Minulla on työpaikka!

Kuinka olenkaan odottanut saavani vihdoin kirjoittaa tänne nuo otsikon sanat! Vielä kaksi viikkoa sitten en olisi ikimaailmassa uskonut, että minulla jo tänään olisi mielenkiintoinen, koulutustani vastaava, melkein näköetäisyydellä kotoani sijaitseva hyvin palkattu työ. Elämä on todellakin välillä romaaneja ja elokuviakin ihmeellisempää. 

Kaikki alkoi Alpeilta paluutamme seuraavana päivänä eli tasan kaksi viikkoa sitten. Pole Emploin, täkäläisen työkkärin, virkailija oli jättänyt minulle viestin, jossa hän ilmoitti välittäneensä CV:ni eteenpäin minulle mielestään soveltuvaa työpaikkaa varten. Puoli tuntia myöhemmin soitti kyseinen työnantaja ja kysyi ensimmäiseksi ikääni ja sitä, olenko perheellinen. Minulla ei ollut aavistustakaan, millaisesta paikasta edes oli kyse, koska en ollut puheluiden välissä ehtinyt laittaa tietokonetta päälle etsiäkseni alkuperäisen työkkärin ilmoituksen. Tieto perheettömyydestä ilmeisesti kelpasi, koska vanhempi rouva langan toisessa päässä tiedusteli, sopisiko minulle tulla käymään seuraavalla viikolla; tosin hän epäili, etten koulutukseni takia ehkä olisi edes kiinnostunut tarjotusta työstä. Vasta siinä vaiheessa sain selvitettyä, millaista työtä hänellä oli tarjolla: englantia ja saksaa mahdollisimman sujuvasti puhuva assistante polyvalente, jokapaikanhöylä-assistentti, jonka työhön kuuluisi niin normaalia toimistotyötä kuin työmatkavarausten tekoa, mahdollisten vierailevien asiakkaiden kuskaamista junalle/lentokentälle kuin mitä tahansa muutakin, mitä vain kulloinkin eteen tulisi. Tokihan minua sellainen kiinnostaa! Muuta en ole halunnutkaan kuin siistiä toimistotyötä, jossa ei tarvitse pitää erityisiä työvaatteita ja saa puhua kieliä.

Viime tiistaina olin ensimmäisessä haastattelussa ja jostain syystä minulla oli heti alusta alkaen harvinaisen rento ja luottavainen olo. Minua haastatteli ensin sama vanhempi assistenttirouva, jonka kanssa olin puhunut puhelimessa, ja myöhemmin iloinen ja vilkkusilmäinen monsieur, joka on firman kakkospomo. Monsieur kehaisi jossain vaiheessa osaavansa suomea, mitä minä pidin ensin leikinlaskuna, mutta herra onkin ollut töissä Outokummulla Porissa ja osasi laskea suomeksi kymmeneen ja sanoa "minä rakastan sinua". Jos ei se ollut hyvä merkki, niin mikä sitten?! Oikeasti, kuinka usein Etelä-Ranskassa törmää umpiranskalaiseen työhaastattelijaan, joka on asunut äitini synnyinkaupungissa?

Pari päivää haastattelun jälkeen kyseinen monsieur soitti minulle, kun sitä vähiten odotin, ja pyysi minua kuvailemaan muutamalla sanalla englanniksi ja saksaksi yrityksen toimintaa. Vaikka puhelu tuli aivan puskista, olin onneksi tutkinut firman nettisivuja (comme quoi, jokaiseen työhaastatteluun kannattaa aina valmistautua!) ja tiesin, että kyseessä on pieni, n. 10 työntekijän yritys, joka rakentaa, hyödyntää ja myy tuulivoimahyrriä, aurinkopaneeleita yms. uudistuvan energian laitteita ja projekteja. Vaikka en tiedä vieläkään, mikä esimerkiksi tuulivoimala on virallisesti saksaksi, oli keskustelukumppanini innoissaan ja kehui, että minun kielenkäyttöni oli sujuvinta kaikista toiseen vaiheeseen valituista hakijoista. Enkä todellakaan ollut parhaimmillani tai virkeimmilläni juuri sillä hetkellä...!

Toinen haastattelu järjestettiin eilen aamupäivällä, ja sen yhteydessä tapasin myös firman pääpomon poikineen. Muutaman perinteisen työhaastattelukysymyksen ja yleisen yritystietoiskun jälkeen minua pyydettiin kääntämään ranskaksi yrityksen tuorein englanninkielinen pörssitiedote; ehdin juuri ja juuri kääntää otsikon, kun miehet jo taputtivat (kuvaannollisesti) isoja karvaisia käsiään ja olivat kaikin puolin vakuuttuneita kyvyistäni. Seuraava kysymys kuuluikin sitten: milloin voitte aloittaa? ja teille varmaankin sopii, että korotamme hieman alkuperäistä palkkatoivomustanne?

Toivottavasti en näyttänyt aivan puusta pudonneelta... En olisi tosiaan ikinä uskonut, että yli vuoden työttömyyden ja tulottomuuden, kymmenien tuloksettomien hakemusten, kuukausittaisten työnhakuneuvojan tapaamisten ja useiden turhien Marseillessa haastatteluissa käyntien jälkeen suurin murheeni ja ongelmani ratkeaisi näin yksinkertaisesti, helposti ja nopeasti. Uusi työpaikkani sijaitsee noin viiden kilometrin ja 10 minuutin bussimatkan päässä kotoani eikä Marseillessa, mikä aiemmin näytti miltei väistämättömältä. Vertauskohtana mainittakoon, että juuri ennen Alpeille lähtöä eräs rekrytointifirma tiedusteli kiinnostustani erääseen työpaikkaan Aubagnessa. Aubagne sijaitsee vain n. 45 kilometrin päässä täältä, mutta matka sinne julkisilla olisi kestänyt kaksi tuntia suuntaansa: ensin bussilla Aixiin, sieltä bussilla Marseilleen, metrolla jonnekin Marseillessa ja kolmannella bussilla Aubagneen. Voitte siis kuvitella, millainen ylellisyys minulle on, että työpaikan ikkunasta näkyy suoraan kyläämme!

Koska olen viikon kuluttua lähdössä Suomeen pariksi viikoksi, aloitan työt vasta lokakuun loppupuolella heti Ranskaan palattuani. Kyseessä on aluksi 6 kk:n määräaikainen työsopimus, mutta mikäli yritys on tyytyväinen minuun ja minä heihin, voidaan sopimusta jatkaa ja/tai muuttaa se vakituiseksi. Kävi miten vain, ainakin puolen vuoden ajan saan viettää normaalia aikuisen ihmisen elämää, käydä töissä, saada palkkaa ja elättää itseni tarvitsematta pyytää jatkuvasti rahaa vanhemmilta, mummolta ja E:ltä. Voin tuskin uskoa tätä! Pyhällä Ritalla taisi olla kuin ollakin jotain osuutta asiaan...

Sheila ja pyhä Rita

Viime viikonloppuna lennähdimme puoleksitoista päiväksi Pariisiin. E:n lempilaulaja Sheila esiintyi lauantai-iltana Olympia-salissa ja olimme varanneet liput konserttiin jo maaliskuussa. 

Varsinaista Pariisissaoleskeluaikaa meillä ei ollut kuin osa lauantaista, koska perjantaina olimme perillä vasta seitsemän maissa, silloin satoi ja olimme väsyneitä emmekä käyneet muualla kuin syömässä hotellia vastapäätä. Sunnuntaina taas lähdimme lentokentälle jo vähän ennen puoltapäivää. 

Minulla ei ollut tällä kertaa mitään tiettyä must-vierailukohdetta etukäteen päätettynä, mutta tekemistä keksimme silti. Olin jo pitkään halunnut käydä Pigallella, en Moulin Rougea tai pornoluolia ihmettelemässä, vaan Punaista myllyä vastapäätä sijaitsevassa Cascian pyhän Ritan kappelissa:

Sainte Rita on epätoivoisten ja mahdottomien tapausten pyhimys (ja myös Mireillen suosikkipyhimys), ja minä katson työtilanteeni jo sen verran epätoivoiseksi, että pyhä Rita voisi hyvinkin vaikuttaa asiaan, vaikka en virallisesti katolinen olekaan. Otin kappelissa salaa puhelimella kuvan Ritasta:

Jokainen suhtautukoon pyhimysasiaan haluamallaan skeptisyysasteella, mutta tuskin tästä nyt haittaakaan on...! Kappelin lisäksi kävimme tervehtimässä pyhän Ritan kuvia Madeleinen ja Saint Philippe du Roulen kirkoissa, joten nyt hän ainakin tietää, että täällä kaivataan apua ja ihmettä. 

Iltapäivän vietimme maallisempien harrasteiden parissa Lafayettella:

Minä saalistin munakoisonvärisen neuletakin, E. ei mitään. Kuljimme myös Louvren pihan poikki:

Illalla oli vuorossa pääkaupunkireissumme varsinainen syy:

2014 samalla kohdalla lukee jälleen, yhdeksän vuoden tauon jälkeen, Mireille Mathieu...! Sitä odotellessa sain seurata toista, kaikin puolin menevää ja kiinnostavaa konserttia, vaikka en olekaan Sheilan varsinainen fani ja hänen repertoirensa on minulle enimmäkseen vieras. 67-vuotiaaksi laulaja on kyllä varsin timmissä kunnossa, vaikkakin parinkymmenen vuoden takaisesta kasvojenkohotuksesta huolimatta paljon ryppyisempi kuin Mireille:

   

Valitettavasti palasimme molemmat Pariisista sairaina. E:llä on keuhkoputkentulehdus ja minulla jokin yleisflunssa. E. on nyt sairaslomalla ensi viikon puoliväliin saakka, joten ainakin saamme olla rauhassa kotona, levätä ja nukkua pitkään. 

     

Hei hei vuoret!

Täällä on jälleen kotiuduttu syyskesälomalta. Lomailimme yhdettätoista kertaa samoissa maisemissa, eikä vuoristo taaskaan pettänyt: päivät kuluivat nauttiessa ihanasta rauhasta ja hiljaisuudesta, puutarhan läpi kulkevan vuoripuron solinasta, kaukaisesta lehmänkellojen kalkkeesta ja lampaiden määkimisestä... Ei voi kuin rentoutua, levätä ja huvitella, koska muuta tekemistä ei ole.

Tämän maiseman näin ensimmäiseksi aamulla avatessani ikkunaluukut:  

Ensimmäisenä yönä oli satanut lunta, tosin vain korkeimmilla vuorenhuipuilla:

Pienet, vuorten väleihin ja koloihin hiipivät pilvet olivat hauskan näköisiä:

Tuttuun tapaamme bongailimme erilaisia eläimiä aina hotellista poistuessamme:

Koska lomailemme samassa paikassa jo vuodesta 2007, meillä on tutut ja vuodesta toiseen toistuvat lomarutiinit. Tälläkään kertaa emme jättäneet väliin iltapäivää La Saletten ilmestyspaikalla, joka tarjoaa uskonnollisille katolisille pyhiinvaellusmateriaalia ja meille muille huimia maisemia:

Monet lähtevät paikalta vaeltamaan ympäröiville vuorille. Me pysyttelemme yleensä tasaisella maalla, mutta kuinka ollakaan, tällä kertaa E. keksi ehdottaa, että kiipeäisimme muutaman kymmenen metrin matkan tälle ao. kuvassa valkoisen kappelin ympärillä näkyvälle pienelle hautausmaalle, jonne on haudattu lähinnä pappeja ja munkkeja:

 

Kiipeäminen kivistä polkua pitkin sujui vielä kohtuullisesti, mutta kappelin luona aloin hieman huolissani miettiä, miten sieltä tultaisiin alas. E:llä oli jalassaan crocs-sandaalit ja minulla matalat mutta kiilakorkoiset kaupunkisandaalit, joita ei varsinaisesti ole tarkoitettu vuoristo-olosuhteisiin. Jyrkkää rinnettä laskeutuessani jalkani lipsuivat niissä niin, että melkein koko jalka työntyi ulos sandaalin kärjestä. Onneksi paikalle oli kiivennyt kahden vaellustamineisiin sonnustautuneen pariskunnan ryhmä, ja kaksi herrasmiestä tarjoutui ystävällisesti auttamaan minut kukkulalta alas. Toinen talutti minua toisesta käsivarresta ja toinen toisesta, kuin vanhaa mummoa ikään, ja E. loikki parhaansa mukaan perässä crocseissaan. Pääsimme siis vihdoin viimein takaisin turvalliselle asfalttimaalle ja kiittelimme auttajiani ylitsevuotavasti. Ilman heitä olisin joutunut ottamaan sandaalit kokonaan pois ja laskeutumaan paljain jaloin. Seuraavalla kerralla en todellakaan kiipeile edes viiden metrin korkeuteen.

Ajoimme myös Valgaudemarin laakson toiseen päähän, Casset'n vesiputoukselle, jossa maantie loppuu eikä pidemmälle pääse kuin vuorten yli kiipeämällä:

Tien varteen pellolle oli joku paikallinen maajussi rakentanut heinäpaaleista komean traktorin kaupunkilaisturistien ihmeteltäväksi:

 

Kotiinlähtö on aina tylsää, mutta tällä kerralla viimeinen vuoristopäivämme oli lämpimän ja aurinkoisen loman päätteeksi harvinaisen harmaa ja syksyinen:

Vuoria ei paljon sumun ja pilvien takaa näkynyt, tuuli ja satoi ja lämpötila oli kokonaiset 9 astetta. Me vietimme aamupäivän visusti sisällä ja lähdimme lopulta kahden aikoihin kohti kotia. Emme päässeet kuin parin kilometrin päähän hotellista, kun auton perästä alkoi kuulua omituista kolinaa. E. pysähtyi tien laitaan ja minä kipitin katsomaan: vasen takarengas oli kuin olikin aivan litteä. Me soittamaan hädissämme hotellinomistajalle Claudelle, joka ilmestyikin pian apuun työkaluineen, sillä meistä kumpikaan ei ymmärrä renkaiden vaihtamisesta mitään. Minä hytisin kesämekossani (vaikka vuorilla oli kylmä, Aixissa odotti kesäkeli...!) Clauden pakettiautossa sillä välin, kun Claude nosti matkalaukkuni pois takaluukusta kaivaakseen vararenkaan esiin. Ajoimme suoraan kylän autokorjaamolle, jossa Clauden kaveri kaivoi puhjenneesta renkaasta niin terävän kivenmurikan, että sillä olisi tehnyt sormeenkin haavan. Vararenkaalla pääsimme turvallisesti Aixiin asti ja uusi rengas on nyt tilauksessa. Tätä lomanloppua emme ihan heti unohda, vaikka kaikki päättyikin hyvin.