tiistai 22. maaliskuuta 2016

Ei taas!

Aamulla työpäivää aloitellessani ihmettelin hiukan, kun kollega toisensa perään astui ovesta sisään ja alkoi ensimmäiseksi puhua lentokentästä. Luulin, että meidän omalla Marseille-Provencen kentällämme oli tapahtunut jotain, onhan siellä koettu niin konekaappaus kuin pommiuhkiakin. Minulla oli työn alla lehdistötiedotteen kääntäminen, joten en ehtinyt nettiin ennen aamupäivän puoltaväliä.

Samalla selvisi, mistä lentokentästä oli kysymys. Ja millaisesta tapahtumasta.

Taas. 



Tämä kaverini Facebookissa jakama kuva kertoo kaiken olennaisen tunteistani. Encore, again, schon wieder. Ranskan jälkeen Belgia, siinä välissä ainakin Turkki ja muutama Afrikan maa. Koska nämä sekopäiset hyökkäykset loppuvat? Tai oikeammin, loppuvatko ne koskaan? 

Pelkään sitä, että terrori-iskuista tulee jossain vaiheessa niin toistuvia, etteivät ne enää herätä suuria tunteita. Vähän kuin alamaailman välienselvittelyt Marseillessa. Viidessä vuodessa on Bouches-du-Rhônen departementissa tapettu huumekauppaan liittyvissä välienselvittelyissä 110 ihmistä, joista 78 Marseillessa (ja Aixissa 3). Nykyään kuullessani uutisissa tai lukiessani lehdestä, että Marseillessa on joku ammuttu kalashnikovilla, tuskin viitsin kuunnella tai lukea juttua loppuun. Taas yksi, totean, kohautan olkapäitäni ja jatkan eteenpäin. Surullista, että ihmisten säännölliseen tappamiseen 30 km:n päässä turtuu niin täydellisesti. 

Toivon, ettei terrori-iskujen suhteen koskaan tapahdu samoin. 

Jo nyt huomaan reagoivani Brysselin iskuihin lievemmin kuin Pariisin. Minulla on ollut eri lehtien reaaliaikaiset uutisvirrat auki pitkin päivää, mutta tämä postaus on ensimmäinen aiheesta kirjoittamani. En ole muuttanut Facebookin profiilikuvaani Belgian lipun väreihin, en twiitannut hashtageilla #PrayForBrussels, #JeSuisBruxelles tai #AttentatsBruxelles, en jakanut Instagramissa aiheeseen liittyviä kuvia. A quoi bon, mitä hyötyä siitä olisi? Eikä se johdu siitä, että kokisin tämän tapauksen koskettavan minua vähemmän. Belgiahan on ihan tuossa vieressä, meidän pieni ja leppoisa naapurimme. Vähän kuin Suomi ja Viro, ja täältä katsoen suunnilleen samalla etäisyydellä kuin Käsivarren Lappi Helsingistä. 

Toiset osaavat kuvata tunteitani paremmin kuin minä itse. Nämä piirrokset näin Elle-lehden sivustolla:

 Lahja Belgialta! 

Tukemme belgialaisille ystävillemme! 




maanantai 21. maaliskuuta 2016

Uusi pää

Kun viime viikolla päivittelin, ettei minulle tapahdu mitään, en ollenkaan muistanut mainita, että itse asiassa minulla on parhaillaan meneillään hyvinkin suuri ulkonäöllinen muutos.

Olen muuttanut kampaustani! 

Jollekin se on hyvinkin arkipäiväistä, mutta minun kohdallani niin harvinaista, että se todellakin ansaitsee oman blogipostauksen. Olenhan pitänyt täsmälleen samaa otsispolkkatukkaa suunnilleen siitä asti, kun minulla alkoi olla riittävästi hiuksia, eli yli 30 vuotta. Kampaaja oli aivan ihmeissään, miten joku pystyy pitäytymään samassa hiusmallissa koko ikänsä. Pääasiallinen perusteluni oli helppous: minun ei koskaan tarvinnut tehdä hiuksilleni mitään muuta kuin pestä ja kuivata ne. Ei kihartimia, suoristusrautoja, lämpörullia tai muitakaan vempeleitä, vain hiustenkuivaajalla tukka kuivaksi ja voilà. Bad hair day oli minulle lähes tuntematon käsite.

Olin kuitenkin jo jonkin aikaa ollut kyllästynyt. Ei ihmekään, kun peilistä oli jo lapsuudesta saakka katsonut aina samannäköinen pää, mitä nyt väri ja latvojen pituus oli vuosien saatossa hiukan vaihdellut. Selitin kampaajalle, kuinka kaipaisin vähän jotain uutta mutta ei kuitenkaan liian radikaalia, ei liian lyhyttä mutta ei kovin paljon pidempääkään, jotain, mikä uudistaisi kevyesti lookini olematta silti dramaattisen erilainen. Toisin sanoen minulla ei ollut aavistustakaan, mitä halusin. Onneksi kampaajalla oli. 

Tänään näytän tältä:





Etenkin alimmasta kuvasta erottuu hyvin, että hiukseni on leikattu kerroksittain, mikä tuo niihin volyymia. Suurin muutos on otsatukka; ensimmäisinä päivinä jouduin katsomaan peiliin kaksi kertaa peräkkäin, koska peilikuvani näytti niin kertakaikkisen oudolta, mutta nyt olen tottunut ja täytyy myöntää, että ei harmita hiukkaakaan. 

Olen saanut pelkästään positiivista palautetta: kuulemma näytän aikuisemmalta, pirteämmältä, kasvoni tulevat paremmin esille ja muutenkin kaikki on paremmin kuin ennen. Kieltämättä itsekin näen eron. Allaolevilla kuvilla on eroa tasan kuukausi:



Kumpi on teidän mielestänne parempi, entinen vai uusi kampaus?
  

perjantai 18. maaliskuuta 2016

La vie est un long fleuve tranquille

Elämäni voisi tällä hetkellä nimetä otsikossa mainitun ranskalaisen elokuvaklassikon mukaan pitkäksi, tyyneksi joeksi. Päivät seuraavat toisiaan niin samankaltaisina, että välillä pitää oikein pysähtyä miettimään, oliko tänään tiistai vai perjantai. Hiljattain joku kysyi minulta, mitä minulle kuuluu, johon en osannut vastata muuta kuin "ei mitään mainittavaa, samanlaista elämää päivästä toiseen". Sitä se kai tosin muillakin on, oletan ainakin. 

Olen oikein odottanut, että edes jotain mainitsemisen arvoista tapahtuisi, jotta saisin syyn kirjoittaa blogiin. Vuosi sitten kirjoitusblokki iski juuri näihin aikoihin, enkä haluaisi sitä takaisin nyt, kun olen päässyt kohtalaisen hyvään uuteen alkuun. Mutta toisaalta en viitsisi näpytellä pelkkää lorem ipsum liirum laarum -tekstiä ihan vain siitä ilosta, että blogi päivittyisi. Jotain asian tapaistakin olisi kiva olla. 

Pari päivää sitten sitä vihdoin tuli. 

Ensin säädin kesälomapäivieni kanssa saadakseni sekä mahdollisimman vähän menetettyjä lomapäiviä että mahdollisimman edulliset lennot. Tämä onnistuikin lopulta, joten kotikoti odottaa keskellä kesäkuuta. Menin oitis ilmoittamaan hyvät uutiset Facebookiin, ja mitäpä siellä lävähtikään silmilleni heti etusivun ylimmäisenä:

  
Mirkku Prahassa! Hulluinta on, että olin ensin vähällä skipata tilaisuuden. Praha on kaukana, liput ja lennot kalliita, majoituskin maksaa... (Välillä olisi hyvä olla rento reppureissaaja, joka matkustaa low cost -lennoilla ja yöpyy tuosta vain retkeilymajojen yhteishuoneissa tai vieraiden ihmisten kodeissa. Vaan kun en ole.) Kysyin kuitenkin äidiltä, kiinnostaisiko häntä lähteä. Iltapäivällä homma oli vielä pitää miettiä -asteella, kunnes päätin, että hitot, mennään! Praha ei ole maailman ääri, sitä paitsi olen jo kauan halunnut palata sinne, ja olenhan kolunnut Mireillen perässä myös erinäisiä itäsaksalaisia pikkukaupunkeja ja palannut niistä junalla kotiin Ranskaan tuhkapilven aikaan. Jopa isä oli heti sanonut, että totta kai me menemme. 

Niinpä klikkailin itseni läpi monimutkaisen tsekinkielisen lippuvaraussivuston, sain meille vielä eturivin paikat, ja kun kerran olin liikkeellä ja saanut päälle kunnon flow'n, varasin samassa rytäkässä vielä lennot ja hotellinkin. Tässäpä kauan kaipaamani projekti, jota odottaa!