Bonne année

Kipaisin vielä viettämään vuoden viimeisen iltapäivän viimeisiä tunteja nettikahvilaan. Olin äsken elokuvissa: tarkoitukseni oli käydä katsomassa suomalainen Niko-porolapsesta kertova piirretty, mutta koska sitä poikkeuksellisesti esitettiinkin ranskaksi dubattuna eikä alkuperäisversiona (huolimatta siitä, että Niko pyörii Renoir-teatterissa, jossa ulkomaiset leffat esitetään aina alkuperäiskielellä ja ranskaksi tekstitettyinä), meninkin ex tempore katsomaan amerikkalaista Gwyneth Paltrow'n tähdittämää rainaa Two Lovers. Siinä hyväsydäminen mutta nössöhkö mies pähkäilee kahden naisen välillä; valitako kaunis mutta ihmissuhdemoniongelmainen Paltrow vaiko isän liiketuttavan kiltti ja nuhteeton tytär? Leffa oli mukava tapa viettää pari tuntia sisällä lämpimässä, mutta sen suurempaa muistijälkeä se tuskin jättää. Harmi Nikoa, olisin mielelläni nähnyt söpön piirretyn porovauvan!

Eläinvauvoilla on muutenkin tapana vedota minuun vähän liikaakin. Minulle saa myytyä melkein mitä vain, jos tuotetta mainostetaan kissanpennulla tai vastaavalla pörröisellä lutuudella. Toissapäivänä suostuin ostamaan kahdelta nuorukaiselta kuudella eurolla rasiallisen hunaja-männynpihka-balsamipastilleja vain, koska heillä oli kärryissä mukanaan kissanpentu, koiranpentu ja kaksi vuohivauvaa! (Kilejäkö ne virallisesti ovat...?) Eläimiä sai vapaasti silittää ja valokuvata, ja kannatuksen vuoksi ostin myös (pahoja) karkkeja sen toivossa, että rahani menisivät oikeasti eläimille. Täkäläisillä kerjäläisillä on myös paha tapa pitää mukanaan kissanpentuja ja/tai koiria, mutta vielä en ole heltynyt jakamaan heille vähäisiä kolikoitani.

Jostain syystä ei tunnu yhtään siltä, että tänään on vuoden viimeinen päivä. Nyt kuuluisi varmasti muistella kulunutta vuotta ja suunnitella tulevaa, mutta tuntuu, että 2008 ei mitenkään ratkaisevasti eronnut edellisestä tai sitä edellisestä vuodesta. Toki vuosi toi mukanaan paljon hyvää ja unohtumatonta, kuten valmistumisen, Mirkun syntymän ja maaliskuiset Mireillen konsertit takahuonevisiitteineen, mutta muuten kaikki on mennyt aivan kuten ennenkin aixistencen, ajoittaisten töiden ja mopsien hellimisen merkeissä. Uudelta vuodelta toivon lähinnä vain muutamaa asiaa: töitä, terveyttä ja sitä, että saisin jotenkin yhdistettyä oloni Euroopan vastakkaisilla laidoilla kaikkia osapuolia tyydyttävällä tavalla. (Mission impossible?)

Huomisesta alkaen E. on lomalla, joten käyn kaupungilla harvemmin kuin tähän asti. Blogipäivityksiä kuitenkin luvassa mahdollisimman usein, aina kun vain ennätän nettikahvilaan.

Hyvää vuodenvaihdetta kaikille ja kuulumisiin 2009!

Vesi kielellä jo ennakkoon

Ei sitten saatu sitä ruokakaupan ilmaista kotiinkuljetusta eilen: lähettipoika oli jo lähtenyt kotiin, vaikka kello oli vasta kymmentä yli viisi ja periaatteessa viimeinen kuljetus lähtee 17.30. Olisi pitänyt arvata, että ranskalaisten surullisenkuuluisien työ- ja aukioloaikojen kanssa tulee jälleen kerran säätöä. Kivaa olisi, jos Stockan myyjätkin lähtisivät jo klo 20.45 ajatellen, ettei tänne varmaan enää ketään asiakkaita tule... no, kyse ei sentään ollut mistään tärkeämmästä asiasta. Raahasimme itse kassimme kotiin ja pakkasimme ne niin täyteen, että autolle piti palata vain kaksi kertaa. Nyt on jääkaappi pullollaan ruokaa ja kaksi samppanjapulloa kylmässä huomisiltaa odottamassa.

Tänään haemme vielä varsinaiset juhlaruoat Picard-kaupasta, jossa kaikki myytävä ruoka on pakastettua. Sieltä saa niin voileipäkakkua kuin perunamuusiakin, kaikki umpijäässä. Meidän juhlaruokamenumme on aina lähes sama: pieniä canapé-alkuruokavoileipiä, 50 keskikokoista etanaa, purkillinen hanhenmaksaa, chaud-froid -peruna-hanhenmaksaviritelmiä, E:lle mereneläviä ja lopuksi jokin jäätelöjälkiruoka, tänä vuonna crème brûlée -makuinen Viennetta. Koska emme ikinä vietä joulua yhdessä, uudenvuodenaatto on tavallaan yhdistetty joulu ja uusivuosi, joten ateriakin on juhlavampi. Hanhenmaksan eettisyydestä voi keskustella loputtomiin, mutta minun totuuteni on, että se maistuu hyvältä ja kuuluu erottamattomasti meidän juhla-aterioillemme.

Äsken nettikahvilaan tullessani pysähdyin juomaan pienen muovimukillisen hehkuviiniä eräälle Cours Mirabeaun joulumarkkinamökille. Aamupäivällä pistäydyin myös Foire aux santons -kojuilla, joissa myydään provencelaisen jouluseimen hahmoja, santoneita. Kokoelmani täydentyi jälleen, tällä kertaa sammakolla, kilpikonnalla ja oliivipuulla. Kaupan oli myös mm. laventelipeltoja ja Sainte-Victoire -vuoria, mutta minä pysyn edelleen päätöksessäni kansoittaa seimeni eläimillä provencelaisten kyläläishahmojen sijaan. Ketut, fasaanit, karhut ja kanat parveilevat sulassa sovussa itämaan tietäjien kamelin ympärillä.

Fnacilta sain saaliikseni kaksi DVD:tä, Sagan sekä Deux soeurs pour un roi (The Other Boleyn Girl), jonka perustana olevan romaanin luin juuri ruotsiksi. CD-hyllystä mukaani valikoituivat lisäksi Lynda Lemayn parin vuoden takainen albumi 7 eurolla ja Laura Pausini kympillä. Pääsen katselemaan ja kuuntelemaan kaikkia, kunhan E. ja minä saamme hankittua täksi jouluksi suunnitellut yhteiset joululahjamme, DVD-soittimen ja uudet stereot. Tähän asti meillä on ollut ainoastaan 20 vuotta vanha LP-levysoitin, ja CD:t on pitänyt kuunnella autossa tai korvalappustereoilla.

Vive l'Aixistence !

Täällä taas! Matka sujui jälleen kerran hyvin, matkalaukkukin seurasi kiltisti omistajaansa ja olen jo ennättänyt asettua taloksi. Varsinaisesti Aixiin pääsin tosin vasta tänään, sillä viikonlopun vietimme visusti kotosalla kylmää paossa. Täällä on nimittäin sekä kylmää että epävakaista: aamuisin on pari pakkasastetta (kotoa tuomalleni auton jääskraballe tuli heti käyttöä!) ja iltapäivisin vajaat 10 astetta lämmintä, mutta paikalliset voivottelevat silti ankaraa kylmyyttä ja pukeutuvat paksuihin villapaitoihin ja kaulaliinoihin. Tänään oli aurinkoista, jopa niin, että minun oli aivan pakosti käytettävä puolet joululahjarahoistani uusiin aurinkolaseihin (kuvan näkee täältä), mutta huomiseksi on jo luvassa sadetta ja siitä eteenpäin mitä milloinkin. Toivottavasti uusia laseja pääsee käyttämään muulloinkin kuin vain tänään!

Kohta on pakko lähteä ruokakauppaan. Inhoan tehdä isoja ruokaostoksia moneksi päiväksi eteenpäin, koska en mitenkään voi tietää, mitä minun mahdollisesti tekee mieleni syödä viikon kuluttua. Kotona olen tottunut käymään päivittäin kaupassa ja hankkimaan kerralla ruokaa päiväksi tai kahdeksi, kun täällä taas ruokakaupassa käydään 2-3 viikon välein ja ostetaan kerralla kärryllinen. Jos ostosten yhteissumma on 150 euroa tai yli, saa ilmaisen kotiinkuljetuksen, mutta vain, jos ehtii kassalle ennen klo 17.30. Hoputin E:tä lähtemään mahdollisimman aikaisin töistä, jotta ehtisimme hyötyä kotiinkuljetuksesta; minua kun ei vähääkään houkuttele raahata viittä tai kuutta täyttä ostoskassillista neljänteen kerrokseen. Hissin kaltaista ylellisyyttä kun ei meidän talossamme tunneta. Tällä kertaa on ostettava myös uudenvuodenaaton illallisen samppanjat, joten lasku saattaa hyvinkin yltää juuri kotiinkuljetusrajaan.

Jos huomenna ei sada aivan kaatamalla, tulen uudelleen päivittämään blogia. Kaiken varalta toivotan jo etukäteen kaikille riehakasta tai rauhallista vuodenvaihdetta, kukin makunsa mukaan!

Elävä joululahja

Vastedes meillä juhlitaan jouluna paitsi Jeesuksen, myös Siirin syntymäpäivää. Mopojengin kuopus, Gurun pikkusisko ja Mirkun täti Siiri syntyi jouluaattoaamuna ja painoi 196 grammaa. Ulkopuoliset eivät vielä ole päässeet pikkuista tervehtimään, koska Carla-äidin täytyy saada rauhassa hoitaa poikasta, mutta ensimmäiset kuvat suoraan pentulaatikon laidalta on jo julkaistu:

Ylimmän kuvan on ottanut Antti Laurila ja alemman Jenna Saarinen. Yläkuvassa on rekvisiittana kahden euron kolikko Siirin koon hahmottamiseksi. Olisi ollut ihanaa nähdä vastasyntynyt mopsivauva livenä; kun palaan muutaman viikon kuluttua Ranskasta, Siiri on jo paljon isompi.

Mopovaavin syntymän ohella muukin joulunvietto on sujunut lokoisasti. Aattoaamuna oli töissä rento meininki, jammailimme tiskin takana joululaulujen tahtiin ja talo tarjosi joulupuuroa. Joulurauhan julistamisen jälkeen kauppa meni sulki ja minä kiirehdin kotiin keräilemään tavaroitani matkaa varten. Alkuillan jouluaterialla löysin uuden jouluruokasuosikin, bataattilaatikon, ja nokare porkkanalaatikkoakin tuli nautittua. Peruna- ja lanttulaatikoita en saa alas vieläkään, kinkusta puhumattakaan. Kala sen sijaan maistuu.

Lahjapaketeistani paljastui tällä kertaa pelkästään hyödyllisiä tavaroita: viisi kirjaa (mm. Siri Hustvedtin Amerikkalainen elegia, ehdoton lahjatoiveeni Falconesin Meren katedraali, jokavuotinen Virpi Hämeen-Anttila sekä tietokirjasuosikkini, Tieto-Finlandia -voittaja Tiedon tyttäret), Gurun ja Mirkun valokuvista teetetty seinäkalenteri (kiitos Antille ja Jennalle mainiosta ideasta!) sekä ennen kaikkea uusi Nikon Coolpix S550 -digikamera! Entinen kamerani oli jo yli kolme vuotta vanha ja sen akkua piti ladata parin päivän välein, joten vastaanotin uuden aparaatin ilolla ja riemulla. Blogiinkin on siis odotettavissa parempia kuvia – vaikka eihän valokuvien onnistuminen ole kameran vaan valokuvaajan ansiota. Ei kirjailijakaan kirjoita hyviä kirjoja siksi, että hänellä on hyvä ja monipuolinen tekstinkäsittelyohjelma.

Tänä iltana on vielä ohjelmassa matkalaukun pakkaaminen, mikä on ehdottomasti matkustamisen tylsin vaihe. Huomenna puoleltapäivin lennän ensin sinivalkoisin siivin Pariisiin ja sieltä sinivalkopunaisin siivin Marignaneen. Paluu on neljän viikon kuluttua, tammikuun 25. päivä. Koiria ja kotijoukkoja tulee hurja ikävä, mutta toisaalta näen taas E:n. Olen varautunut ikävään hellimällä mopoja koko joulupäivän: Guru on nukkunut sylissäni suurimman osan iltapäivästä ja Mirkku on saanut mutustella hiuksiani mielin määrin.

Aixissa kirjoittelen blogia totuttuun tapaan nettikahvilasta käsin niin usein kuin pystyn. Seuraavaa päivitystä odotellessa toivotan vielä iloista joulun jatkoa kaikille ja ennen kaikkea hauskaa ja onnellista uutta vuotta 2009!

Und wieder wird es Weihnachtszeit

Joulu on jo melkein täällä. Tunnin kuluttua on jouluaatto ja yhdeksän tunnin kuluttua alkaa viimeinen työpäiväni. Lahjat on hankittu ja paketoitu, kortit lähetetty ja muukin joulutouhu saatettu loppuun. Paljon on silti vielä tekemättä: en ole esimerkiksi ehtinyt lainkaan keräillä tavaroitani perjantaista Ranskaan lähtöä varten. Tänä vuonna oli myös ensimmäinen kerta, kun en töiden takia päässyt osallistumaan joulukuusen koristeluun. Aina aiemmin olen laittanut kuuseen ensimmäisen koristeen, Yhdysvalloista ensimmäisenä joulunani 1981 saamani vaaleanpunaisen pallon. Nyt toivon, että äiti noudatti perinnettä ja ripusti pallon paikalleen ennen muita koristeita. Huomenna pääsen vihdoin näkemään valmiin ja koristellun kuusen, kunhan joulurauha on julistettu ja Stockmannin ovet sulkeutuneet.

Tänään oli vielä vilkas ostospäivä, ja ehdin itsekin myymisen lisäksi lahjoa itseäni Vagabondin alekengillä, jotka ovat pehmeät ja mukavat kuin aamutossut (kiitos vinkistä Duussille!):

Noita saattaa jopa päästä piakkoin käyttämään, jos Aixin sää suosii!

Materiaalisten lahjojen lisäksi jännitettävää riittää myös henkisellä puolella. Gurun äiti ja Mirkun mummo Carla-mopsi nimittäin odottaa mopovaavia millä hetkellä tahansa, ja nähtäväksi jää, syntyykö Antin ja Jennan kylpyhuoneeseen jouluyönä mopsien Jeesus-lapsi. Haluaisin niin ehtiä nähdä pikkuisen ennen tammikuun loppua!

Nyt kuitenkin kiireen vilkkaa unten maille, sillä Mireillen Une place dans mon coeur herättää minut aamulla klo 5.30. Kuten E. sanoo, il n'y a pas d'heure pour les braves, eli urheat eivät kelloa katsele. Tonttulakki päähän ja heti aamusta myymään viime hetken lahjakirjoja matti- ja maijamyöhäisille!

Luksusta arkeen

Tänään koitti vihdoin odotettu vapaapäivä kuuden työpäivän ja yli 45-tuntisen viikon jälkeen. Työviikon kruunasi Stockmannin Exclusive-kanta-asiakkaiden erikoisaleviikonloppu, jolloin kauppa oli mustanaan väkeä ja asiakkaita jonossa pahimmillaan noin 80. Sunnuntai-iltana pääsin kaiken kassanlasku- ja oviensulkemissäätämisen jälkeen lähtemään kotiin vasta puoli kymmenen jälkeen, ja bussin lähdettyä melkein nenäni edestä köröttelin lopulta taksilla kotiin. Maanantaina töissä oli onneksi rauhallisempaa ja ennen kaikkea työpäiväni kesti vain seitsemän tuntia. Heti vuoron päätteeksi karkasin Stockan kahvilaan viettämään ansaittua rentoutumishetkeä:

Mikä sen parempaa kuin pieni pullo lempisamppanjaani ja sacherleivos? Täytyyhän työssäkäyvän ihmisen välillä itseään hemmotella, jotta jaksaa hymyillä pirteästi asiakkaille ja hokea loputtomiin "kiitos, olkaa hyvä, paketointi on tuolla ulkopuolella, viisitoista kolmekymmentäviisi olkaa hyvä, maksatteko MasterCardilla?, allekirjoitus olkaa hyvä, kiitos, olkaa hyvä, kiitos hei".

Parasta ovat ne asiakkaat, jotka eivät ymmärrä kilahtelevan vuoronumerotaulun ja numeroita huutelevien myyjien funktiota ja jäävät norkoilemaan kassojen tuntumaan. Aikansa norkoiltuaan he kysyvät, pitääkö myös heidän ottaa vuoronumero? Pitääkö vuoronumero ottaa kysyäkseen kirjaa/tilatakseen kirjan/maksaakseen kirjan? Miksi ihmeessä meillä on vuoronumerot, kun ei lokakuussakaan ollut? Miksi myös paketointipisteeseen täytyy ottaa erikseen vuoronumero? Eikö täällä tosiaan saa palvelua ilman vuoronumeroa? Ei saa, arvoisa asiakas. Jos neuvominen onnistuu kädellä viittilöimällä tai parilla sanalla tyyliin "kalenterit ovat paperiosastolla" tai "Mika Waltarin kirjat ovat aivan selkänne takana", palvelen myös ilman vuoronumeroa. Muissa tapauksissa numero on oltava, sillä usein nopeaksi aiottu kysymys pitkittyy, kun haluttua kirjaa ei ole meillä ja se täytyy tilata Helsingin, Tampereen, Oulun jne. Akateemisesta tai kustantajalta. Tällöin tarvitaan asiakkaan yhteystiedot osoitetta myöten ja usein myös puhelimitse varmistetaan toisesta liikkeestä, että kirjaa tosiaan on heillä. Miksi ihmeessä numerolappusen ottaminen on niin vastenmielistä? Minulle ei tulisi mieleenkään ryysiä vaikkapa Herkun lihatiskille ja huudella, että antakaapas minulle tässä ohimennen kolme broilerin rintafilettä, kun ne voi niin nopeasti kääriä pakettiin ja näillä muilla asiakkailla on kumminkin paljon enemmän ostoksia tehtävänä kuin minulla.

Koska olen päivät pitkät suljetussa sisätilassa, olen jo parina aamuna kävellyt töihin saadakseni edes vähän liikuntaa ja raitista ilmaa. Toissapäivänä nappasin ohikulkiessani kuvan Tuomiokirkon massiivisesta 75-vuotiaasta joulukuusesta:

Ohessa vertailun vuoksi viimejouluinen kuva Aixin kaupungintalon huvittavasta virityksestä:

Jopa Stockmannin somistekuuset ovat tuuheampia ja hienommin koristeltuja kuin eteläranskalaisten yritelmä...!

Tonttu liikkeellä

Olemattomat jouluvalmisteluni etenivät tänään valtaisan loikan, kun jalkauduin vapaapäiväni kunniaksi keskustaan Stockmannin alekupongein varustautuneena. Henkilökuntaa muistetaan aina joulun alla erityisillä etukupongeilla, ja minulla oli totta kai hirmuinen kiire päästä kupongeistani eroon. Viime jouluna meinasi käydä köpelösti, kun kuponkeja oli vielä jäljellä juuri ennen joulua ja jouduin hädissäni shoppaamaan mm. alusvaatteita saadakseni ne käytettyä. Tänä vuonna ongelmaa ei ole: kuponkeja on jäljellä enää yksi, ja sillekin varmasti löytyy käyttöä ennen jouluaattoa.

Leijonanosan lappusista nielaisi ikioma ennakkojoululahjani, Longchampin Quadrille-sarjan hopeanvärinen käsilaukku (ohessa kuvat salamalla ja ilman; huomaa laukun kyljessä keikkuva heijastinkilpikonna!):

Ilman henkilökunta-alea en olisi ikinä tätä hankkinut, mutta työnantajan kädenojennus pudotti hintaa melkein kuudellakympillä, joten investointi oli sillä ratkaistu. Eikä Longchamp nyt sentään mikään Vuitton ole, joten yhden kokonaisen sunnuntaityöpäivän ansioilla ostos on hyvinkin kuitattu. Väsky oli heti tänään koekäytössä ja osoittautui varsin toimivaksi. Käpälällekin on oma kolonsa.

Tuomisia löytyi myös erinäisille sukulaisille sekä E:n isälle, jolle valitsin tyylikkään Diorin miestentuoksun ja pullon suomalaista karpalolikööriä. Joulukortitkin sain hankittua ja ennen kaikkea niihin postimerkit, joten nyt pitäisi enää kirjoittaa ne. Siihen tosin saattaa kulua vielä tovi.

Muiden jouluvalmisteluiden osalta olen vielä melkoisen vaiheessa. Joulupiparit tosin valmistuivat iloisella joukolla itsenäisyyspäivän iltana. Oli loistava idea yhdistää piparien leivonta isänmaallisiin kotibileisiin! Piparien koristelun lomassa kurkistelimme Linnan juhlia ja niiden jälkeen näimme vielä puolet Tuntemattomasta sotilaasta kera kuohuviinin. Nappasin pari kuvaa leivonnaisista ennen niiden katoamista parempiin suihin:

Lainasin työkaverini Nasu-muottia, toinen Nasu tosin valitettavasti menetti jalkansa.

Puputytöstäni tuli kuulemma Johanna Tukiaisen näköinen, joten sille piti tehdä pika pikaa miesystävä.

Tänään olisi paras mennä ajoissa nukkumaan, sillä edessä on kuuden päivän työrupeama ennen seuraavaa vapaapäivää. Kahden ja puolen päivän vapaa on luvassa ensi viikon lopulla, joten silloin pääsen taas halailemaan koiruuksia.

Lyttykuonoinen joulutonttu

En enää viitsi aloittaa blogipostauksiani sanoilla "töitä riittää", päivitysten pitkät välit puhunevat puolestaan... mutta olen töissä oikein mielelläni niin kauan kuin niitä on. Pitkien päivien takia muu elämä jää vähemmälle, mutta mitäpä järkevää minä toisaalta kotonakaan tekisin? Parempi yrittää olla hyödyksi ja ennen kaikkea ansaita edes kapeaa leivänsyrjää.

Onhan minulla toki välillä vapaapäiviäkin. Torstaina vietin aamupäivän Salossa ja sain olla kokonaiset puolitoista tuntia lyttykuonojen luona! Ostin Mirkulle Stockalta tyylikkään jouluneuleen, jossa neiti malttoi poseerata juuri sen aikaa, että sain napattua pari kuvaa:

Kippurahäntäinen kullanmuru saa toimia tänä vuonna joulutonttunamme. Gurulle paita oli ikävä kyllä liian pieni, joten hänelle pitää löytää jokin muu jouluinen varuste. Tonttulakki voisi olla kiva, jos sen saisi pysymään Tärpän päässä edes valokuvan ottamisen ajan.

Vaikka joulumyynti on vauhdissa, kaupassa soivat joululaulut (onneksi sentään ei kamalia tonttu-tingeltangel-biisejä!) ja Tuomiokirkon komea kuusikin on ollut jo kauan paikallaan, ei minulla taaskaan ole pienintäkään joulufiilistä. Lumen puute on todennäköisin syy, tai sitten en vain kerta kaikkiaan ole jouluihminen. Mimin kaksi joululevyäkään eivät saa aikaan tavanomaisia väristyksiä: Leise rieselt der Schnee tai Noël blanc eivät oikein sovellu varsinaissuomalaiseen joulukuiseen maisemaan. Leise fällt der Regen ja Noël noir ou gris kuulostaisivat osuvammilta.

Elokuvistakaan ei ole apua. Maanantaina näin vihdoin Catherine Deneuven tähdittämän epätavallisen perhejoulun kuvauksen Un conte de Noël (Eräs joulutarina), joka meni minulta viime vuonna Ranskassa sivu suun. Siinä kuvataan riitaisen ja hajonneen perheen kokoontumista yhteen jouluksi; paikalla ovat niin veljensä kieltänyt sisar, pummiksi ajautunut ja jälleen jaloilleen noussut keskimmäinen veli kuin pikkuvelikin, jonka vaimolla on suhde sisarusten serkun kanssa. Hajanaista porukkaa yhdistää harvinaista syöpää sairastavan äidin tarvitsema luuydinsiirto, johon luovuttajaksi soveltuu vain yksi lapsista. Aiheesta huolimatta leffa ei ollut raskas, vaan sisälsi taidokasta synkkää huumoria, kuten Catherine Deneuve toteamassa ohimennen aikuiselle pojalleen, ettei ole koskaan rakastanut tätä eikä muista mitään pojan lapsuudesta. Poika vahvistaa äitinsä olleen aina huono äiti, minkä jälkeen molemmat skoolaavat samppanjalla.

Tänään juhlistan itsenäisyyspäivää työkaverini Johannan luona piparinleipojaisilla ja Linnan juhlat -kisastudiolla. Piparimuotit, kaulin ja kuohuviini odottavat jo iltaa ja pikkumustani ja Christian Lacroix -samettishaalini pääsevät nekin jälleen ulkoilemaan. Huomenna täytyy ottaa kaikki irti lepopäivästä, sillä ensi viikolla on luvassa vain yksi vapaapäivä ja 46 työtuntia.

Leipää ja sirkushuveja

Blogi on taas jäänyt vallan hunningolle, sillä teen parhaillaan niin pitkiä työpäiviä, etten illalla enää kykene kirjoittelemaan mitään järkevää. Ensi viikolla on sentään luvassa kolme vapaapäivää, mutta seuraavalla viikolla niitä on yksi ainoa ja työtunteja puolestaan 46. En silti valita; koskaan ei tiedä, milloin seuraavaksi saan töitä. Eniten surettaa ero mopseista.

Guru ja varsinkin Mirkku olivat haltioissaan lumesta. Mirkku nuoli kotipihan puhdasta lunta minkä kerkesi eikä välillä ehtinyt edes tarpeilleen, kun lumessa peuhaaminen oli tärkeämpää. Yritin saada koiruuksista lumileikkikuvia, mutta otukset eivät pysyneet kertaakaan paikallaan riittävän kauaa, jotta kuva olisi onnistunut! Täytyy siis tyytyä kuvaan kaverusten herttaisesta lepohetkestä sekä tämänhetkiseen kännykkäni taustakuvaan, jossa Mirkku poseeraa rakkaan pesupallonsa kanssa:

Pitkissä työpäivissä on myös se hyvä puoli, että rahaa tulee, mutta sitä ei kulu, koska töiltä ei ehdi ostoksille. Torstaina tosin hankin osan joululahjakirjoista, Mamma Mia -DVD:n (jonka aion katsoa heti maanantaina vapaapäivän kunniaksi!) sekä Laura Pausinin vastailmestyneen italialais-espanjalaisen tupla-albumin Primavera in anticipo/Primavera anticipada. Koska töissä tulee päivittäin puhuttua ruotsia, investoin myös ruotsinkieliseen (käännös-)romaaniin Den andra systern Boleyn, josta tehtyä elokuvaa en ole ainakaan vielä nähnyt. Viimevuotinen yritykseni lukea ruotsiksi tyssäsi tylsään kerrontaan – kirjan jokainen luku päättyi siihen, että päähenkilöt menivät nukkumaan – joten tällä kertaa panostin rakkaaseen historiallisuuteeni. Vielä kun ehtisi lukea enemmän kuin pakolliset pari sivua ennen nukkumaanmenoa!

Lopuksi päivän nipotushuomio: tämänaamuisten Helsingin Sanomien kulttuurisivujen Kuiskaaja-palstalla oli pienoisartikkeli otsikolla Vähän ennen vedenpaisumusta. Pikkujutussa arvosteltiin Stockmannin tämän vuoden jouluteemaa, Marie Antoinettea: "Mikä kuvaisikaan paremmin kriisitunnelmia kuin rinnastus Ranskan ancien régimen katastrofaaliseen talouspolitiikkaan, jossa eliitin täydellinen vieraantuminen todellisuudesta kohtasi alamaisten leipäjonot." Huomio oli kenties paikallaan, mutta sinänsä oivaltavan tekstin vesitti viimeinen virke, "meidän jälkeemme vedenpaisumus"; après nous, le déluge -toteamuksella kun ei ole mitään tekemistä Marie Antoinetten kanssa, vaan se on lähtöisin Ludvig XV:n rakastajattarelta markiisitar de Pompadourilta. Hetken olin jo aikeissa lähettää oikaisun Hesarin kulttuuritoimitukseen, kunnes totesin, ettei moinen huomio kiinnosta ketään muuta kuin minua. Pääsinpä silti pätemään, edes blogissani!

Uuden lelun lumoissa

Tänään menin ja ostin lähes hetken mielijohteesta uuden puhelimen. Taloustieteilijäkaverini mainitsi eilen tilanneensa jostain nettikaupasta hiljattain ilmestyneen käpälän, ja minun oli tarkoitus vain mennä kauppaan katsomaan, millaisesta mallista oli kyse. Ihastuin kuitenkin ikihyviksi vehkeeseen, ja koska viininpunaista mallia oli jäljellä enää yksi, päätimme äidin kanssa yhteistuumin viedä sen saman tien mukanamme kotiin. Eipä ole suurta eroa, saanko sen nyt vaiko vasta jouluna. Nokian 3600 Slide on jo osoittautunut miellyttäväksi ja helppokäyttöiseksi: sen takapinta on erikoista kumimaista ja pehmeää materiaalia, näyttö iso ja värikäs, kamera entistä laadukkaampi ja sovellusvalikoima runsas. Aparaatissa on jopa Yahoo Go -widget, jolla pääsen lukemaan Yahoo-meilini suoraan käpälästä.

Kuva kotoisin täältä.

En välttämättä olisi tarvinnut uutta puhelinta, sillä entinen toimii edelleen. Taidankin pitää entistä käpälää Ranskassa varapuhelimena siltä varalta, että sikäläinen Orangen prepaid-liittymäni on liian vaatimaton uuden hienon värkin vaatimuksiin. En edes muista, onko ranskalaisessa liittymässäni WAP-ominaisuus – sen saadakseen kun pitää soittaa asiakaspalveluun ja todistella taas monella eri tavalla olevansa oikeasti liittymän haltija, ennen kuin WAP-asetukset suostutaan kytkemään. Olen muutenkin vapaaehtoisesti mahdollisimman vähän tekemisissä ranskalaisten puhelinoperaattoreiden kanssa, sillä touhu vaikuttaa useimmiten niin monimutkaiselta, ettei voi kuin ihailla perinteistä suomalaista systeemiä. Paitsi että kaikki siellä myytävät kännykät ovat operaattorin lukitsemia ainakin ensimmäiset puoli vuotta, on koko liittymän käsite jotenkin outo. Sitä hankittaessa valitaan, millaisen summan haluaa kuukaudessa maksaa, ja kuukausittaista puheaikaa saa suhteessa tähän summaan. E. esimerkiksi maksaa liittymästään 21 euroa kuussa ja saa sillä puhua pari tuntia. E:n isä taas sai kännykän vasta viime kesänä ja hän puolestaan maksaa 26 euroa/kk, johon sisältyy saman verran puheaikaa, mutta pariin itse valittuun numeroon saa soittaa rajattomasti ilmaiseksi. Minulle ei ole koskaan selvinnyt, mitä tapahtuu, jos tuon maagisen rajan ylittää. E. laskee aina tarkasti puheaika-uniténsa ja ilmoittaa joskus jopa kesken puhelun, että ihan kohta unitét loppuvat, mutta ylihuomenna niitä tulee taas lisää. Kun olen Ranskassa, E. soittaa paljon vähemmän ja puheaikaa jää käyttämättä; kesälläkin jouduin pari kertaa soittamaan äidille ja mummolle E:n puhelimesta ja lörpöttelemään niitä näitä, jotta ennalta maksettu puheaika ei menisi hukkaan. Koska asun Ranskassa vain osa-aikaisesti, valitsin itselleni Mobicarte-prepaid-liittymän, johon käyn ostamassa latauslipukkeen tupakkakaupasta tai supermarketin kassalta. Tällä systeemillä ainakin tiedän tarkalleen, paljonko rahaa puheluihini kuluu, mutta haittapuolena on kulujen ennalta arvioimisen vaikeus: pari kertaa olen ollut alppikylässä kaukana latauslippujen myyntipaikoista saldonani vain muutama euro. On niin paljon yksinkertaisempaa puhua sen verran kuin haluaa ja maksaa lasku kuun lopussa...!

Takaisin tähän päivään. Kun uusi käpälä sitten oli hankittu, piti pähkäillä, miten saan siirrettyä kaiken sisällön (kuvat, äänet, yhteystiedot yms.) entisestä puhelimesta uuteen. Sen sijaan, että olisin heti soittanut Antin apuun, päätin yrittää olla omatoiminen ja säätää itse. Nokian PC Suite -ohjelman avulla tein ensin varmuuskopion entisestä puhelimesta tietokoneelle, sitten vain SIM-kortti uuteen käpälään, se USB-kaapelilla kiinni koneeseen ja siirtämään tietoja uuteen puhelimeen. Pienten takaiskujen jälkeen homma onnistui ja menetin ainoastaan tunnearvoltaan tärkeän tekstiviestiarkistoni, jonka tosin pitäisi kaiken järjen mukaan olla edelleen tallessa tietokoneella varmuuskopiokansiossa. Mirkku-taustakuva, MM-soittoäänet sun muut sen sijaan siirtyivät kiltisti uuteen kännykkään. Vähänkö olen velho!

Akateeminen kaupantäti, päivää!

Akateeminen pätkätyö tuntuu olevan päivän sana, ja myös minä pääsen jälleen tästä trendistä osalliseksi. Akateemista työssä tosin on lähinnä liikkeen nimi, vaikka tuleehan siinä samalla myös hyödynnettyä virkamiesruotsia... niin, ja olen minä kirjallisuuttakin aikanaan opiskellut. Kaksi ensimmäistä työpäivää ovat sujuneet suunnilleen kommelluksitta, ruotsin sanastoni kömpii hiljalleen muistin syövereistä kielen päälle kieppumaan ja lahjapaketointikin onnistuu. Vielä kun koipilihakseni tottuisivat olemaan tuntikausia pystyasennossa ja kannattelemaan muuta kroppaa...! Työn touhussa sitä ei edes huomaa, mutta kun kahvi- tai ruokatauon jälkeen kampeaa itsensä taas seisaalleen, selkä tuntuu vallan rikkinäiseltä ja jalat ainakin tonnin painoisilta. Äsken katselin makuuasennossa Cranfordin naisia enkä meinannut päästä sängyltä ylös. Kokemuksesta onneksi tiedän, että muutamassa päivässä kintut tottuvat. Hankin työkengikseni hyväksi havaitut krokot:

Nämä sopivat hienosti yhteen tyylikkäähkön työasun ja kuviosukkahousujen kanssa. Tällä kertaa en saanut työvaatteiksi lainkaan housuja, joten säärten verhoamisen suhteen on oltava luova. Eilen minulla oli mustat aaltokuvioiset Wolfordit ja tänään viininpunaiset pitsisukat. Kollega oli kuulemma jo ennättänyt kaivata erikoisia sukkiani! Kun vielä löytäisin ne kaikki viimevuotiset sukkahousut jostain...

Menneenä viikonloppuna sain taas vieraakseni T-M:n Espoosta mirkutussession merkeissä. Sain tuoreita Pietari-kuvia ja -videoita, viimekeväisen Hampurin konserttijulisteen ja venäläisen CD:n, jossa kappaleiden studioversioista on tehty muka livekonsertti miksaamalla taputuksia biisien väliin. Fanin tottunut korva kyllä erottaa liveversion levytyksestä! Mirkutimme koko lauantaipäivän ja nautimme siinä ohessa kreikkalaisen illallisen sekä kolme ja puoli pulloa viiniä. Ystäväni lähdettyä sunnuntaipäivä kului lähinnä levyjä ripatessa; iPodini on syönyt jo 479 laulua (toki muutakin kuin Mimiä) ja tilaa on silti vielä puolitoista gigatavua.

Huomenna ja ylihuomenna on vapaapäivä ja suunnittelin käyväni kotona mopseja tervehtimässä ja nauttimassa yhdistetyt isän syntymäpäivä- ja uuden auton korkkauskahvit. Suvunsisäisten uudelleenjärjestelyiden seurauksena nimittäin kahdeksan vuotta vanha Nissanimme lähti vaihtoon ja tilalle tuli erään sukulaisen entinen, pari vuotta vanha Audi. Vannoutuneena Audi-naisena olen muutokseen tyytyväinen, vaikka vanhaa kunnon Kurumaa tuleekin ikävä.

Lauantaina taas on luvassa viikinki-illallinen työkavereiden kanssa. Sunnuntaiksi sain mummon siivellä kutsun Stockmannin kanta-asiakasiltaan, mutta kuinkas ollakaan, olen siellä samaan aikaan töissä! Hiukkasen harmitti, mutta sitten totesin, että on järkevämpää olla ansaitsemassa kuin tuhlaamassa, etenkin sunnuntaina: kun Fifi tiskin taa vilahtaa, niin palkka tilille kilahtaa...!

Hiljaista ja hämärää

Tässäpä tiivistettynä kuluneen viikon tunnelmat. Olen ollut viime perjantaista asti Salossa nauttimassa koirien hellyttävästä seurasta; maanantaina nimittäin työt kutsuvat, enkä todennäköisesti pääse moikkaamaan mopojengiä kuin silloin tällöin.

Maanantai-illan vietimme ilman sähköä, sillä valot sammuivat syysmyrskyn seurauksena ja syttyivät vasta kaksi ja puoli tuntia myöhemmin. Tunnelma kynttilöin valaistussa kodissa oli erikoinen, vähän kuin jouluna. Istuimme kaikki rauhassa olohuoneessa, juttelimme niitä näitä ja katselimme kynttilöiden seinille heijastamia varjoja. Koiratkin istuivat alkuhämmennyksen jälkeen hiljaa sylissä rapsutettavina. Yritin lukea ja kutoa kynttilänvalossa, mutta hämäryys alkoi rasittaa silmiä, joten tyydyin olemaan tekemättä mitään. Muistelin, kuinka Myrskyluodon Maijassa vietettiin hämäränhetkiä, joiden aikana vanha Olle kömpi tupaan kertomaan talonväelle tarinoita. Nyt meilläkin oli oma, harvinainen hämäränhetkemme. Niitä voisi viettää lisääkin, ei siihen välttämättä sähkökatkosta tarvita.

Kirjoista puheen ollen, luin eilen loppuun Riivauksen ja aloitan tänä iltana uuden romaanin, jonka valitsin lähes yksinomaan nimen perusteella: Le Cercle littéraire des amateurs d'épluchures de patates (The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society) eli suunnilleen perunankuoripiirakoiden ystävien kirjallinen seura. En tiedä etukäteen juuri muuta kuin että kyseessä on toisen maailmansodan aikaan sijoittuva kirjeromaani, mutta kaikki netistä löytämäni arvostelut ovat olleet yksimielisesti positiivisia ja vilisseet ylistäviä adjektiiveja. Kirjeromaaneihin törmää nykyisin niin harvoin (en ole tainnut lukea ainuttakaan sitten Vaarallisten suhteiden...!), että rakenne ja kirjan nimi riittivät vakuuttamaan minut. Toivottavasti en pety!

Viikon mopsiuutinen: Guru oli tänään leikkauksen jälkitarkastuksessa Kirkkonummella, ja silmät todettiin hienosti parantuneiksi. Vihreä muovikauluri sai kyytiä ja Tärppä on taas entisellään. Lainaan oheen postauksen kuvitukseksi Jennan ottaman kuvan, joka on yksi suloisimmista näkemistäni mopsiaiheisista valokuvista:



Kuvassa on Gurun äidin Carlan ja Kalle-sulhasen yhteensolmiutuneet hännät. Pentuja odotellaan jouluksi!

Omituinen otus

Susu heitti minua seuraavanlaisella haasteella:

"Paljastan viisi omituista tapaani. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä."

Tässä siis viisi omituisuuttani sattumanvaraisessa järjestyksessä:

1. Olen huulipunarohmu. Pikainen laskutoimitus osoitti, että meikkilaatikossani on parhaillaan 28 huulipunaa, ja Salossa on lisäksi muutama harvoin käytetty lisää. Tosin Mireille on kehunut omistavansa 2000 huulipunaa, joten minulla on vielä matkaa ennätykseen.

2. Tykkään laittaa jääpaloja viinilasiini – jopa punaviiniin.

3. Olen nähnyt elokuvan Cherbourgin sateenvarjot 19 kertaa ja itken joka kerta, koska Geneviève ja Guy eivät vieläkään saa toisiaan. Ehkä 20. kerralla loppu olisi jotenkin mystisesti muuttunut onnelliseksi...?

4. Inhoan suunnattomasti kaikkia hyönteisiä, sekä elävinä että valokuvissa. Koulussa en kerran voinut lukea biologian kokeisiin, koska kirjassa oli ötököiden kuvia. Tästä syystä myös Helsingin Sanomien Tiede & luonto -sivuja pitää lukea hyvin varovasti, koska ötökänkuva saattaa yllättää pahaa aavistamattoman lukijan.

5. En pysty käyttämään parittomia alusvaatteita, ts. ylä- ja alaosan on oltava ehdottomasti koordinoitu ensemble. Tästä syystä olen joutunut jättämään hyviä alelöytöjä kauppaan, koska toinen osa on puuttunut.

Voilà ! Kutsun seurakseni Omituisten Otusten Kerhoon

Pupucen, Duussin, Maurelitan, Stazzyn ja Töötsin.

Kenenkään ei tarvitse vastata, ellei tahdo, ja kuka tahansa muukin saa napata haasteen blogiinsa!

Rakkaalla koiralla on monta nimeä

Lueskelin aiempia blogikirjoituksiani ja totesin, että mopsit ovat viime aikoina saaneet varsin reilusti blogijulkisuutta. Jatketaan samalla linjalla vielä tänään. Ymmärrän hyvin, että aihe ei välttämättä kaikkia kiinnosta eikä tästä tosiaan ole tulossa mitään eksklusiivista koira- ja Mireille-blogia, mutta pienet karvakorvat sattuvat tällä hetkellä olemaan hyvin tärkeä osa elämääni. Monet bloggaajat kirjoittavat paljon lapsistaan, joten minä annan vastaavasti mopojengin esiintyä blogissa vähän useammin. Vastalauseita saa esittää kernaasti, jos koira-aihe alkaa jossain vaiheessa tympiä pahemman kerran.

Oikeasti en ollut vähääkään koiraihminen vielä muutama vuosi sitten, enkä aivan varsinaisesti ole sitä vieläkään – määrittelen itseni pikemminkin kissa- ja mopsi-ihmiseksi. Kaikista koirista en suinkaan pidä. Veljeni tyttöystävä tutustutti minut aikoinaan ensimmäiseen koskaan tapaamaani mopsiin (Oscu-herraan eli kaikkien perheemme mopsien esi-isään), mutta vasta kun enkeli-Aatu muutti meille pari vuotta sitten, innostuin kunnolla. Nyt en enää osaisi olla ilman Gurua ja Mirkkua. Kolmen aikuisen taloutemme olisi melkoisen hiljainen ja vipinätön ilman kippurahäntiä.

Perheessämme on aina ollut tapana antaa lempinimiä, ja koiruudet ovat saaneet niistä osansa. Paitsi varsinaisilla kutsumanimillä, Gurua puhutellaan mm. nimillä Tärppä, Tärps, Gurps, Gurre, Gurppa ja Guu ja Mirkkua puolestaan Mirks, Mirde, Mirre ja Miikku. Toistaiseksi eläinparkojen pää ei ole mennyt pahemmin sekaisin, vaan kumpikin kyllä tietää, ketä kutsutaan. Tyhmiä koiria he eivät muutenkaan ole: Guru esimerkiksi tykkää katsoa Xenaa kanssani ja ymmärtää, kun Xenasta puhutaan. Pari päivää sitten sanoin Gurulle pukeutuessani, että kohta mennään alakertaan katsomaan Xenaa, ja Tärppä oli saman tien jo haukkuen juoksemassa alas. Tv:tä katsottaessa hän istuu nojatuolin selkänojalla tassut olkapäilläni, välillä leuka vasten päälakeani, ja seuraa ruudusta tapahtumia.

Facebookin superlatiivisovelluksessa minut on äänestetty kaveripiirissäni henkilöksi, joka todennäköisimmin pukee lemmikkinsä Pradaan ja Gucciin. Ihan siinä vaiheessa en vielä ole, joskin sunnuntaina Turun pentunäyttelyssä haaveilin itsekseni LV:n monogrammikuosisesta kantokassista Mirkulle... Sen sijaan hän sai myyntikojusta vaaleanpunaisen teddykaulapannan ja siihen tietysti yhteensopivan vaaleanpunaisen talutushihnan. Villikkomopovaavi tosin pujottautui pois pannasta jo kotipihassa, kun olimme lähdössä hienoina neiteinä kaupungille tervehtimään Susua, joten tilalle piti vaihtaa entiset punaiset valjaat.

Facebookista puheen ollen molemmilla mopoilla on nyt omat Dogbook-profiilinsa kuvineen, henkilötietoineen, ryhmineen ja statuspäivityksineen. Dogbookia päivittäessäni törmäsin vahingossa myös Aatun entiseen profiiliin, jonka luulin jo poistaneeni. Deletoin sen lukematta sitä; Aatua on usein vieläkin niin ikävä... Vilkutukset enkelimopsillemme!

Aiemmin en olisi myöskään uskonut, että joskus viitsisin viettää kokonaisen päivän koiranäyttelyssä tai etenkään ajaa satoja kilometrejä keljussa säässä sellaiseen mennäkseni. Kävin silloin tällöin Turussa kissanäyttelyissä lepertelemässä kisuille, mutta koiranäyttelyt eivät todellakaan kiehtoneet. Vaan tässä sitä ollaan: jo kaksi peräkkäistä sunnuntaita on kulunut Mirkkua näytellessä! Höpöläinen vieläpä pärjää ja on jo kaksinkertainen ROP-pentu (koiranäyttelyjargonia: rotunsa paras). Ruusukkeita on keittiön piirongin päällä viisi ja pokaaleja kaksi. Kohta kai pitää alkaa pystyttää palkintokaappia. Tarjouduin lahjoittamaan romahtamaisillaan olevan kirjahyllyni tähän tarkoitukseen, jos voisin hankkia tilalle Ikeasta bongaamani vaaleanpunaisen kirjahyllyn.

Palasin Turkuun eilisiltana, ja jo nyt on julmetun ikävä koiruuksia. Kun menen töihin, en välttämättä pääse Saloon edes kerran viikossa, Ranskassa olosta puhumattakaan. Pahuksen sydäntenmurskaajat! <3

Mirkku enon kimpussa

Mirkku lepäilee...



... samoin Guru

Ollapa koira! Elämä olisi leppoisaa, vähän väliä siliteltäisiin ja annettaisiin ruokaa...

Arveluttavaa seuraa

Eilen en ollut uskoa silmiäni, kun Ylen kuuden ja puoli yhdeksän uutisissa näytettiin Mireilleä nimeltä mainiten. En muista, että olisin koskaan aikaisemmin moista nähnyt; MTV3:n aamu-tv:ssä kyllä, mutta en uutisissa. Uutisen aiheena vain ei valitettavasti ollut Mimi itse, vaan Libyan johtajan Muammar Gaddafin vierailu Venäjällä. Mireille nimittäin konsertoi lauantai-iltana Moskovassa, ja Putin ja Gaddafi olivat ennalta ilmoittamatta menneet konserttiin ja kutsuneet Mireillen sen jälkeen juomaan kanssaan vihreää teetä Gaddafin beduiinitelttaan Kremlin ulkopuolelle. Uutispätkässä Mimi istuskeli teltassa turkki päällä ja teekuppi kädessä, nähtävästi oikein hyväntuulisena, ja jutusteli mukavia faninsa Putinin ja tämän vieraan kanssa.

Asiasta kehkeytyi kiihkeähkö keskustelu eräässä belgialaisessa blogissa. Venäläinen fani kyseli, olisiko Mireillen pitänyt pettää yli 6000 paikalle saapunutta tavallista venäläistä kieltäytymällä esiintymästä Gaddafille? Mimi kun ei kuulemma etukäteen ollut tietoinen valtiomiesten saapumisesta. Tähän joku kommentoi, etteivät Putinin ja Gaddafin kaltaiset henkilöt voi osallistua konsertin kaltaiseen tapahtumaan suunnittelematta: kuinka eturivissä sattuikin olemaan kaksi paikkaa vapaana? entä lukuisat turvamiehet, panssaroidut autot, pommikoirat...? Toki on mahdollista, ettei Mireille tosiaan tiennyt asiasta mitään. Siinä tapauksessa hän olisi joutunut melkoisen hankalaan välikäteen; hänen oli pakko ottaa miehet vastaan konsertin väliajalla, koska kyse ei kuitenkaan ollut aivan tavallisista rivifaneista, ja vaikeaa olisi ollut myös kieltäytyä Putinin ja tämän vieraan kutsusta, etenkin kun ottaa huomioon Putinin Mireille-sympatiat ja Mimin joka kerta Venäjällä saaman fanaattisen vastaanoton. Minä ainakin haluan uskoa, ettei muuta vaihtoehtoa ollut ja että Mimi nautti teensä silkasta kohteliaisuudesta isäntiään kohtaan ja välttääkseen diplomaattisen selkkauksen eikä siksi, että olisi erityisesti nauttinut Gaddafin seurasta tai että hän ei olisi ymmärtänyt seurustelevansa diktaattorin kanssa tai ei olisi välittänyt siitä. Hiukan silti teki kipeää nähdä tällainen kuva:

Kuva lainattu n-tv.de -sivustolta.

Muistan vielä Mimin paljonpuhuvan epäröinnin Méthode Cauet -viihdeohjelmassa syksyllä 2005, kun häneltä kysyttiin, laulaisiko hän Bushille Valkoisessa talossa: "Olen jo aikoinaan esiintynyt Valkoisessa talossa... ai, Bushille? Hänelle pitäisi ensin kertoa, että vastustan ehdottomasti sotaa!"

Bon, eiköhän Mireille 62-vuotiaana tiedä, mitä on tekemässä, ja jollei tiedä, ei ole minun asiani kertoa sitä hänelle. Kun on elämässään seurustellut mm. Elviksen, paavin, Sarkozyn, kuningatar Elisabetin ja Persian shaahin kanssa, ei yksi Gaddafi varmaankaan tunnu enää missään.

Voittaja vie kaiken

Jo kesällä Ranskassa alkanut Abba-intoiluni ei vieläkään hellitä. Eilen olimme Susun kanssa katsomassa Mamma Mian sing-along -version viimeistä esitystä. Pieni Kinopalatsin sali oli melkein täynnä ja suurin osa yleisöstä tosiaan lauloi mukana, kuten mekin. En ole ikinä milloinkaan laulanut julkisesti lukuun ottamatta muutamaa vuosien takaista, aamuöistä karaokeyritelmää, joista minulle ei ymmärrettävästi jäänyt juurikaan muistoja vaalittavaksi. Elokuvateatterissa laulaminen on tähän asti kuulostanut vallan mahdottomalta ajatukselta, mutta sehän osoittautui suunnattoman hauskaksi! Asiaa auttoi, että kyseessä ei ollut varsinainen karaoke, vaan laulaa sai näyttelijöiden äänien päälle. Näin minun auttamattoman epävireinen lauluni hukkui sopivasti Merylin ja kumppaneiden huomattavasti onnistuneemman performanssin sekaan. Jopa Pierce Brosnan osaa laulaa paremmin kuin minä – kohtalon ivaa, että osaan ulkoa noin 950 Mireillen biisiä, joista en kykene laulamaan ainuttakaan? Leffasalin pimeydessä olo oli kuitenkin riittävän anonyymi, jotta kehtasin vetää The winner takes it all asiaankuuluvalla hartaudella ja paatoksella.

Myöhemmin illalla tuttujen kappaleiden eri versioista virisi keskustelua mummon kanssa; hänen mielestään näyttelijöiden levytykset ovat jopa alkuperäisiä parempia. Minä olen vahvasti eri mieltä, ja joka tapauksessa minulla on ihka oma henkilökohtainen suosikkini – yllättävää...? Seuraavassa ehdoton lempiversioni Abban ylivoimaisesti parhaasta kappaleesta:



Esitys on (valitettavasti) playback, joten tarkkakorvaiset huomannevat, että taustakuorona toimii Abba itse – tai kolme neljäsosaa, sillä Agnetha ei osallistunut levytykseen Tukholmassa vuonna 1981.

Ei päivää ilman mopsiuutisia: Guru oli tänään silmäleikkauksessa Kirkkonummella. Olin etukäteen hiukan huolissani, mutta operaatio sujui oikein hienosti. Tärppä nukahti mahalleen keskelle eläinlääkärin odotushuonetta, ja me jätimme hänet silitysten ja suukkojen kera operoitavaksi ja lähdimme tappamaan aikaa Inkoon keskustaan. Palatessamme Gurre heräili hiljalleen häkissään vihreä muovikauluri pään ympärillä ja vinkui sydäntäsärkevästi. Syliin päästyään Tärppä rauhoittui saman tien ja on jo melko reipas. Mirkku on toistaiseksi evakossa Antin ja Jennan luona, jotta eno saa toipua rauhassa. Mirkuton huusholli on tylsä, mutta lauantaina on toivoa jälleennäkemisestä ja sunnuntaina on luvassa pentunäyttely Turussa.

Ikäkriisin paikka?

Facebookin ansiosta olen suureksi kummastuksekseni havainnut vain parin viikon sisällä, että ainakin viisi lukio- tai opiskeluaikaista kaveriani on hiljattain mennyt naimisiin, tullut raskaaksi tai saanut lapsen/lapsia. Kaikki ovat suunnilleen samanikäisiä kuin minä, mutta silti ihmettelin, miten niin moni tuttavani on tällaisessa elämänvaiheessa näin nuorena. Sitten aloin miettiä asiaa uudelleen. Olen kaksi vuotta ja kolme kuukautta vaille kolmekymppinen; ehkä tässä vaiheessa kuuluukin olla vakituisessa työpaikassa (jos sellaisen on onnistunut saamaan), naimisissa, perheenäiti ja asuntolainainen? Kenties normista poikkeava olenkin minä, joka asun edelleen vanhempieni ja mummon luona, käyn töissä säännöllisen epäsäännöllisesti, keskityn lähinnä mopseihin ja Mireilleen enkä varmasti osaisi tai viitsisi hoitaa omaa huusholliani, vaikka minulla sellainen olisikin. Ranskan-kotia ei lasketa, koska se on varsinaisesti E:n talous, ja minä lähinnä vain tiskaan ja ripustan pyykkejä.

Jossain Helsingin Sanomien kolumnissa puhuttiin muutama päivä sitten nuorista eurooppalaisista aikuisista, jotka opintojensa jälkeen palaavat asumaan vanhempiensa luokse kuka mistäkin syystä. Kirjoittaja pohti vanhempien suhtautumista: millaista vuokraa esimerkiksi pitäisi periä 27-vuotiaalta, pätkätöissä käyvältä tyttäreltä? Luin kyseisen lauseen parikin kertaa. Pitäisikö minunkin oikeasti maksaa vanhemmilleni vuokraa? En osaa kuvitella äidin sanovan, että saan kyllä tulla viikonlopuksi Saloon, mutta yö omassa huoneessani kustantaa 25 euroa ja aamiainen viisi. Tai että ruokakaupassa minun ruisleipäni, maitopurkkini ja maksalaatikkoni laitettaisiin kassahihnalle vanhempien ostosten jälkeen ja muovipalikka väliin.

Toisin sanoen koen itseni iästäni huolimatta selvästi vähemmän aikuiseksi kuin hää- ja lapsikuviaan Facebookiin postaavat kaverini. "Sinäkin olet sitten kohta kolmenkymmenen" -tyyppiset kommentit, joita olen alkanut kuulla siellä sun täällä, tuntuvat melkein yhtä kaukaisilta kuin eläke tai vanhainkoti. En mitenkään osaa kuvitella, että minulla olisi esimerkiksi lapsi. Jos mopsit kerjäävät huomiota eikä minua juuri silloin satu huvittamaan, niille voi nakata vinkuvan banaanin ja käskeä leikkimään keskenään. Lapsen kanssa pitäisi leikkiä vaikka hampaat irvessä, ja vaikka Xenan katsominen tai kutominen tai lehdenluku olisi pahasti kesken.

Muutenkin viime aikoina on ollut nostalginen olo. Löysin Facebookista Kasarikakarat-nimisen ryhmän, jossa ikätoverit muistelevat 80-luvun leluja, muotia, tv-ohjelmia jne. Jo aikoja unohtuneet lapsuuden lelut ja leikit palasivat äkkiä mieleen. Huomasin myös, että aikaperspektiivini pettää pahan kerran: jotain kaukaista asiaa muistellessani tulen helposti sanoneeksi, että se tapahtui "kymmenisen vuotta sitten". Kymmenen vuotta sitten olin jo lukion toisella luokalla! Yläasteelle menostakin on jo neljätoista vuotta ja koulun aloituksesta tasan 20 vuotta. Minähän alan kohta olla vanha...! Pienesti sentään lohduttaa, että myös E. asui pitkään vanhempiensa luona ja muutti omilleen vasta 32-vuotiaana äitinsä kuoleman jälkeen. Niin kauan kuin oma äitikarhuni ei häädä minua pesästä pois, pysyn siellä tyytyväisenä ja yritän jopa olla silloin tällöin hyödyksi. Kai minäkin jossain vaiheessa aikuistun. Aikuisten oikeasti.

Koiraa näyttelemässä ja muita uutisia

Pienimmän koiruutemme näyttelyura alkoi lupaavasti: sunnuntaina Lahdessa järjestetyssä epävirallisessa pentunäyttelyssä Mirkku oli rotunsa paras ja ryhmänsä (seura- ja kääpiökoirat) neljänneksi paras! Vaikka päivä oli pitkä, Mirkku jaksoi hienosti kipittää kehässä ja poseerata tuomarille:

Mirkkua esitti kokenut ja kiva "Nukkistäti", jonka oikeaa nimeä en noloa kyllä edelleenkään tiedä...! Kuvat on ottanut Hanna Siikaniemi.

Näyttelyssä mopsivaavimme esiintyi oikein kiltisti ja rauhallisesti, mutta kotona meno on hieman toisenlaista:

Pesupallo ja Ikean pupu kuuluvat lelusuosikkeihin (Fifin aamutossujen ohella, tosin Mirkku käy nappaamassa ne huoneestani anivarhain aamusella, joten kuvaa tilanteesta en ole vielä tähän mennessä saanut) ja kun väsy yllättää, Guru-enon vieressä on kiva loikoa:

Fifin omat lutukullat! <3

Viikon toisen hyvän uutisen tarjoili Stockmann, joka ilmoitti pestaavansa minut mielihyvin Akateemiseen jouluavuksi. Työ alkaa 17.11. ja päättynee jouluaattona. Sitten vain ruotsia puhumaan! Viime kerrasta onkin kulunut kohta yksitoista kuukautta. Olen kovin iloinen työstä, sillä Akateeminen on ollut tähänastisista työpaikoistani mieluisin. Ennen joulua olisi hyvä ehtiä lukea edes pari syksyn kotimaista uutuutta niiden asiakkaiden varalta, jotka eivät lainkaan tiedä, mitä ovat etsimässä ja luottavat myyjän suosituksiin. Parhaillaan minulla on menossa A.S. Byattin Riivaus, jossa viktoriaanisen kirjallisuuden tutkija selvittää, oliko kahdella 1800-luvun runoilijalla salainen ja kielletty rakkaussuhde.

Seuraavan Ranskan-matkani liput on myös varattu: lähtö on totuttuun tapaan 26.12. ja paluu 25.1. Lippu on joka tapauksessa voimassa kuukauden, joten katsoin parhaaksi jäädä paikan päälle koko ajaksi. E:llä on tammikuun alussa kaksi viikkoa joululomaa, mikä jättää minulle reilut kaksi viikkoa vapaata aikaa työnhakua varten. Pari päivää ennen lähtöäni Aixissa avattiin uusi kansainvälinen kirjakauppa, josta ehkä voisi irrota jotain.

Kesän kuvasatoa

Blogissani on vihdoin viimein tarjolla myös visuaalista antia kuluneelta kesältä! Pidemmittä puheitta suoraan asiaan: (huom.! kaikki kuvat saa isommiksi klikkaamalla niitä!)

Alppimaisemia Hautes-Alpesin departementista: yllä Valgaudemar, alla Prapic.



La Chapelle en Valgaudemarin kylän turistitoimisto



Vaellusvarusteissa Prapicissa kesäkuussa...



... ja syyskuussa.



Prapicin jylhiä maisemia







Näitä pörröhäntiä varten piti käydä kaksi kertaa Prapicissa! Murmeli edestä ja murmeli takaa...





Borie-kivitaloja Gordesin kylän lähellä



Gordes



Näköala Gordesista alas laaksoon



Meloneista tunnettuun Cavaillonin kaupunkiin tullessa törmää valtavaan melonipatsaaseen.


Sisteronin linnake; korkeaan torniin piti kiivetä pirullista kiviportaikkoa pitkin, toista kertaa en sinne vapaaehtoisesti nouse!





Näkymä linnakkeesta alas Sisteronin kaupunkiin sekä Durance-joelle



Mukava crêperie-letturavintola Sisteronin kävelykeskustassa on louhittu suoraan vuoren rinteeseen, ihan kuin söisi modernisoidussa luolassa.



Avignon ja St Véranin hautausmaa: Mathieun sukuhauta



Sur le pont d'Avignon...



Avignonin keskustaa vaihteeksi Rhône-joelta nähtynä. Ikivanhat kaupunginmuurit on onneksi täällä säilytetty; Aixista ne on tuhottu jo kauan sitten yhtä pientä pätkää lukuun ottamatta.



Pont du Gard, kuuluisa roomalaisten muinoin rakentama akvedukti



Pupuce toimi oppaanamme kotikulmillaan.




Takaisin Prapiciin: idyllisessä vanhassa kylässä asuu yhä ympärivuotisesti parikymmentä ihmistä.



Sisteronin messujen yhteydessä järjestettiin myös keskiaikaistyyppinen ammattikiltojen kulkue, josta en valitettavasti väentungoksen takia saanut napattua parempaa kuvaa.



Lampaan keritsemisnäytös Sisteronin messuilla

Tunnelmia Sheilan konsertista Sisteronissa