Aamulla työpäivää aloitellessani ihmettelin hiukan, kun kollega toisensa perään astui ovesta sisään ja alkoi ensimmäiseksi puhua lentokentästä. Luulin, että meidän omalla Marseille-Provencen kentällämme oli tapahtunut jotain, onhan siellä koettu niin konekaappaus kuin pommiuhkiakin. Minulla oli työn alla lehdistötiedotteen kääntäminen, joten en ehtinyt nettiin ennen aamupäivän puoltaväliä.
Samalla selvisi, mistä lentokentästä oli kysymys. Ja millaisesta tapahtumasta.
Taas.
Tämä kaverini Facebookissa jakama kuva kertoo kaiken olennaisen tunteistani. Encore, again, schon wieder. Ranskan jälkeen Belgia, siinä välissä ainakin Turkki ja muutama Afrikan maa. Koska nämä sekopäiset hyökkäykset loppuvat? Tai oikeammin, loppuvatko ne koskaan?
Pelkään sitä, että terrori-iskuista tulee jossain vaiheessa niin toistuvia, etteivät ne enää herätä suuria tunteita. Vähän kuin alamaailman välienselvittelyt Marseillessa. Viidessä vuodessa on Bouches-du-Rhônen departementissa tapettu huumekauppaan liittyvissä välienselvittelyissä 110 ihmistä, joista 78 Marseillessa (ja Aixissa 3). Nykyään kuullessani uutisissa tai lukiessani lehdestä, että Marseillessa on joku ammuttu kalashnikovilla, tuskin viitsin kuunnella tai lukea juttua loppuun. Taas yksi, totean, kohautan olkapäitäni ja jatkan eteenpäin. Surullista, että ihmisten säännölliseen tappamiseen 30 km:n päässä turtuu niin täydellisesti.
Toivon, ettei terrori-iskujen suhteen koskaan tapahdu samoin.
Jo nyt huomaan reagoivani Brysselin iskuihin lievemmin kuin Pariisin. Minulla on ollut eri lehtien reaaliaikaiset uutisvirrat auki pitkin päivää, mutta tämä postaus on ensimmäinen aiheesta kirjoittamani. En ole muuttanut Facebookin profiilikuvaani Belgian lipun väreihin, en twiitannut hashtageilla #PrayForBrussels, #JeSuisBruxelles tai #AttentatsBruxelles, en jakanut Instagramissa aiheeseen liittyviä kuvia. A quoi bon, mitä hyötyä siitä olisi? Eikä se johdu siitä, että kokisin tämän tapauksen koskettavan minua vähemmän. Belgiahan on ihan tuossa vieressä, meidän pieni ja leppoisa naapurimme. Vähän kuin Suomi ja Viro, ja täältä katsoen suunnilleen samalla etäisyydellä kuin Käsivarren Lappi Helsingistä.
Toiset osaavat kuvata tunteitani paremmin kuin minä itse. Nämä piirrokset näin Elle-lehden sivustolla:
Lahja Belgialta!
Tukemme belgialaisille ystävillemme!