Tuore lempivempele

Naputtelen parhaillaan tätä tekstiä tällaisella laitteella:

Olen jo pitempään kaivannut modernia, pientä ja kevyttä läppäriä kulkemaan mukanani varsinkin Ranskassa. Entinen kannettava koneeni hankittiin keväällä 2003 eikä se vastaa enää millään tavalla tarpeitani. Paitsi hidas, vanha läppäri on niin painava ja kookas, ettei sitä tee mieli raahata mukanaan muuten kuin välttämättömistä syistä. Lentokoneessa tietokone täyttäisi yksin käsimatkatavarakiintiöni.

Veljeni tyttöystävä äkkäsi Anttilan mainoskatalogista tyylikkään punaisen minikoneen, jonka tekniset ominaisuudet kuulemma vastasivat erinomaisesti nettikone- ja tekstinkäsittelytarpeitani. Pistäydyimme siis perjantaina Anttilassa, jossa minä hiillostin myyjää tiukoilla ja asiantuntevilla kysymyksillä: Toimiiko tässä netti myös ulkomailla? Saako tähän kauniin kantolaukun? Onko tässä Windows valmiina? Lopullisen ostopäätöksen tekemiseen ei kauaa kulunut, ja HP Mini 1000 Vivienne Tam Edition lähti kanssamme kotiin. Melkein valmiin atk-insinöörin osaavissa käsissä Viviennen sisältö muokkautui haluamakseni, ja nyt istuskelen jo kolmatta päivää huoneessani kilon painoisen "digitaalisen käsilaukun" seurassa.

Parasta on, että mikäli kaikki sujuu yhtä yksinkertaisesti kuin olen suunnitellut, minun ei enää tarvitsisi rampata Aixissa nettikahviloissa. Vivienne on riittävän pieni ja kevyt kulkemaan käsilaukussa, joten voisin nettikahvilan sijaan istua huomattavasti viihtyisämmässä tavallisessa kahvilassa ja bloggailla ilmaisen wifin ansiosta. Saisin valokuvanikin siirrettyä suoraan kamerasta omalle koneelleni tarvitsematta odottaa pääseväni Turkuun pöytäkoneeni ääreen. Toinen vaihtoehto olisi mokkula-tyyppinen mobiilinettitikkuliittymä (eläköön humanistiterminologia), mutta siitä joutunee maksamaan joka kuukausi, käytti nettiä tai ei. Niin kauan kun en asusta pysyvästi Aixissa, vältän kaikenlaisten kuukausimaksullisten sitoumusten tekemistä.

Kokonaan en sentään ole linnoittautunut huoneeseeni. Kävimme äidin kanssa tutustumassa Halikon uuteen Design Hill -sisustuskauppaan, joka ei tosin erityisesti inspiroinut minua. En ole koskaan ollut kiinnostunut sisustamisesta (jo uuden sohvan ja neljän ruokapöydän tuolin ostaminen tammikuussa Aixissa oli riittävän rasittavaa!) enkä jaksa kauaa katsella lakanoita, pyyhkeitä, kippoja ja kuppeja. Yhteen tavaraan sen sijaan iskin silmäni:

Iso peltinen "koiruuslaatikko" on oiva ja suloinen murojen ja herkkupalojen säilytyspaikka. Vastaavia laatikoita oli tarjolla myös mm. kissanruoalle, ompelutarvikkeille, kynttilöille ja lääkkeille. Designkukkulalle on palattava vielä ainakin kerran, sillä peltipurkkien lisäksi himoitsen nyt viinipullo-ostoskassia, jossa on oma lokeronsa puna-, valko- ja roséviinipulloille.

Virtuaalivisiitillä kotikonnuilla

Kaikkitietävä ystävämme Google tarjoaa nyt myös ensiapua akuutista Aix-kaipuusta kärsivälle puoliprovencelaiselle. Google Street Viewin avulla voi seikkailla lukuisien maailman kaupunkien kaduilla hämmästyttävällä tarkkuudella. Tähän asti olen nojatuolimatkaillut Google Earthin mukana ja tarkkaillut maailmaa lintuperspektiivistä, mutta Street View vie kokemuksen astetta pidemmälle. (Lisätietoa Street Viewistä ja siihen sisältyvistä kaupungeista englanniksi Wikipediassa.)

Street View löytyy helposti Googlen perushakusivulta. Seuraavassa tiivistetyt käyttöohjeet niille, jotka eivät tunne palvelua mutta haluavat kokeilla. (Jos Street Viewin käyttö on jo tuttua tai se ei kiinnosta, kannattaa hypätä ohjeiden yli seuraavaan kappaleeseen.)
- Vasemmasta yläreunasta klikataan ensin Kartat/Maps, jolloin sivulle avautuu oletuskarttana Suomi, mikäli sijaitset fyysisesti Suomessa.
- Kartan yläpuolella olevaan hakukenttään kirjoitetaan sen paikan nimi, jossa halutaan vierailla, esim. Paris, Aix-en-Provence tai Amsterdam. Tällöin kartta vaihtuu valitun alueen kartaksi.
- Kartan vasemmassa ylälaidassa on zoomausasteikko, jonka yläpuolella näkyy pieni oranssi tai harmaa hahmo. Jos hahmo on harmaa, Street View -näkymää ei ole käytössä kyseisestä kaupungista; jos ukko taas on oranssi, hän johdattaa kävijän virtuaalivierailulle.
- Hahmoa klikataan ja se raahataan kartalla haluttuun paikkaan. Ne alueet, jotka Street View kattaa, näkyvät kartalla sinisinä.
- Kun hahmo pudotetaan haluttuun paikkaan kartalle, karttaruudun näkymä muuttuu valitun kaupungin katunäkymäksi. Ruudun oikeassa alareunassa näkyy nyt perinteinen piirretty kartta, jota voi tarkentaa plus- ja miinus-nappeja painamalla.
- Kun hiiri/kursori/nuoli viedään katunäkymän päälle, keskelle katua ilmestyy keltainen viiva, jossa lukee kadun nimi ja nuoli eteen- ja taaksepäin. Kun nuolta klikkaa, kuva siirtyy samaa katua eteen tai taakse. Näin voi virtuaalisesti kävellä kadulla ja katsella maisemia. Kuvat on otettu noin parin metrin korkeudelta, mutta ainakin Aixin kohdalla kuvat ovat parhaimmillaan niin tarkkoja, että kauppojen näyteikkunoista voi nähdä sisälle.
- Jos haluaa mennä kaupungissa suoraan tiettyyn osoitteeseen, esim. Pariisissa Champs-Elysées'lle, kannattaa alakulman kartta zoomata niin tarkaksi, että kadunnimet lukevat kartassa. Sitten oranssi ukko raahataan tällä pienellä karttaruudulla haluttuun kohtaan, pudotetaan, ja katunäkymä vaihtuu uutta sijaintia vastaavaksi.
- Katunäkymää voi kääntää täydet 360 astetta joko pitämällä hiirtä/kursoria/nuolta pohjassa ja kääntämällä hiirtä tai katunäkymän vasemmassa yläkulmassa olevan ympyrän avulla. Ympyrässä on nuoli ylös, alas, oikealle ja vasemmalle. Nuolia klikkaamalla kuvaa saa käännettyä haluamaansa suuntaan. Ympyrän alapuolisilla plus- ja miinus-napeilla kuvaa voi zoomata lähemmäs ja kauemmas, jos esim. haluaa lukea talon seinään kiinnitetyn kyltin tai mainoksen.

Voitte kuvitella minun hihkuneen innosta, kun tällä tavalla pääsin hengailemaan kolmanteen kotikaupunkiini omasta työhuoneestani käsin! Aixin kuvat on onneksi otettu keskellä kesää, jolloin kaupunki näyttää parhaat puolensa. Street View kattaa lähes koko keskustan ja jonkin verran keskustan ulkopuolisiakin alueita, mutta se ei yllä aivan kaikille kaduille eikä esim. 10 kilometrin päässä sijaitsevaan kotikyläämme. Pelkkä keskustakin kyllä riittää minulle. Erityisen hauskaa oli havaita siellä täällä sinisiä Diabline-sähköautojamme ja etenkin nähdä oma "Vauvakettu"-Opelimme E:n byroon edessä! Ainoa huono puoli on, että suurin osa keskustan katujen kuvista on otettu joko aikaisin aamulla tai sunnuntaina, koska lähes kaikki liikkeet ovat kiinni ja niiden edessä on alas vedetty rautaverho. Place Richelmen torilta on muutama hyvä näkymä, sen sijaan kaupungintalon aukion kukkatoria ollaan vasta pystyttämässä.

Hulvattomimman hetken koin, kun seurasin tuttua reittiä nettikahvilastani E:n työpaikalle. Klikkailin kaikessa rauhassa itseäni eteenpäin halpojen ravintoloiden kadulla rue d'Italiella, kun huomioni kiinnittyi tähän otokseen:

(Kuvan pitäisi olla klikattavissa täyteen kokoonsa, toivottavasti se toimii.) Kuka tunnistaa keskellä katua kävelevän punahameisen bloggaajan, joka on menossa ystävänsä kanssa lounaalle?!? Vaatetuksestani päätellen olen menossa iltapäiväksi töihin, joten kuva on otettu joko heinäkuun loppupuolen keskiviikkona tai elokuisena torstaina puolenpäivän aikaan. Uskomatonta, että kaikista Aixissa kesäisin parveilevista ihmisistä juuri minä satuin osumaan paikalle juuri sillä hetkellä, kun kuva otettiin!

Innostuksessani aloin kehitellä vaikka millaisia ideoita Street Viewin hyödyntämiseksi. Minähän voisin alkaa vetää virtuaalisia opastettuja kierroksia Aixissa! Osallistujat istuisivat kotikoneillaan, siirtyisivät ohjeideni mukaan paikasta toiseen Street Viewin avulla ja minä opastaisin reaaliajassa vaikkapa Messengerin kautta. Kiinnostuneet jättäkööt puumerkkinsä kommenttilaariin! :D

Oikeasti Street Viewistä on valtava hyöty siinä vaiheessa, kun suunnittelee matkaa ennalta tuntemattomaan kaupunkiin. Jos olette sattumalta käyneet katsomassa blogini alalaitaa, siellä komeilee jälleen laskuri: äiti ja minä lähdemme nimittäin viikoksi Amsterdamiin toukokuun alussa! Street Viewin ansiosta käväisin jo hiukkasen tutustumassa paikkoihin ja totesin muun muassa, että hotellimme sijaitsee melkein Madame Tussaud'n vieressä. Myös Aixiin, Pariisiin tai mihin tahansa Street Viewin valikoimaan kuuluvaan kaupunkiin lähtevä voi etukäteen tutustua kohteeseensa ja etsiä esimerkiksi tietyn kaupan, museon tai nähtävyyden sijainnin. On tämä Internet vaan jännittävä vempele.

Hauvoja siellä ja hauvoja täällä

Kiitokset kaikille edelliseen postaukseen kommentoineille! Mukava kuulla, ettei kukaan ole vielä saanut yliannostusta mopseja. Voin siis hyvillä mielin raportoida kuvien kera viime lauantaina Tampereella pidetystä kansainvälisestä koiranäyttelystä, joka oli paitsi suurin näkemäni näyttely, myös henkilökohtaisella tasolla tärkeä: kyseessä oli nimittäin Mirkun ensimmäinen virallinen koiranäyttely junioriluokassa. Tähän asti hän on näytellyt vain epävirallisissa pentunäyttelyissä.

Näyttelypäivä oli antoisa, mutta varsin raskas. Mopsien kehät alkoivat jo klo 9 maissa, joten Salosta oli lähdettävä ajamaan Tampereelle vähän kuuden jälkeen. Koska äiti ja minä emme tunnetusti lähde suoraan sängystä minnekään, heräsimme neljältä, jotta olimme kuudelta lähtövalmiita. Pitkien automatkojen luottoystäväni herra TomTom avusti meidät perille, ja autollekin löysimme paikan jostain Pirkkahallin takapihan perukoilta. Kun olimme raahanneet häkin, reput, kassit, eväspussit ja kaksi koiraa – Mirkun ja äitinsä Gracen – valtavan, monisiipisen hallin toiseen päähän ja vallanneet itsellemme paikan kehän laidalta, olimme jo kuumissamme ja uupuneita. Koko hauskuus oli kuitenkin vasta alussa.

Paikalle odotettiin noin 7 000 koiraa ja mopsejakin oli näyttelyssä lähes 60. Tapasimme monia uusia ja vanhoja tuttuja ja lievää romantiikkaakin oli ilmassa:

Mirkku suukottelee mopsikansan presidenttiä Fonzieta Espoosta.

Mirkku esiintyi kehässä edukseen:

(Kuvat ovat totuttuun tapaan klikattavissa 600x800-kokoon.)

Hän oli juniorinarttujen luokan kakkonen ja kaikista nartuista kuudes. Vaikka pokaaleja ja ruusukkeita ei tällä kertaa tarvinnutkaan kantaa Tampereelta kotiin, oli sijoitus erinomainen ensikertalaiselle. Mirkku osallistui myös kolmen muun mopon mukana mopsien kasvattajaluokkaan, josta irtosi voitto Mirden kasvattajalle Monika Kevin-Wichtille ja Kennel Troppolalle. Koska Mirkun näin ollen tuli osallistua myös näyttelyn lopuksi pidettävään isoon kehään, jossa kilpailevat kaikenrotuiset omien kehiensä voittajat, piti meidän odotella paikalla tuntikausia Mirkun esityksen jälkeen. Tapoimme aikaa mm. hakemalla kahvilakioskeista milloin mitäkin hyvää (minusta on tullut suuri metrilakujen ystävä sen jälkeen, kun aloin käydä koiranäyttelyissä!) ja shoppailemalla eläinaiheisissa myyntikojuissa. Mukaan lähtivät ainakin mopsikuvioinen torkkupeitto ja mopsikynnysmatto.

Näin suuressa tilaisuudessa aikataulut ymmärrettävästi pettävät. Ison kehän piti alkaa puoli neljältä, mutta se viivästyi lähes tunnin ja kasvattajien loppukilpailu siirrettiin samalla finaalin viimeiseksi. Olimme notkuneet tuhansien haukkujen keskellä jo aamuyhdeksästä saakka, joten viideltä oli jo korkea aika saada Mirkku vielä viimeisen kerran esiintymään. Pikku kippurahäntämme oli torkkunut äitinsä kanssa häkissään kaikessa rauhassa, joten hän oli meistä kaikista virkein. Yli kuudestakymmenestä kasvattajaryhmästä Troppolat sijoittuvat 12 parhaan joukkoon, mistä tietysti olimme iloisia.

Yhdeksän tunnin näyttelysession päätteeksi saimme vihdoin raahata kimpsumme ja kampsumme takaisin autoon ja kääntää Audin keulan kotia kohti. Siinä vaiheessa ei hallin ulosmenoportilla enää ollut valvojia ja etukäteen maksamani neljän euron parkkimaksu meni vallan hukkaan. Olin niin väsynyt, etten edes löytänyt autosta pitkien valojen säädintä ja jouduin pysähtymään maantien varteen bussipysäkille rämpyttämään valokatkaisijaa. Kotiin kuitenkin pääsimme turvallisesti viidentoista tunnin reissun jälkeen. Seuraavana aamuna uni maittoi niin kippurahännälle kuin emännillekin...!

Onneksi tänä viikonloppuna voimme ottaa rennosti. Mirkku näyttää mallia relax-asenteesta:

Kelpaahan hänen lojua, kun Fifi hankkii pienelle elannon. Sain nimittäin bloggaajaurani ihka ensimmäisen sponsorilahjan! Jokin aika sitten sain Pedigreeltä sähköpostin, jossa ystävällisesti tarjottiin DentaStix-hammashoitoluita kokeiltavaksemme. Tänään hain paketin postista, ja Guru ja Mirkku saivat heti ryhtyä taistelemaan hammaskiveä vastaan. Tikut olivat ilmeisesti herkullisia päätellen nopeudesta, jolla ne katosivat mopojen pohjattomaan kitaan:

Lopuksi tarjotaan kevätsiivousapua kaikille niille, joiden tietokoneen näyttö kaipaa puhdistusta. Oivan ja tehokkaan siivousmenetelmän löydätte täältä.

Keväistä viikonloppua kaikille!

Kuinka usein on tarpeeksi usein?

Alkuvuonna bloggaaminen on syystä tai toisesta tökkinyt ajoittain. Pääasiallinen syy lienee se, ettei minulle yksinkertaisesti tapahdu paljonkaan blogiaiheiksi kelpaavia asioita. Olen vain kotosalla, käyn kaupungilla ruoka- tai muilla ostoksilla, puuhailen mopsien kanssa, luen. Näistä aineksista ei henkeäsalpaavan koukuttavia blogitarinoita synny. En myöskään halua, että blogi muuttuu pelkäksi julkiseksi päiväkirjaksi, johon kirjaan tunnollisesti päivän askareeni: Rakas blogini, tänään ulkoilutin koiria, vein roskat, tankkasin auton ja ostin leipää ja maitoa...

Yritän lisäksi miettiä, mikä voisi kiinnostaa lukijoitani, sillä teillehän minä nämä tekstit osoitan yhtä paljon kuin itsellenikin; jos kirjoittaisin pelkästään itseäni varten, en käyttäisi siihen Internetiä vaan perinteistä päiväkirjaa. Keitä kaikkia kiinnostaa esimerkiksi se, että ostin viime viikolla KappAhlista kolme paitaa kahden hinnalla, tai se, että olin viime lauantaina koko armaan päivän Mirkun kanssa Tampereella koiranäyttelyssä? Arkielämäni on tylsää, mutta uskon, että niin on monen muunkin laita. Hyvä kirjoittaja kuitenkin osaa löytää tylsistäkin päivistä jotain hauskaa ja kiinnostavaa kerrottavaa, ja se taito tuntuu välillä jättävän minut pulaan.

Onneksi en ole ainoa, joka pohtii tällaisia. Ainakin Maurelita kirjoitti äskettäin kiinnostavasti blogger's blockista. Kyseinen ilmiö ei tosin tunnu vaivaavan koko Blogistania: muutamat seuraamani muotiblogit päivittyvät jopa useita kertoja päivässä. Usein päivittyvä blogi on tietysti mukavampi kuin harvoin päivittyvä, mutta 4-5 päivitystä päivässä alkaa helposti jo olla liikaa. Jos joka kerta Blogilistalla pistäytyessäni näen, että sama blogi on jälleen päivittynyt, tulee jossain vaiheessa tunne, etten enää muuta ehdi tekemäänkään kuin lukemaan blogeja. Tietenkään jokaista uutta postausta ei ole pakko lukea välittömästi ilmestymisen jälkeen, mutta jos ne jättää odottamaan, on vastassa pian kymmenen lukematonta juttua. Puhumattakaan siitä, että melko harvalla kirjoittajalla on lopulta tarjota rajattomasti viihdyttävää ja/tai korkean informaatioarvon omaavaa juttua. Kumpi ratkaisee, määrä vai laatu?

Menipä tämä nyt metabloggaukseksi...! Metablogeista puheen ollen, olen alkanut seurata Pahaa Puhetta -nimistä blogia, jossa käsitellään ja kritisoidaan erityisesti muotiblogien tyyliä ja kieltä sekä puhutaan yleisesti bloggaamisesta. Ensi alkuun kuvittelin, että kyseinen blogi tosiaan perustuu pahan puhumiseen, mutta jo parin postauksen jälkeen huomasin, että kirjoittajan blogianalyysit ovat enimmäkseen hyvinkin kiinnostavia ja aukeavat myös niille, jotka eivät tunne tekstien kohteena olevia blogeja.

Osoitan jälleen kysymykseni suoraan teille lukijoille: Mistä asioista haluaisitte tässä blogissa lukea? Onko jotain tiettyjä aiheita, joista toivoisitte minun kirjoittavan, tai vastaavasti jotain, mikä ei missään nimessä ole kiinnostavaa? Otan hyvin mielelläni vastaan niin ideoita, ruusuja kuin risujakin. Sana on vapaa: kertokaa, millainen olisi ideaalipostauksenne!

Ihanuuden sisälmykset

Olette varmasti joskus huomanneet, että silloin tällöin tulee puolivahingossa tehneeksi loistavia ostoksia. Minulle kävi näin kaksi kertaa pienen ajan sisällä. Kaikki alkoi vaaleanpunaisesta kevättakistani, jonka kaveriksi kaipasin takin tyyliin ja sävyyn sopivaa käsilaukkua. Koska satuin kyseisen kuningasidean saadessani nököttämään tietokoneen ääressä, klikkasin itseni siltä istumalta tutkimaan eBayn laukkuapajia. Äkkäsin muutaman muun varteenotettavan vaihtoehdon ohella Longchampin uuden, käyttämättömän ja reilunkokoisen laukun. Kuvassa se näytti aivan pikkuporsaan sävyiseltä, mutta osoittautui myöhemmin tumman vadelmanpunaiseksi. Laukun ostohinta oli myyjän mukaan 240 euroa, mutta minä sain sen lopulta kaksinumeroisella summalla, vaikka jouduin kilpailemaan toisen sinnikkään ostajakandidaatin kanssa aina huudon sulkeutumispäivään asti. Kaunotar saapui lopulta eilen uuteen kotiinsa:

Pidän valtavasti Longchampin laukuista. Ne ovat tyylikkäitä, yksinkertaisia ja laadukkaita olematta silti Chanelin tai Vuittonin kaltaisia ökyluksustuotteita. Uusi tuttavuus kuuluu muuten samaan Quadrille-sarjaan kuin joululahjaksi hankkimani hopeanvärinen laukku, jota olen sen jälkeen kanniskellut lähes päivittäin.

Koska onni tulee harvoin yksin, minusta tuli melkein vahingossa myös toisen vadelmanpunaisen laukun uusi omistajatar. Kyseinen yksilö on myös käyttämätön ja tottelee nimeä Lancel. Toistaiseksi ranskatar on vielä matkalla Suomeen, joten joudun tyytymään eBayn myynti-ilmoituksen kuvaan:

Tarkoitukseni oli tietenkin ostaa vain yksi laukku, mutta koska huutokaupan luonteeseen kuuluu, että varmalta näyttänyt ostos saattaakin viime hetkellä mennä sivu suun, tein tarjouksen molemmista laukuista toivoen saavani jommankumman. Totta puhuen olin aivan varma, että joku muu tarjoaa Lancelista enemmän kuin minä; muita huutajia ilmaantui kuitenkin vain yksi, eikä hänkään ylittänyt minun alkuperäistä huutoani. Niinpä minun oli ostettava myös Lancel. Onneksi selvisin tästäkin kaupasta huomattavasti edullisemmalla kuin Lancelin liikkeestä ikinä.

Siirtäessäni aamupäivällä käsilaukkuni sisältöä uuteen Longchampiin kyhäsin hetken mielijohteesta tavaroistani sekalaisen asetelman ja kuvasin sen. Näitä käsilaukun sisällys -postauksia näkyi jokin aika sitten blogeissa useinkin, mutta enää en ole niihin juuri törmännyt. Muoti-ilmiön jo hiivuttua lienee siis minun hetkeni tarttua aiheeseen. Näitä siis kannan mukanani päivittäin:

Vaaleanpunainen Filofax-kalenterini; avainnippu; ranskalaisen Casino-supermarketin paperinenäliinoja; hiusharja; La Compagnie de Provencen ihanaa ruusukäsivoidetta; puhelin; Sephoralta lahjaksi saatu peili; Guerlainin KissKiss- ja KissKiss Laque -huulipunat (jälkimmäinen löytyy muuten myös Mireillen käsilaukusta, sävy 761!); Lancômen kiinteä puuteri; punainen korttilompakkoni, jossa säilytän bussi-, kirjasto- ja kanta-asiakaskortteja; ranskalaisen pankkini lahjoittama punainen Longchampin pikkurahakukkaro; kunniapaikalla keskellä kaikkein tärkeimmät eli lompakkoni ja iPod kuulokkeineen (inhoan nappikuulokkeita!). Voilà !

Kissalautasen ja sinisen haarukan mahdoton suhde

Viime päivinä olen jälleen harrastanut satunnaista blogiklikkailua Listalla ja osunut ainakin kahdessa blogissa (toinen oli muistaakseni Ostolakossa, toista en muista) aiheeseen "astioiden yhteensopivuus". Kyse on siis siitä, miten yhteiseen kotiin muutettaessa toimitaan parisuhteen osapuolten astioiden kanssa: kumpi pitää entiset astiansa vai hankitaanko aivan uudet, yhteiset astiat? Luin postaukset mielenkiinnolla, sillä en ollut koskaan tullut ajatelleeksikaan asiaa. Kuuluuko kaikilla tosiaan olla yhtenäinen moniosainen astiasto, joka parhaassa tapauksessa on sävytetty sopimaan keittiön sisustukseen? Jotkut ovat kuulemma jo lapsesta asti keränneet tiettyä astiasarjaa ja saaneet joulu- ja syntymäpäivälahjaksi astioita. Anteeksipyyntöni kaikille astiarakkaille lukijoille, mutta mielestäni astiat ovat ehkä tylsimpiä mahdollisia lahjoja. Hyödyllisiähän ne toki ovat, sitä en kiistä.

E:n kanssa asuessani en ole tosiaan ikinä miettinyt, että meillä pitäisi olla jonkinlainen oma yhteinen astiapolitiikka. E:llä on enimmäkseen äitinsä jäämistöstä 80-luvun lopulla otettuja lautasia ja laseja, ja ne kelpaavat kyllä minulle, vaikka eivät yhteensopivia olekaan. Me emme syö samanlaisilta lautasilta, mutta ruoka maistuu siitä huolimatta hyvältä. Meillä ei myöskään koskaan käy vieraita, koska ruokapöytämme on 2-paikkainen, joten vieraskoreudenkaan takia emme tarvitse yhtenäistä astiastoa. Kerralla on käytössä kaksi lautasta, kaksi juomalasia, kahdet ruokailuvälineet ja keittopäivinä kaksi kulhoa, ja minulle on täydellisen yhdentekevää, ovatko kaikki nämä samannäköisiä, -värisiä tai -kokoisia. Vaikka meillä olisikin neljä- tai kuusiosainen täydellinen astiasto, yli puolet siitä lojuisi käyttämättömänä kaapissa, koska yksi ihminen syö vain yhdeltä lautaselta kerrallaan. Ilmeisesti samanlainen astiasto kuitenkin on normi, koska sellaisesta on pienen ajan sisällä ollut juttua siellä sun täällä.

Todennäköisesti näkemyserot johtuvat jälleen kerran siitä, ettei minulla ole ollut perinteistä ikiomaa kotia. Taloustavaroita olen kyllä ostellut itselleni jo muutaman vuoden, koska mummo ei laita ruokaa ja minä halusin Turun asuntoomme kunnollisen kattilan, wok-pannun, sitruunankuorenraastimen ynnä muuta. En silti koe pannuja ja kattiloita sillä tavoin omikseni, että Ranskaan lähtiessäni ottaisin ne mukaani ja pyrkisin korvaamaan E:n vastaavat tavarat omillani. Lisäksi Ranskan asunnossa tilanpuute rajoittaa huomattavasti varustelua.

Mitä mieltä tästä asiasta yleisesti ollaan? Kuuluuko teidän mielestänne huushollin astioiden olla samanlaisia? Häiritseekö teidän sisustus- tai muuta silmäänne, jos toisella on sininen lautanen ja toisella kissakuvioinen lautanen?

Loppuun piristykseksi pari kuvaa. E. lähetti minulle yllätyksen sopivasti naistenpäiväksi:

Kisumagneetti on kotoisin iki-ihanasta Chat Rêveurista (sivulta saa hyvän käsityksen kaupan suloisesta sekamelskasta, suosittelen klikkausta!), kokoelma-CD taas sisältää chansoneja, iskelmiä ja Euroviisuja 60-80-luvuilta. Mukana ovat Mireillen lisäksi mm. huikea Vicky Leandrosin Après toi, Monacon Séverinen voittoisa viisu Un banc, un arbre, une rue jostain kaukaa menneisyydestä sekä Céline Dionin varhaistuotanto Ne partez pas sans moi. E:n mukaan makuni on ringard: vanhanaikainen, hölmön kitsch, poissa muodista oleva. Näinhän se on, mutta silti kuuntelen tuhat kertaa mieluummin Luxemburgin 70-luvun Euroviisuja kuin nykyisiä itäeurooppalaisia pyllynkeikutus-tusinabiisejä.

Täydellinen elokuvaelämys

Eilen sain kokea kahden tunnin ajan harvinaisen upean visuaalisen elämyksen, jonka minulle tarjosivat mm. Keira Knightley, Ralph Fiennes ja Charlotte Rampling:

(kuva elokuvan viralliselta sivulta)

Herttuatar (The Duchess) on täydellinen elokuva minunlaiselleni kauniista puvuista, aristokratiasta ja menneestä maailmasta haaveilevalle. Sinkkuelämää- ja Himoshoppaaja-tyyliset nykyleffat eivät iske minuun laisinkaan, kun taas historialliset pukudraamat houkuttelevat minut ehdottomasti elokuvateatterin hämärään. Devonshiren herttuattarella on lähes joka kohtauksessa erilainen, pienimpiä yksityiskohtia myöten oikeaoppinen 1700-luvun lopun puku korsetteineen, rusetteineen ja näyttävine hiuslaitteineen. Elokuvassa kuljetaan hevosten vetämissä vaunuissa, tanssitaan monimutkaisia tansseja kynttilöin valaistuissa saleissa, kävellään päivänvarjojen alla geometrisen tarkasti suunnitelluissa puutarhoissa, kärsitään ankeassa järkiavioliitossa ja rakastetaan salassa niin miehiä kuin naisiakin. Kaikki tämä Mozartin, Bachin, Händelin ja Vivaldin tahtiin. Ah ja voih! Tämän haluan ehdottomasti DVD:llä.

Samalla kun romantikkopuoleni huokaili sankarittaren pukujen ihanuutta, feministi minussa pui nyrkkiään ja ärhenteli. Mitä hyötyä oli kauniista leningeistä ja jalokivistä, kun nainen oli aviomiehensä omaisuutta, lastentekokone, jolle maksettiin poikalapsesta sievoinen palkkio ja jota vastaavasti moitittiin kelvottomaksi, jos lapsi oli tyttö? (Varsinkin, kun nykyään tiedetään, että lapsen sukupuoli määräytyy isän eikä äidin mukaan.) Miehellä oli lain suoma oikeus estää vaimoaan näkemästä lapsiaan, jos tämä ei alistunut miehen tahtoon, ja muutenkin naisen tehtävä oli totella ja olla hiljaa. Devonshiren herttuatar joutui elämään yli puolet elämästään kolmen hengen avioliitossa miehensä ja parhaan ystävänsä kanssa. Ménage à trois kesti hänen kuolemaansa saakka, ja elokuvassa herttuatar kehottaakin ystäväänsä pitämään huolta "meidän aviomiehestämme" hänen ollessaan poissa. Ulkoiset puitteet saattoivat olla komeat, mutta oikea elämä raadollista. Filmiin suhtautuu pakostakin syvällisemmin, kun tietää, että se perustuu todellisiin tapahtumiin ja oikeasti eläneen naisen kokemuksiin.

Tänään menen katsomaan paljon puhutun ja kehutun Benjamin Buttonin, lähinnä siksi, että pääsen kätevästi pakoon Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaa, täysillä huutavaa televisiota ja Marco Bjurströmiä fanittavan mummon huokailua ja valitusta siitä, ettei minua oikeasti kiinnosta niin ihana ohjelma.

Muu maa mustikka

Pari päivää sitten keskustelimme E:n kanssa ranskalaisten ravintoloiden aukioloajoista verrattuna suomalaisiin. Keskustelu tietysti poikkesi jossain vaiheessa sivuraiteille, ja lopulta päädyimme juttelemaan kulttuurieroista varsin monella eri elämänalueella. E. ehdotti leikillään, että kirjoittaisin asiasta blogiini (bloggaaminen on E:n mielestä hurjan hassunkurista), joten teen työtä käskettyä. Korostan erityisesti, että seuraavat huomiot sisältävät karkeita yleistyksiä ja stereotypioita; yleensä minulla ei ole tapana suhtautua kaikkiin ranskalaisiin tai kaikkiin suomalaisiin yhtenäisenä, tavoiltaan samankaltaisena ryhmänä.

Gastronomia ja syöminen

- Ranskassa syödään tiettyinä kellonaikoina niin ravintolassa kuin kotona. Ravintoloissa tämä näkyy selvemmin: suurin osa niistä on auki klo 12-14, menee iltapäiväksi kiinni ja aukeaa uudelleen klo 19 aikaan. Suomessa taas syömään pääsee halutessaan vaikka puoli viideltä. Kun E:n kanssa viimeksi kävimme Pariisissa, tulimme perille neljän jälkeen iltapäivällä ja meillä oli melkoisia vaikeuksia löytää siihen aikaan avoinna oleva oikea ravintola. Hampurilaispaikat yms. ovat tietysti auki koko päivän, samoin suuret ketjuravintolat. Myös kotona "kuuluu" syödä tiettyyn aikaan: E. on monta kertaa ihmetellyt, miksi syön jugurttia tai voileipää keskellä iltapäivää, kun ei ole varsinainen ruoka-aika. Syödä tulee kolme kertaa päivässä, ei enempää eikä vähempää. Alkoholiakaan ei kuulemma kuuluisi nauttia kuin lounaalla ja klo 18 jälkeen. Ehdotin kerran lasillisen ottamista viiden maissa, kun katsoimme kotisohvalla DVD-elokuvaa, ja E. mietti, voiko siihen aikaan muka juoda alkoholia. Miksei voisi, kuka sitä olisi kyttäämässä ja paheksumassa? Samoin suomalainen päivällisaika klo 17-18 maissa kuulostaa ranskalaisen näkökulmasta kummalliselta. Eikö illalla ole jo hirmuinen nälkä, jos syö niin aikaisin?

- Välillä tuntuu, että Ranskassa käytetään teurastetusta eläimestä kaikki, mikä vain irti lähtee. Minä olen tunnetusti äärimmäisen nirso syömisissäni, E. taas melko ennakkoluuloton. Olen monta kertaa saanut kuulla, että aivot ovat oikeasti hyviä, kun ne paistetaan kunnolla voissa tai että andouillette-sisälmysmakkaraa voisi syödä vaikka päivittäin. Tripes à la mode de Caen eli erilaisia eläimen sisuskalujen palasia kastikkeessa on Ranskassa yhtä yleinen säilykepurkin sisältö kuin Suomessa hernekeitto. Meidänkin ruokakaapistamme niitä löytyy, mutta olen pyytänyt E:tä syömään tripejään vain silloin, kun minä olen poissa. Toinen inhotukseni on salade de museau, kärsä- tai turpasalaatti, jossa on elukan kuononkappaleita. Tätäkin herkkua löytyy supermarketin hyllystä porkkanaraasteen ja etikkakurkkujen vierestä. Viimeksi koin kyseenalaisen yök-elämyksen tammikuussa, kun kortteliravintolan plat du jour oli kieltä. E. oli innoissaan ja kehui lautasellaan lojuvia soikeita viipaleita herkullisiksi. Minulla oli lasagnea.

- Vastaavasti E. ei ymmärrä laisinkaan suomalaista keittiötä. Olen maistattanut mm. ruisleipää, kaurapuuroa, maksalaatikkoa ja karjalanpiirakoita, mutta mikään ei ole kelvannut. E. julisti maksalaatikon kissanruoan näköiseksi ja makuiseksi ja puuron kelpaavan korkeintaan sikojen kaukaloon. Ranskassa kuulemma vangitkin saavat parempaa ruokaa. Tuskin maltan odottaa, että pääsen esittelemään mämmin...!

- Jotkut makuyhdistelmät eivät kerta kaikkiaan uppoa ranskalaisiin. Makean ja suolaisen yhdistelmä – kuten kinkku ja ananas – kuulostaa kamalalta paitsi E:n, myös kaikkien työkavereideni mielestä. Minä taas laittaisin ananasta, banaania tai persikkaa melkein mihin ruokaan vain. Keittiöbravuurini on kana-ananas-kookoskastike, jota E. ei suostunut edes maistamaan. Suosikkipizzeriamme taas on harvinaisuus, koska sen listoilla on kinkku-ananaspizza, jota tosin juuri kukaan ei koskaan tilaa. Suomessa se kuuluu jokaisen kebab-pizzerian perusvalikoimaan, mitä aixilaispizzerian tarjoilija suuresti ihmetteli. Heidän listallaan mainittu havaijipizza kuuluu tavallista kalliimpiin erikoisuuksiin.

Käyttäytyminen ja sosiaalisuus

- Ranskassa puhutaan huomattavasti enemmän kuin Suomessa. Työkaverini ovat monesti ihmetelleet, miksi puhun niin vähän ja arvelleet sen johtuvan vieraskielisyydestäni. Sanoin kärjistäen, että Suomessa puhutaan, kun on jotain asiaa, ja muuten ollaan hiljaa, mikä herätti suunnatonta hilpeyttä. Ranskassa pitäisi olla koko ajan höpöttämässä jotain ja mieluiten kaikki yhtä aikaa. Koska en ole luonteeltani erityisen puhelias, joudun usein väkisin keksimään jotakin sanottavaa keskusteluun.

- Kuulumisten kyseleminen on toinen asia, josta E. jaksaa aina huomauttaa. Ranskassa täytyy päivittäin kysyä keskustelukumppanin vointia, ja jos tätä ei muista tehdä, vaikuttaa erittäin epäkohteliaalta. Kuulumisten kysyminen pitäisi ulottaa myös vastapuolen perheeseen ja läheisiin. E. kysyy jokaisen puhelun yhteydessä, ovatko vanhempani puhuneet hänestä, ja pettyy joka kerran, kun vastaan kieltävästi. Selitin, ettei täällä ole tapana kysellä jatkuvasti ihmisten vointia; perusoletus on, että kaikki on OK, ja vasta silloin kysytään, kun on syytä epäillä päinvastaista. Myös E:n isä jaksaa joka kerta tavatessamme kysyä läpi koko perheeni kuulumiset mummosta koiriin. Erikoista on, ettei kyselyyn kuitenkaan ole tarkoitus vastata totuudenmukaisesti: vastaukseksi odotetaan lyhyesti ça va, kaikki on hyvin, eikä kysyjä odota seikkaperäistä selostusta itse kunkin huolista.

- Teitittely ja muodollinen kohteliaisuus ovat totta kai itsestäänselvyyksiä ranskalaisessa verbaalisessa kanssakäymisessä. Olen niin tottunut teitittelemään ja herroittelemaan kaikkia, että puhun helposti samalla tavalla myös suomeksi, mikä toisinaan tuntuu täällä kummalliselta. Kerran tarjosin täydessä bussissa paikkani vanhalle rouvalle sanoen "pääsette rouva tähän istumaan, jos haluatte". Rouva kiitti, mutta katsoi vähän oudosti. Olisi ehkä pitänyt sanoa "haluutsä tähän?"

Muuta jännää...

- Ranskassa koirat pääsevät useimpiin ravintoloihin. Minua se ei häiritse tippaakaan, sillä kotonakin Guru istuu usein ruokailun aikana tyhjällä tuolilla ruokapöydän ääressä, ja sitä paitsi suloisen eläimen näkeminen on tervetullutta missä ja milloin vain. Parhaassa tapauksessa naapuripöydän alla loikoilevaa koiraa saa silittää. Kerran näimme jopa ruokakaupassa kissan, kuljetuslaatikossaan tosin. Toisen kerran ravintolan terassille oli tulossa pariskunta syömään kissan kanssa, mutta koska pienellä terassilla oli jo kaksi koiraa, kissa pyydettiin viemään autoon odottamaan ruokailun ajaksi.

- Ostokset, laskut ja verotkin maksetaan Ranskassa hyvin usein shekillä. Minä sain viime kesänä palkkanikin ainoastaan shekkinä, vaikka työnantajalla oli tiedossaan tilinumeroni ja se oli jopa merkitty tilinauhaani. Pankki- ja luottokortit kelpaavat onneksi yhä useammassa liikkeessä, mutta edelleen esim. kampaajani ja kosmetologini hyväksyvät ainoastaan käteis- tai shekkimaksun. Muistan aina, kuinka vietettyäni vuoden Ranskassa kysyin Suomeen palattuani joka kaupassa, käykö heillä pankkikortti maksuvälineenä.

- Auton äänitorvella (vai mikä onkaan klaxonin oikea suomenkielinen nimi) tööttäily on olennainen osa ranskalaista liikennekulttuuria. Torvi soi pienimmästäkin syystä. Töissä pomoni nauroi katketakseen kertoessani, etten ennen Ranskaan tuloani ollut tarvinnut äänimerkkiä liikenteessä kertaakaan. Täällä ilmeisesti ymmärretään, ettei paikallaan seisova autojono etene yhtään sen nopeammin, vaikka kuinka tööttäilisi.

Tuleeko mieleenne muita vastaavia seikkoja? Ajatuksia, kommentteja ja vastalauseita olisi mielenkiintoista kuulla niin ranskansuomalaisilta lukijoilta kuin muiltakin.