikä saa olla. Sijaa täytyy olla myös hauskanpidolla, hullutuksilla, päähänpistoilla ja hetken mielijohteilla. Elämykset ovat huimasti tärkeämpiä kuin saavutukset. Ja samppanjan kera ne ovat vielä parempia.