perjantai 28. kesäkuuta 2013

Un jour avec Fifi

Olen monesti blogissa maininnut, kuinka vaikeaa välillä on keksiä kirjoitettavaa, nyt kun elämäni on melkoisen itseään toistavaa ja rutiininomaista. Sitten sain idean (kuinka hyvän, sen saatte te kertoa minulle): miksipä en ikuistaisi yhtä normipäivää tästä "tylsästä" elämästäni? Eilen ryhdyin lopulta tuumasta toimeen. Puhelin kulki kameran ominaisuudessa mukanani koko eilisen päivän, ja kuin tilauksesta päivään sisältyi eilen juuri sopivasti pari epätavanomaistakin hetkeä. Tervetuloa kurkistamaan päivääni, auringonnoususta auringonlaskuun!

   
Herätyskello soi meillä joka arkiaamu klo 5.45, mutta kello on lähempänä kuutta ennen kuin olen päässyt kunnolla liikkeelle. Aurinko nousee samoihin aikoihin minun kanssani:


Suihkun jälkeen on vuorossa aamuhetki kullan kallis, kun saan viettää reilut puoli tuntia kaikessa rauhassa meikkilaatikkoni vierellä.


Eilen valikoin sieltä kasvoilleni nämä:


Järjestyksessä vasemmalta oikealle aloittaen takarivistä: 

* Nuxe Sérum fraîche de beauté 
* Liérac Hydra Chrono+ Teinté -kosteusvoide  
* Clarins Gel contour des yeux -silmänympärysgeeli  
* MAC Prep + Prime SPF 50 -aurinkosuojavoide 
* Avène Compact teinté  haute protection SPF 50 -aurinkomeikkivoide  
* Clinique Redness Solutions keltainen peitepuikko 
* Benefit Fake up -peitevoide silmänalusille 
* YSL Touche Eclat -valokynä 
* Make Up For Ever HD -irtopuuteri  
* Make Up For Ever Aqua brow -kulmageeli  
* Benefit High Brow & Eye Bright -silmämeikkikynät  
* Chanel Stylo Eyeshadow -luomiväripuikko 
* Bourjois Intuitive liner -silmänrajaustussi 
* Chanel Stylo yeux waterproof -rajauskynä  
* Chanel Beauté des cils -ripsivärinpohjustus  
* Chanel Le volume -ripsiväri 
* Make Up For Ever Lip line perfector -huultenrajauskynä 
* Lumene huultenrajauskynä 
* Chanel Rouge Coco -huulipuna

Tältä näyttää omakuva valmiista kuonosta:


Ja tällaisena esiinnyin koko eilispäivän:


* mekko Jacqueline Riu
* laukku Lancel
* kengät Clarks
* aurinkolasit Chanel

Tiistaisin ja torstaisin syömme aamiaista kodin sijaan La Mazarine -kahvilassa, missä Aurore tekee meille tuoreesta patongista voileipiä:


Sitten onkin taas vaihteeksi aika hypätä bussiin. Työmatkalla iPod korvilla:


Pysäkin vieressä kasvaa somia sinisiä kukkia.


Kävely pysäkiltä työpaikalle kestää muutaman minuutin. Eilisaamuna olin ajoissa liikkeellä ja saavuin jo viittä yli yhdeksän, tasan 40 minuuttia kotoa lähdön jälkeen. Sainte-Victoire lymyää taas taustalla:


Työhuoneessani napsautan ensimmäiseksi ilmastoinnin päälle, sitten käynnistän tietokoneen (huomaa Meeri-taustakuva!) ja ei kun hommiin.


Poikkeuksellisesti kollega oli eilen tuonut kahvihuoneeseemme pussillisen aamiaisleivonnaisia.


Postilaatikkomme sijaitsee parkkipaikan laidalla ja sen edessä kukkivat parhaillaan laventelipensaat. Laventelit ovat täynnä ampiaisia ja niiden takia minua pelottaa hakea posti.


Yleensä syön aina lounasta byroossa, mutta eilen olimme sopineet lounastreffit Madame Kissankulman kanssa. Suomalaisseurassa on aina hauska viettää tunti tai pari.


Jälkiruokapannacottani oli suloisesti koristeltu mansikalla ja kermalla:


Lounaan jälkeen oli taas aika jatkaa töitä, joista en ymmärrettävästi voi julkaista täällä kuvia. Iltapäivä katkesi kuitenkin aina tervetulleeseen kakku- ja samppanjataukoon:


Insinööriksi opiskeleva työharjoittelijamme täytti eilen 23 vuotta ja sen kunniaksi kollega oli hakenut leipomosta nougatjäätelökakun. Meillä ei ollut kakkosen muotoista kakkukynttilää, mutta ihan kelpo viritelmä tuokin oli. Samppanjaa puolestaan löytyy byroon jääkaapista melkein aina.


Kuuden jälkeen on aika lähteä töistä ja odotella jälleen bussia ilta-auringossa. Mistraali puhalsi  eilen sen verran navakasti, että menin bussikatoksen alle suojaan.


Kymmentä vaille seitsemältä olin vihdoin kotikadullani.


Kotona vaihdan ensimmäiseksi vaatteet ja puhdistan meikit pois kasvoiltani. Koska olin eilen kotona hiukan tavallista aikaisemmin, ehdin illalla lukea. Ensin merkitsin kuitenkin vuodesta 2010 säännöllisesti pitämääni lukupäiväkirjaan kirjan, jonka olin lukenut loppuun myöhään edellisenä iltana. 


Olen ostanut Titanicia käsittelevän dokumenttikirjan muistaakseni Düsseldorfin lentokentältä joskus 90-luvun lopulla tai 2000-luvun alussa, sillä sen hintalappu on vielä D-markoissa. Se oli kauan hautautuneena kirjahyllyni uumeniin, mistä syystä luin sen vasta nyt. 

Seuraava haastava tehtävä olikin päättää, minkä teoksen huojuvista kirjapinoistani seuraavaksi valitsen.


Lopulta seuraavaksi lukemisekseni valikoitui tämä kirja, jota tosin ehdin aloittaa vasta parinkymmenen sivun verran. Huomaa possukirjanmerkkini! 


Lueskelin illalla sängyssä E:n katsoessa televisiota. Pidin ikkunaluukkuja auki auringonlaskuun saakka, vähän ennen puolta kymmentä: 

   

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Lidlin kassa ja muita havaintoja työmatkabussissa

Olen valitettavasti vielä toistaiseksi Aixin joukkoliikenteen säännöllinen käyttäjä ja saan sen myötä aamuin illoin mainion tilaisuuden tutkailla kanssamatkustajiani. Vaikka olenkin enemmän erakko- kuin laumaeläintyyppiä, on minusta mukavaa tarkkailla ihmisiä esimerkiksi lentokentillä tai katukahvilan terassilla ja miettiä, keitä he ovat, mitä tekevät ja millaisia salaisuuksia ja kohtaloita kenenkin sisälle kätkeytyy. Samaa voi kätevästi harrastaa pienemmässä mittakaavassa myös työmatkabussissa.

(kuva)

Linja 15 kulkee Aixin keskustasta suoraan pysähtymättä tänne teollisuus- ja yritysalueelle, ja minä vaihdan siihen aamuisin, kunhan olen ensin tullut toisella linjalla kylästä parin kilometrin päähän teollisuusalueen laidalle. Riippuen siitä, mihin aikaan olen liikkeellä, kuljen 2-3 eri vuorolla, mutta samaan bussiin kerääntyy melko säännöllisesti samaa väkeä niin, että tunnistan jo monia tuttuja kasvoja ja muistan, kuka jää milläkin pysäkillä pois.

Mitään herkkua työmatkalinjalla kulkeminen ei ole, sillä bussi on aina tupaten täysi siinä vaiheessa, kun nousen siihen. Istumaan en pääse koskaan heti paikalla, mutta koska oma pysäkkini on lähellä linjan päätepysäkkiä, on bussi yleensä puolimatkassa jo melkein tyhjä. Ensimmäiset pysäkinvälit pitää tasapainotella keskellä käytävää, pidellä kiinni mistä parhaiten pystyy, ennakoida kuljettajien äkkijarrutukset (alan jopa muistaa, kuka kuljettajista ajaa milläkin tavalla) ja yrittää olla välittämättä joka puolelta minua vastaan liimautuvista vieraista ihmisistä. Bref, sama intialainen juna -meininki kuin jokaisen vähänkään isomman kaupungin työmatkaliikenteessä. 

Kuljen työmatkani yleensä iPod korvilla, mutta se ei estä minua katselemasta ihmisiä  vaivihkaa aurinkolasieni takaa. En siis tuijota enkä kyylää, vaan katselen niin kuin katselisin ikkunasta ulos, ajatuksissani. Mietin, missä firmassa ja millaisissa tehtävissä kukin on töissä. 

(kuva)

On jännää, kuinka ulkonäkö vaikuttaa siihen, millaisen mielikuvan ihmisestä saa. Joku näyttää aivan IT-nörtiltä ja jää toden totta pois IT-firman kohdalla. Eräs mies, jonka näen lähes päivittäin bussissa, näyttää kuluneessa pikkutakissaan, parransängessään, silmälaseissaan ja kirja kainalossaan aivan hajamieliseltä professorilta. Yliopiston rakennuksia ei täällä päin ole, mutta jonkin alan tutkija mies varmasti on. Nuori, aivan tavallisen näköinen tyttö jää aina pois Lidlin edessä ja olen olettanut, että hän on Lidlissä töissä. Vierekkäin Lidlin kanssa on kuitenkin myös pankki, kahvila, leipomo ja pari muuta liikettä. Miksi tyttö olisi nimenomaan Lidlin kassa? Mikä hänen ulkonäössään tai olemuksessaan aiheuttaa sen, että olen pitänyt häntä Lidlin kassana? Voisihan tyttö olla vaikka pankin sijoitusneuvoja. Miksi joku "näyttää" Lidlin kassalta ja joku toinen taas kirjanpitäjältä, vaikka minulla ei todellisuudessa ole aavistustakaan heidän oikeista ammateistaan? 

Mielenkiintoista on myös tarkkailla kanssamatkustajieni työpukeutumista. Farkut ja toppi/t-paita taitavat olla kaikkein yleisin valinta, jakkupukuja ei työmatkabussissa pahemmin näe. Jakkupuku- ja kravatti-ihmiset oletettavasti kulkevat omilla autoillaan. Eräs tyttö, jonka työpaikasta tai ammatista minulla ei juuri ole mielikuvaa, pukeutuu työhönsä kuin rannalle tai baariin. Viime perjantaina tytöllä oli minishortsit (siis sellaiset juuri takapuolen alle ylettyvät), läpinäkyvä valkoinen pitsipaita ja sen alla neonvihreät rintaliivit. En tiedä teistä, mutta minä en menisi töihin alusvaatteet selvästi esillä. Joku kapea, hillityn värinen rintaliivien olkain vielä menettelee, mutta niidenkin vilkkumista vältän mahdollisimman huolellisesti. On vaikea kuvitella, millaisessa firmassa ja missä ammatissa tyttö toimii – todettakoon nyt varmuuden vuoksi, ettei pukeutuminen suinkaan tee huonoa ihmistä tai työntekijää ja kyseinen henkilö saattaa hyvinkin olla alansa huippuammattilainen – mutta olisi vaikea kuvitella tällä tavalla pukeutuvaa ihmistä esimerkiksi asianajajaksi tai pankkivirkailijaksi. 

Vaikka työmatkalaisia onkin viihdyttävä seurata aamuisin, maltan tuskin odottaa oman auton hankkimista. En osaa edes kuvitella auton suomaa vapauden tunnetta: voin lähteä töistä silloin kun huvittaa enkä bussin aikataulun mukaan! Voin mennä töihin suoraan lyhintä reittiä kiertämättä turhaan koko yritysalueen läpi! Ja ennen kaikkea olen autossani yksin, ilman töniviä ja kylkeeni liimautuvia muukalaisia! Tänä kesänä se tapahtuu. Ehkä vasta loppukesästä, mutta tavoitteeni on, että syyskuussa lähdemme Alpeille minun autollani eikä E:n. (Vauvakettu on muuten nyt kolarin jäljiltä korjattu ja entistä ehompi.)

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Crash! boom! bang!

Suunnilleen näin sanoi rakas Opelimme, myös Vauvaketuksi kutsuttu, keskellä hiljaista ja rauhallista sunnuntai-iltapäivää, kun olimme palaamassa kotiin E:n isän luota.

Aixin Carrefourin tuntevat tietävät myös onnettomuuspaikan:



Aixista TGV-asemalle ja lentokentällekin vievän D9-pikatien liittymä 1b, josta pääsee paitsi Carrefouriin, myös meidän kyläämme. Tieltä ajetaan alamäkeä Carrefourin sivuitse kuvassa näkyvään jättiliikenneympyrään, ja kuten kuvasta samoin näkee, on mäen alla kärkikolmio ja siinä vielä ranskalaisen käytännön mukaisesti kyltti Cédez le passage eli "päästäkää muut ensin", ts. "teillä ei ole etuajo-oikeutta". Me ajoimme normaalisti oikeanpuoleista kaistaa alas ja pysähdyimme liikennesääntöjen mukaisesti katsomaan, tuleeko vasemmalta ketään. Ei tullut, ja olimme juuri lähdössä uudelleen liikkeelle, kun... 

  (kuva)

Peräämme rysäytti vauhdilla helkutin kokoinen Toyota Rav4 -katumaasturi. Vauvakettu pomppasi kolme metriä eteenpäin ja me huusimme kauhusta. Aurinkolasit putosivat pääni päältä syliini ja turvavyön reuna viilsi E:n kaulaan ilkeännäköisen punaisen naarmun. 

Hyökkäsimme ulos autosta ja minä nappasin refleksinomaisesti puhelimen käteeni ottaakseni valokuvia todisteeksi. Vauvakettu oli surkea näky:


Lujaa ei mennyt kyllä Toyotallakaan, eikä ehkä mene enää koskaan, sillä sen nokka oli lytyssä, moottorista valui punertavaa nestettä ja ryppyisen konepellin alta nousi sihisten höyryä:


Onneksi minulle tai E:lle, sen paremmin kuin Toyotan naiskuskille ja -matkustajalle, ei käynyt kuinkaan, E:n kaulassa olevaa nirhaumaa lukuun ottamatta. Tunnelmakin pysyi siedettävänä. Peräänajaja ilmoitti nähneensä jo kauempaa, ettei liikenneympyrässä ollut sillä hetkellä ketään ja olettaneensa, että me lähdemme saman tien liikkeelle tai emme pysähdy ollenkaan. Minun mielestäni kylläkin liikenteessä ei pidä olettaa mitään, vaan katsoa eteensä ja toimia sen mukaisesti, mitä näkee. Itselleni ei tulisi mieleenkään liikenneympyrää ja kärkikolmiota lähestyessäni tuosta vain olettaa, ettei edessä ajava auto pysähdy... mutta ehkäpä hänellä oli siinä vaiheessa tärkeämpää tekemistä tai puhumista kuin ympäristön havainnointi.

E. oli suunniltaan ja hoki, ettei hän pääse seuraavana aamuna töihin, me emme pääse maanantaina Carrefouriin vaihdattamaan patteria E:n isän rannekelloon kuten tarkoitus oli, miten hän pääsee töistä soittamaan vakuutusyhtiöön ja niin edelleen. Isältä perimäni flegmaattis-rauhallisen luonteeni turvin vakuutin kerta toisensa jälkeen, että kaikki järjestyy, kelloon saadaan uusi patteri, vakuutusyhtiö lainaa autoa Vauvaketun korjauksen ajaksi ja tärkeintä on, ettei kenellekään käynyt mitään. Oikeassahan minä olin: nyt meillä on autokorjaamon laina-auto, Vauvakettu on ollut maanantaista saakka korjauksessa, se ei mene lunastukseen ja viulut maksaa toisen autoilijan vakuutus. Hullumminkin olisi voinut käydä. 

Sen päätimme yksissä tuumin, että tuota Carrefourin liittymää emme enää käytä kuin äärimmäisessä hädässä. Järjestyksessä seuraava liittymä sitä paitsi tuo meidät vielä lähemmäs kotia, ja ennen kaikkea siinä on paljon vähemmän liikennettä.   

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Tempus fugit

Kesäkuun ensimmäinen postaus on antanut odottaa itseään, sillä allekirjoittanut aloitti (toivottavasti) pitkän ja kuuman kesän iki-ihanalla lomalla Suomessa!

En ollut käynyt kotikotona sitten viime lokakuun ja työllistymiseni, joten ikävä oli ymmärrettävästi suuri ja ankara. Koska en enää voi ajankäyttöni puolesta tehdä mitä haluan, sain raavituksi kokoon juuri riittävästi lomapäiviä kymmenen päivän Suomen reissua varten. Toki olisin viihtynyt huomattavasti kauemminkin, mutta parempi tämäkin kuin ei mitään.

Tästä se toissaviikon torstaina alkoi:


  
Ja tähän se päättyi varhain eilisaamuna:



Näiden kuvien ottohetkien välissä vietinkin sitten yhden elämäni onnistuneimmista kesälomista. Ei vähiten siksi, että Suomessa oli kerrankin huomattavasti lämpimämpää ja kesäisempää kuin Provencessa, mutta erityisesti siksi, että minulla oli vihdoin jälleen tilaisuus tehdä kaikenlaisia Ranskassa kaipaamiani Suomi-juttuja. Kuten nyt vaikka ruisleivän syöminen:


Tai luottokampaajallani käyminen:



Tai parvekkeella istuminen ja suomalaisen luonnon vehreyden ihastelu:






Ennen kaikkea otin kuitenkin kaiken ilon irti mopsien kanssa olemisesta. Varsinkin Meeri seurasi minua kaikkialle ja nukkui lähes jokaisen yön kanssani:







Eilisiltana minulla olikin nukkumaan mennessäni tunne, että jotain puuttui. Oli liian pimeää ja liian hiljaista. Suljettujen ikkunaluukkujen takaa ei keskiyön aurinko paistanut makuuhuoneeseen eikä vuoteen jalkopäässä kuorsannut ja tuhissut mopsi. Ihan tylsää! 

Vierailuni osui sattumalta mainioon ajankohtaan koulujen loppumisen kannalta, joten pääsin osallistumaan sekä serkkuni että naapurinpojan lakkiaisiin. Niissä edustin tämän näköisenä:



Tilaisuudet olivat loistava keino tavata kerralla suuri määrä sukulaisia ja naapureita, joita en kaikkia olisi muuten välttämättä ehtinyt nähdä.

Kavereita ja ystäviä tapasin myös, lähinnä Turussa. Duussin ja äidin kanssa lounastimme perinteisesti Blankossa, jonka terassilta käsin oli kätevä ihailla kesäistä Aurajoen rantaa:




Erja puolestaan tutustutti minut Piispankadun päässä sijaitsevaan suloiseen pikkukahvilaan, jolla on näin mainio markkinointi-idea:



Vettä ei tosin onneksi tuolloin satanut, muuten en olisi päässyt fiilistelemään, miten mahtavia puutalomiljöitä Turun melkein-ydinkeskustasta löytyykään:





Kirkon ohi kulkiessamme taitoin melkein niskani. On se vaan komea!



   
Ja koska kyseessä oli Erja, istuuduimme tietysti samppanjalle. Tällä kertaa lempijuomamme sai seurakseen Tintån maanmainion parsa-savufetapizzan:



(Kirjoitan tätä byroossa ja kuolaan ruudun edessä kuvaa katsellessani ja muistellessani muutenkin kaikkia ihania ruokia, joilla kokkauksesta innostuneet vanhempani ruokkivat tytärtään. Kun pääsen tänä iltana kotiin, minua odottaa kahden minuutin tuorepasta ilman kastiketta.)

Kotiin päin kävellessämme en herjennyt ihastelemasta kauniita, rakkaita, tuttuja maisemia. Kesällä Turku on parhaimmillaan:







Kauniiden kesämaisemien ihailuni ei tosin rajoittunut pelkkään Turun keskustaan. Kun veimme Meeriä Muurlaan eläinlääkäriin, minun oli suorastaan pakko pysäyttää auto tien poskeen ja hypätä ulos kuvaamaan ympäristöä puhelimella. Voiko tämän idyllisempiä näkymiä Suomen kesästä edes kuvitella?







Kesäöiden vaaleuskin oli jotenkin päässyt minulta unohtumaan. Tämä kuva on otettu klo 23.15 ilman salamaa tai minkäänlaista käsittelyä:



Ja tämä taas seuraavana aamuna klo 03.30: 


Siinä välissä on ilmeisesti jossain vaiheessa ollut hetkinen hämärää. 

Vaan koska aika lentää eikä mikään kiva koskaan kestä riittävän kauan, tuli minunkin kesäfiilistelylleni ja parvekkeella kirjan lukemiselleni loppu. Sunnuntaiaamuna neljän aikaan lähdimme ajamaan kohti Vantaata, lensin liian kauas pois ensin yhdellä ja sitten toisella koneella, ja puolenpäivän jälkeen istuin jo E:n kanssa Aixissa aasialaisravintolan lounaspöydässä. Tempus fugit, mutta hidastaisi edes joskus! 

Onneksi en lähtenyt aivan tyhjin taskuin ja laukuin:



Kotikoti.