Raja rikki

Ça y est ! Sunnuntaina tai maanantaina rikkoutui blogissani 10 000 kävijän maaginen raja. Olin asettanut tavoitteekseni saada kymppitonni täyteen vuoden kuluessa kävijälaskurin asentamisesta, eli maaliskuun alussa. Olen siis jopa tavoitteestani edellä. Vaikka osa käynneistä onkin omiani (pistäydyn silloin tällöin täällä tarkistamassa, että säätytöt sun muut toimivat), suurin kiitos kuuluu teille lukijoille. On niin mukava kirjoittaa, kun tietää, että blogia tosiaan myös lukee joku. Toivottavasti onnistun säilyttämään teidät lukijoinani tästä eteenpäinkin. Jatkakaa toki kommentointiakin, asiasta tai sen vierestä – joskus parhaat jutut löytyvät kommenteista eikä varsinaisesta postauksesta!

Tänään olen ahkeroinut gradun parissa niin, etten ole huomannut edes syödä koko päivänä. Sain vihdoin viimeisenkin romaanikatkelman analysoitua, eli olen suunnilleen aikataulussa. Aiempia analyyseja täytyy tosin vielä huomattavastikin muokata. Jostain syystä on helpompaa kirjoittaa aivan uutta tekstiä kuin muunnella vanhaa, miksiköhän? Ehkä omaan tekstiinsä tottuu niin täysin sen pari kertaa luettuaan, ettei siihen ole enää myöhemmin helppo puuttua. Joka tapauksessa yritän muunnella entistä sen verran kuin kykenen, ja sitten kyhään vielä jonkinlaisen johdannon ja lopetuksen. Urakka ei siis vielä ole ohi.

Graduilun ohella täytyy toki myös rentoutua. Ihastuin joululomalla kulttitelevisiosarjaan Xena, jota E. katseli päivittäin NRJ 12 -digikanavalta. Minua harvemmin kiinnostavat väkivaltaa, taisteluita ja/tai yliluonnollisia elementtejä sisältävät ohjelmat, mutta Xena kumosi kerralla ennakkoluuloni. Suomeen palattuani huomasin, että sitä esitetään täälläkin Subilla sunnuntaisin. Nyt olen viettänyt tuntikausia YouTubessa ja Dailymotionissa katsellen fanien kokoamia Xena-videoita. Varsinkin epäonnistuneet ja poisleikatut kohtaukset ovat hurjan hauskoja. Loistava idea niille päiville ja illoille, jolloin oikeasta televisiosta ei tule mitään katsottavaa! Menenkin saman tien kurkistamaan, löytyisikö arkistoista jotain uutta.

Varsinaisen päähenkilön paluu

Olen huomannut blogin lipsuneen viimeisten parin kuukauden aikana huomattavan kauas alkuperäisestä ideastaan ja myös nimestään. Graduprojektin sijasta blogissa on ollut juttua melkein kaikesta muusta maan ja taivaan välillä. Nyt tulee asiaan korjaus, sillä Iso Gee on kuluneiden kolmen päivän ajan ollut jälleen keskeisellä sijalla elämässäni. Nyt kun työt ja Aix ovat takanapäin ja Saksan-matka vielä kaukana edessä, on luonnollista (ja välttämätöntä) keskittyä toistaiseksi graduun. Hyväksi havaittu sivu päivässä -systeemi toimii edelleen: keskiviikkona Gee piteni sivulla, torstaina ei laisinkaan, mutta tänään kaksi ja melkein puoli sivua. Analyysi vetelee aivan viimeisiään, jäljellä on enää yksi analysoitava tekstikatkelma. Sen jälkeen on vielä muokattava aiempaa lukua hiukan uusiksi ja kirjoitettava johdanto ja johtopäätökset. Aikaa on helmikuun loppuun, ja puuta koputellen totean, että käsikirjoituksen ensimmäisellä versiolla on melko hyvät mahdollisuudet valmistua ajoissa. Vielä kun saisin äärimmäisen epähoukuttelevan Ranskan sivistyshistorian kirjatentin alta pois...

Ranskanmaalta kuuluu kummia. Pankissani on onnistuttu tekemään kaikkien aikojen suurin huijaus ja miljarditappiot. Hetken jo olin huolissani vähäisten ropojeni puolesta, mutta en jaksa uskoa, että pikkuiset säästöni tästä kärsisivät. Samoin kuuluivat ajattelevan muutkin SG:n asiakkaat eilisten France 2:n iltauutisten mukaan. Olen ryhtynyt katsomaan uutiset netistä TV5:n sijasta, sillä France 2:n sivuilla ne näkee kokonaisuudessaan, ei lyhennettynä kuten viitosella, ja halutessaan voi katsoa vain kiinnostavimmat uutiset otsikkovalikon avulla.

Nettitelevisio on muutenkin yliveto keino seurata Ranskan ohjelmia. Eräät France 2:n (ja ehkä myös TF1:n ja muiden kanavien) ohjelmat näkyvät maksutta verkossa viikon ajan. Eilen katselin mm. musiikkivisailuohjelmaa N'oubliez pas les paroles, jota E:n kanssa katsoimme lauantaisin sopivasti aperitiiviaikaan. Siinä tavikset laulavat studiossa karaokea ja heidän täytyy muistaa, miten kulloinenkin laulu jatkuu, kun musiikki yhtäkkiä keskeytyy. Ranskalaisen musiikin ystävänä on hauska itsekin arvuutella biisien oikeita sanoja. Ainakin kerran olen pärjännyt kilpailijaa paremmin, muistaakseni kyseessä oli Joe Dassinin Et si tu n'existais pas, joka tietysti löytyy iPodistani.

Ja koska puhe on musiikista, testaan lopuksi Duussin ja Maurelitan tavoin bändigeneraattoria. Idea on helppo ja yksinkertainen:

1. en.wikipedia.org/wiki/Special:Random Tämän sivun ensimmäinen artikkeli on bändin nimi.
2. quotationspage.com/random.php3 Albumin nimen saa viimeisen lainauksen neljästä viimeisestä sanasta.
3. flickr.com/explore/interesting/7days/ Sivun kolmannesta kuvasta tulee albumin kansi.

Tässä tulos:

Bändini nimi on Zhaobaogou Culture, levymme nimeltään A Highly Overpaid Actor ja kansikuva tällainen:

Kuvareportage

Matkatavaraseikkailuni päättyi lopulta onnellisesti: parin maanantaiaamuisen puhelun jälkeen Turun lentokentällä viimein herättiin, ja laukku kiikutettiin kotiovelle saakka. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Pidemmittä puheitta vaihdan sisällöntuotantoni verbaalisesta visuaaliseksi ja tarjoilen teille tuoreehkoja näkymiä Etelä-Ranskasta:

Cours Mirabeaun talvisista myyjäismökeistä sai mm. kuumaa hehkuviiniä.

Aixin kaupungintalon joulukuusi oli kovin surkea turkulaiseen joulupuuhun verrattuna. Suosittelen kunnallisille somistajille pikaista tutustumismatkaa pohjoiseen. Coursin huurteiset pikkukuuset sen sijaan olivat suloisia.



Aixin jalkakäytävillä näkee kaikkialla näitä Cézanne-nauloiksi nimitettyjä laattoja, jotka opastavat taiteilijan asuinpaikoille eri puolille keskustaa. Maineikas Puyricardin suklaatalo valmistaa kyseisiä laattoja tummasta suklaasta.



Tällainen on aiemmin mainitsemani provencelainen versio loppiaiskakusta.

Avignonin Paavien palatsi ja sen vasemmalla puolella Notre-Dame des Doms -katedraali, jossa kävimme ihailemassa erästä Vauclusen departementin vanhimmista jouluseimistä.




Avignonin koristeellinen teatteri- ja oopperatalo, jonne Mireillen vanhemmilla oli aikanaan kausikortti. La demoiselle d'Avignon on sittemmin esiintynyt täällä monet kerrat. Ooppera sijaitsee paavien palatsin viereisellä aukiolla, jonka joulumarkkinat oli jo suljettu. Jouluvalaistukset onneksi olivat vielä paikallaan.





Sisänäkymiä aixilaisesta lempiravintolastamme Tapas Cafésta, jonne tulee poikettua sangriakannulliselle niin kesällä kuin talvellakin.



Suihkulähde, johon kesällä hyppäsin töiden lomassa vilvoittelemaan, on talvella kauniisti valaistu.

Keppihepoilua kotimaan kamaralla

Kotona siis jälleen, ja tällä kertaa ilman myöhästymisiä. Finskin priority-lapusta ei sentään ollut hyötyä: tuskin ehdin koneesta ulos, kun jo kuulutettiin matkustaja Laurilaa ottamaan yhteyttä tulopalveluun. Jotta Marseille-Pariisi-Helsinki -välin ravaamisesta ei loppuisi eksotiikka ja uudet elämykset, oli tulopalvelulla tänään ensimmäistä kertaa valmis lista niistä epäonnekkaista matkustavaisista, joiden omaisuus sijaitsi edelleen Pariisissa. Tähän saakka olenkin saanut hengailla liukuhihnan äärellä ylimääräiset puoli tuntia sormet ja varpaat ristissä ja marssia vasta kaiken toivoni menettäneenä tulopalvelun puheille. Nyt en ehtinyt toivoa edes kahta minuuttia, että pakaasini comme par magie olisikin joukon jatkona lentokoneen mahassa.

Huolestuttavaa on, ettei minulle ole koko päivänä soitettu asian tiimoilta. Laukun piti saapua Pariisista klo 14.50 ja lentää sieltä Turkuun kuten aina ennenkin, ja joka kerta minulle on illan kuluessa soitettu ja tiedusteltu, olenko kotona, jos ja kun laukku tuodaan autokuljetuksella Saloon. Tänään ei ole kuulunut mitään. Huomenna puoliltapäivin otan yhteyttä Finnairiin, jollen edelleenkään ole saanut tavaroitani. Puhtaat alus- ja päällysvaatteet olisivat tosi kivat. :(

Muuten matkustus sujui totutusti hyvin, paitsi tietysti apeissa tunnelmissa. Neljän vuoden aikana olen tosiaan saanut todeta, miten fyysisesti osuva on ranskalainen sanonta avoir le coeur lourd. Jotkut varmasti luulivat minun diivailevan à la Mireille nähdessään minun kuljeskelevan aurinkolasit päässä Marignanen ja Roissyn kentillä. Todellisuudessa yritin vain kätkeä punaiset sammakonsilmäni uteliailta. Vaan nyt on jälleen yksi mauvais moment kestetty, ja kuten alareunan laskurista käy ilmi, nenä on jo käännetty kohti uusia seikkailuja.

Tänä aamuna minut herätti Radio Nostalgien sijasta 12-kiloinen mopsinmöhkäle, jota E. kutsuu käveleväksi paistiksi. Kultalutuparka ei ollut saanut aamiaiseksi kurkkua koko poissaoloaikanani. <3 Myöhemmin vesijuoksulenkillä keksimme äidin kanssa uuden vempeleen, vesipyörän eli eräänlaisen vaahtomuovisen keppihevosen, jonka päällä istutaan ja samalla jaloilla poljetaan eteenpäin kuin polkupyörällä ikään. Siinä ilakoidessa unohtuivat murheet ja jokunen kalorikin toivottavasti kului. Uuden vuoden kunniaksi ostin 10 kerran uimahallikortin; joulukilojen pudottamiseen on enää pari kuukautta aikaa...!

Nyt se sitten loppui

Aixistence nimittäin. Viimeinen iltapäivä kuluu pelottavan nopeasti. Harkitsimme E:n kanssa elokuviin menoa, mutta päätimme kuitenkin olla rauhassa kotona, pelata jotain ja yrittää olla ajattelematta huomista. Vaikka olenkin onnellinen nähdessäni taas äidin, isän, koiran ja mummon, on lähteminen joka kerta yhtä vaikeaa. Ei siihen kunnolla totu edes kahdeksan kerran jälkeen.

Kohta menen juomaan viimeisen terassikahvin. Yritän nauttia joka sekunnista, sillä kulunee jonkin aikaa, ennen kuin seuraavaksi voin kulkea ulkona ilman takkia ja aurinkolasit päässä. Täällä on jo täysi kevät, enteileeköhän se hellekesää?

Kuulumisiin ensi viikolla Suomesta käsin. Gradu odottaa siellä jo innolla jatkoa, joten enempiä aikailematta lähden varastoimaan aurinkoenergiaa koitosta varten.

Kesä jo mielessä

Toiseksi viimeinen päiväni Aixissa. Miten käyttäisin sen parhaiten ja tehokkaimmin? Tietysti etsimällä töitä kesäksi. Kävin äsken tiedustelemassa työ- tai harjoittelumahdollisuutta Aixin skandinaavisesta instituutista. IS Aix-en-Provence tarjoaa ranskankursseja yksityisille ja yrityksille viehättävässä vanhassa talossa lähellä keskustaa ja E:n virastoa. Varsin idyllistä siis. Vastausta vain ei vielä tullut, mikä toki oli odotettavissakin: vastaanotossa istuva nuori nainen antoi johtajan sähköpostiosoitteen ja kehotti lähettämään CV:n ja hakemuskirjeen. Jos tarjolla on jotain minulle sopivaa, minuun otetaan yhteyttä. Kunpa otettaisiinkin! Entisten kollegoideni kanssa juteltuani olen vieläkin varmempi, etten halua viettää enää yhtään kesää sähköauton ratissa. Jotain pitää kuitenkin löytää, ja oman alani työ olisi unelmien täyttymys. Laitan varmuuden vuoksi hakemuksia muuallekin, ainakin pariin suosikkikirjakauppaani – kirjamyynti kun tuntuu langenneen minulle kuin luonnostaan. Henkilökohtainen tiedustelu ei vaikuta kovin hedelmälliseltä vaihtoehdolta, päätökset kun tekee näkymätön mutta kaikkivaltias direction.

Koska aikani täällä vähenee koko ajan, minusta tuntuu, että jatkuvasti pitäisi olla tekemässä jotain. Jos istun kahvilassa lukemassa, tulee tunne, että pitäisikin olla ulkona kävelemässä. Kohta et pääse moneen kuukauteen kävelemään Cours Mirabeaulla! nauti niin kauan kuin voit! Jos taas kuljeskelen ympäriinsä, kyllästyn pian ja menen kauppoihin tunnetuin tuloksin. Aixin keskustan museot olen käynyt läpi jo vuosia sitten, ja kauemmas en voi lähteä ilman autoa. Olen jo hoitanut kaikki ne tärkeät asiat, joista olin suunnitellut tämän oleskelun aikana huolehtivani. Taidan sittenkin mennä kahvilaan. Aloitin aamulla jälleen uuden kirjan, Gilbert Sinouén La reine crucifiée: nuoren kruununperijän ja hovineidon hullu ja kiihkeä, todennäköisesti huonosti päättyvä intohimotarina 1300-luvun Portugalin hovissa. Gradukirjallisuuden vastapainoksi ahmin innolla kevyempää tekstiä.

Laukku päivässä

Äsken löysin pieneltä sivukadulta oikeustalon takaa jännittävän laukkukaupan nimeltä Un jour un sac eli vapaasti käännettynä laukku päivässä. Ideana on, että asiakas saa yhdistellä vapaasti erilaisia materiaaleja, värejä ja laukunkahvoja ja luoda näin persoonallisen ja uniikin käsilaukun. Materiaaleja näytti olevan turkiksesta kiiltonahkaan. Olisin poikennut saman tien sisälle, mutta kauppa oli vielä sulki pakollisen lounastauon takia, joten tyydyin kurkkimaan ikkunoista. Periaate kuulostaa loistavalta, mutta pelkään pahoin, että hintataso estää minun ryhtymiseni laukkusuunnittelijaksi. Huomenna taidan kuitenkin ajankulukseni käydä tutkimassa tarjontaa, mutta hiukan paremmin pukeutuneena. Koska Aix on sekä opiskelijoiden että snobien kaupunki, muuntelen usein lookiani sen mukaan, millaisilla asioilla liikun. Kärjistettynä: hienompiin ja kalliimpiin kauppoihin menen mieluummin housupuvussa ja merkkiaurinkolasit päässä, tavallisia juoksevia asioita hoidan farkuissa ja villapaidassa. Ei sillä, että ulkonäkö mitenkään kohentaisi olematonta ostovoimaani, mutta enpähän tunne itseäni ihan yhtä varattomaksi. Näyteikkunoiden nuoleskelu on kivempaa, jos edes näyttää siltä, että voisi ostaa jotain.

Ostovoima on muutenkin kuuma puheenaihe Ranskassa. Paitsi että maaliskuussa on kunnallisvaalit, presidentin julkistakin julkisempi yksityiselämä herättää kysymyksiä, olisiko vähitellen aika keskittyä oikeasti tärkeisiin asioihin. Etenkin ostovoima oli presidentinvaalien tärkeimpiä teemoja, mutta nyt se uhkaa unohtua Sarkon mahdollisen avioliiton varjoon. Itse en juuri politiikasta välitä, mutta valtion virassa oleva E. on ymmärrettävästi huolissaan suunnitelmista vähentää tuntuvasti monimiljoonaista virkamieskuntaa. Minä olen usein meistä ainoa, joka katsoo uutisia E:n valittaessa, että sieltä kuulee vain huonoja ja negatiivisia uutisia.

Kurkistin äsken vaivihkaa Facebookiin, jossa en ole käynyt sitten joulupäivän. Hui kauhistus, millainen määrä kutsuja ryhmiin, tapahtumiin, testeihin sun muihin minua odottaa! En viitsi tuhlata kallisarvoista nettikahvila-aikaani naamakirjailuun, joten perkaan viestit Suomeen palattuani. Kiitokset kaikille teille, jotka olette superpokettaneet tai muuten huomioineet minut naamakirjassa: ensi viikolla palaan maisemiin omalla laajakaistallani.

Vielä vähän aikaa

E. palasi tänään töihin, joten minä olen päivisin omillani loppuviikon, kunnes lauantaina lennän jälleen takaisin pohjoiseen. Veux pas ! Olen melkoisen varma, että aika kuluu luonnonlakeja uhmaten nopeammin Ranskassa kuin Suomessa. Kolme viikkoa tuntuvat aina lyhyemmiltä täällä, oli sitten kesä tai talvi, työ tai loma.

Käytimme kaksi lomaviikkoa hyväksemme mahdollisimman tehokkaasti. Viikko sitten kävimme Avignonissa, jossa minua onnisti, sillä löysin heti ensimmäisestä näkemästäni kaupasta edulliset ja täydellisesti istuvat mustat farkut. Entiset, loppuunkuluneet nimittäin repesivät kauppareissun päätteeksi reiden sisäpuolelta keskeltä kangasta, mikä todistaa minun tosiaan käyttäneen ne hajalle. Farkkujen seuraksi keksin vielä ihkun mustavalkoisen puuvillaneuleen alle 15 eurolla. Olin ovelasti valinnut visiittipäiväksi alennusmyyntejä edeltävän päivän, jolloin kaupoissa ei ollut juuri ketään. Seuraavana päivänä olikin jo toisenlainen meininki; E:n hoitaessa pankkiasioitaan minä kiertelin Aixissa ja onnistuinkin löytämään haluamani hienostelukengät sekä muutaman paidan ja kirjan. Tänään palasin apajille aikaa tappaakseni, mutta saalis jäi sangen laihaksi shoppailuintoni jo laannuttua.

Katselin aamulla kotirouvien ikiomaa ohjelmaa C'est au programme, jota on välillä vaikea ottaa vakavasti. Ikipirteä toimittaja Sophie Davant kollegoineen jaksaa aamusta toiseen antaa vinkkejä oikeaan ruokavalioon, vanhojen vaatteiden muokkaukseen, onnistuneeseen kompostointiin sun muihin taloudenpidon osa-alueisiin. Tänä aamuna seurasin mm. välillä kiihkeäksikin yltynyttä keskustelua valurautakattiloista sekä esittelyjä erilaisista vempeleistä, jotka vähentävät kotitalouden energiankulutusta. Ohjelmaa tehtäneen aivan vakavalla mielellä, mutta minusta se vaikuttaa usein suunnattoman hassulta. Tänään katsominen kuitenkin kannatti, sillä kulttuuriosiossa esiteltiin keskiviikkona ensi-iltaan tuleva elokuva Enfin veuve, jonka haluan ehdottomasti nähdä. Erinomainen näyttelijä Michèle Laroque esittää siinä naista, joka on juuri aikeissa jättää miehensä, kun tämä kuolee onnettomuudessa. Naisen perhe luulee tämän olevan surun murtama, vaikka tosiasiassa nainen ei tunne yhtään mitään. Hautajaisissa nainen saa hysteerisen naurukohtauksen isoisän kaatuessa pensaikkoon ja joutuu teeskentelemään itkevänsä, jotta ei herättäisi paheksuntaa. Lyhyen näytteen perusteella leffa vaikuttaa hulvattoman hauskalta olematta kuitenkaan amerikkalaistyyppinen ääliökomedia. Keskiviikkona siis elokuviin.

Onnea uudelle vuodelle

Vuosi 2008 on viisi päivää vanha ja odotan innolla, mitä se tuo tullessaan. Valmiin gradun ja maisterinpaperit ainakin, ja toivottavasti myös terveyttä, onnea, iloa ja henkistä ja materiaalista vaurautta niin teille kaikille kuin itsellenikin.

Vietimme uudenvuodenaattona eräänlaista jälkijoulua E:n kanssa. Vaihdoimme lahjoja (minä sain mm. Halinallet-DVD:n ja puolalaista hajuvettä) ja nautimme kunnon juhla-aterian: etanoita, hanhenmaksaa, tryffeliperunamuusia, suklaajäätelökakkua ja kaksi pulloa samppanjaa. Hanhenmaksamötikkä oli niin suuri, ettemme saaneet sitä kahdestaan syötyä, vaan viskasimme loput ikkunasta pihalle naapurin kissojen jouluiloksi.

Uudenvuodenpäivänä astui voimaan ranskalaisia paljon puhuttanut totaalitupakointikielto kahviloissa, ravintoloissa yms. julkisissa paikoissa, mistä olemme E:n kanssa iloinneet jo pitkään etukäteen. Kortteliravintolassa lounastaessamme ilma tuntui selkeästi raikkaammalta, ruoka maukkaammalta ja ravintolasali viihtyisämmältä, kun kaikkialla ei leijunut harmaa savuverho. Uutisissa näytettiin tupakoitsijoita, jotka joutuivat vihaisina siirtymään ulos kadulle käryttelemään. Joku jupisi oikeuksiensa rajoittamisesta, johon ei-tupakoitsijoina kommentoimme, että onhan meilläkin oikeutemme nauttia lounaamme joutumatta samalla passiivisiksi polttajiksi!

Huomenna on jo loppiainen. Uskomatonta, että joulunaika on jo virallisesti ohi! Ranskassa loppiaiseen kuuluu ehdottomasti galette des rois eli kuninkaiden kakku, eräänlainen lehtevästä taikinasta valmistettu litteä ja pyöreä marsipaanitäytteinen piiras, johon on kätketty fève, kova ja litteä pavuntapainen, sekä sujet, pieni posliininen ihmis- tai eläinhahmo. Se, jonka annoksesta löytyy sujet, on päivän kuningas tai kuningatar ja saa päähänsä kakun mukana tulevan pahvikruunun. Provencelainen versio loppiaiskakusta muistuttaa pullakranssia, jonka sisällä ja päällä on säilöttyjä hedelmiä. Huomenna menemme syömään molempia versioita E:n isän luokse. Koska meitä on kolme, tilanteesta tulee haasteellisempi; kahdestaan syödessämme on selvää, että molemmat yllätykset löytyvät joko minun tai E:n palasesta.