Ruokakulttuurieroista

Kävin eilen lounastunnilla Ikeassa ja lihapullien ääressä istuessani aloin jostain syystä listata mielessäni sellaisia ruokaan liittyviä asioita, jotka teen vaistomaisesti eri tavalla Ranskassa kuin Suomessa ja jotka tuntuisivat suorastaan oudoilta toisessa maassa.

Aloitetaan vaikka siitä Ikea-lounaasta. Olen Suomessa syönyt Ikeassa ehkä kaksi kertaa elämässäni, mutta sen muistan, että molemmilla kerroilla tarjolla oli perunamuussia. Täällä ei ole, tai ei ole ainakaan ollut enää kuukausiin. Lihapullat ja puolukkahillo eivät kerta kaikkiaan maistu samoilta ranskanperunoiden kanssa! Täkäläiset eivät näe siinä mitään ongelmaa, sen sijaan puolukkahillo ei kelpaa Vitrollesin Ikeassa kenellekään, paitsi skandinaaveille. Täällä juon aina lounaani kanssa pienen pullon roséviiniä (sellaisen lentokoneen viinipullon kokoisen, 18 cl tai niillä main) mutta Raision Ikeassa tuskin viiniä kaipaisin. 

Juuri viinilasi tarjottimellani sai minut alunperin pohdiskelemaan kulttuurisidonnaista ruokakäyttäytymistäni. Ranskassa viini on minulle, kuten kaikille, ensisijaisesti ruokajuoma ja satunnaisesti myös aperitiivi. Sitä ei tulisi mieleenkään litkiä pitkin iltaa tai yötä kuten Suomessa. Siellä viinipullo tai pari oli tavanomainen illanistujaisten eväs, mutta en minä Ranskassa osaisi kuvitella viettäväni iltaa jonkun luona ja juovani jatkuvasti viiniä ilman ruokailua. Jo meillä kotona, jos viiniä jää ruoan jälkeen jäljelle eikä pientä tilkkaa pullon pohjalla kannata säästää seuraavaan päivään, tuntuu oudolta istua sohvalla viinilasin kanssa ilman, että syö. Suomessa taas voin hyvinkin kaataa itselleni lasin tai pari viiniä pitkin iltaa, silloin harvoin siis, kun vanhemmilla ylipäätään on viiniä kotona (eli lähinnä juhlapyhinä). Jos Ranskassa näen jonkun tilaavan kahvilassa viiniä keskellä iltapäivää, voin olla melko varma, että kyseessä on turisti. Testasin tätä viime syksynä Pariisissa: olimme kahden ranskalaisen ystäväni kanssa kahvilassa puoli viideltä iltapäivällä. Minä en halunnut kahvia enkä tiennyt, mitä olisin ottanut. Palelin vähän ja keksin tilata lämpimikseni lasillisen punaviiniä. Tarjoilija katsoi vähän kummissaan ja ystäväni kysyi enemmän vakavasti kuin leikillään, eihän minulla vain ollut alkoholiongelmaa. Näin ei vain kuulu tehdä tässä maassa.

Syömisenkin suhteen minulla on täysin eri tavat täällä kuin Suomessa. Kotikotona vanhemmat ryhtyvät jo iltatoimiinsa siinä vaiheessa, kun minä Ranskassa vasta pääsen töistä, joten ei ihmekään, että rytmit ovat aika erilaiset. Meillä ruvetaan usein vasta puoli yhdeksän aikoihin miettimään, mitä syötäisiin, ja pahimmillaan illallispöytään päästään vasta iltakymmeneltä. Suomessa pitäisi siihen aikaan ruveta jo nukkumaan ja iltaruoka siellä syödään niihin aikoihin, kun täällä on juuri saatu lounaspöytä raivattua. Siksi minulla on Suomen-lomilla usein nukkumaanmenoaikaan julmettu nälkä, koska silloinhan olisi oikeasti illallisaika... 

Itse ruoka ei sen sijaan meillä ole mitenkään niin tärkeässä roolissa kuin yleensä Ranskassa kuuluisi. Minä hoidan 98% kokkauksesta ja valmistettavan ruoan kriteerit ovat lähinnä nopeus ja tuotetun tiskin määrä. Jos minulla ei olisi muuta tekemistä, iso keittiö ja tiskikone, voisin hyvinkin käyttää iltapäiväni jonkun burgundinpadan hauduttamiseen, mutta koska mikään edellisistä ei sovi minuun, täytyy ruoan olla pöydässä mieluiten alle puolessa tunnissa ja valmistua mahdollisimman vähissä pannuissa, kulhoissa ja kattiloissa. Onneksi minulle ei ole siunaantunut puoliskoa, joka kaipaisi kolmen ruokalajin aterioita: jos E. saisi päättää, meillä syötäisiin suunnilleen vihreää salaattia, tomaattia ja kinkunsiivuja suoraan paketista. Minä olen meistä se, joka kaipaa edes jonkinlaista lämmintä ruokaa päivittäin. Käytännössä ostamme paljon puolivalmista: jauhelihapihvejä, valmiita pastakastikkeita, grillattuja kanankoipia, savulohta... Perinteisen käsityksen mukaan ruoka on ranskalaisille elintärkeää, aterioilla on monia ruokalajeja ja ne kestävät tuntikausia, raaka-aineet ostetaan huolellisen valikoimisen päätteeksi pienistä erikoisliikkeistä ja/tai torilta ja ruokapöytään kerääntyy säännöllisesti niin ystäviä kuin sukulaisiakin. Hymähtelen aina näille käsityksille, sillä oma elämäni ei juuri voisi olla kauempana ko. kliseistä. Me syömme, jotta nälkä lähtisi ja käytämme koko prosessiin mahdollisimman vähän aikaa. Ruoka ostetaan leipää lukuun ottamatta supermarketista tai vielä useammin marketin nettikaupasta. Sukua meillä ei nyt E:n isän kuoleman jälkeen ole ollenkaan eikä ystäviäkään juuri, ja vaikka olisikin, ei meille mahdu syömään kuin kaksi ihmistä kerrallaan.        

Tosiasiassa minusta olisi ihan mukava leikkiä keittiöhengetärtä ainakin viikonloppuisin, ostaa liha lihakaupasta ja vihannekset torilta, tulla kotiin ostosten ja kukkatorilta ostetun kukkakimpun kanssa, valmistaa kaikessa rauhassa etukäteen suunniteltu, harmoninen ateriakokonaisuus, kattaa ja koristella ruokapöytä kauniisti, valita ruokalajeihin sopivat laadukkaat viinit... mutta käytännössä teen kaikkea muuta. Ruokaostokset on helpompi tilata netistä kotiinkuljetuksella kuin raahata niitä torilta toiselle puolelle keskustaa parkkihalliin ja kotona rappusia neljänteen kerrokseen. (Ruoka)pöytämme on niin täynnä kaikkea muuta roinaa, ettei sille mahdu kukka-asetelmia, hyvä että lautaset mahtuvat. Ateriasuunnittelun sijaan yritämme syödä jääkaapista ruokia pois käyttöpäiväjärjestyksessä. Viinistä E. ei suostu maksamaan viittä euroa enempää, koska samalta se maistuu kuin kalliimpikin juoma eikä valmisjauhelihapihvi ja jauheperunamuussi -ateriaan kannata kovin tyyristä viiniä tuhlata. Ennen kaikkea kokkailujani kuitenkin rajoittaa keittiö, tai lähinnä sen puute. Tiskikoneeton ja työtasoton, sovituskopin kokoinen keittoalkovi ei varsinaisesti innosta näkemään yhtään enempää vaivaa ruoan eteen kuin mikä on aivan pakollista. Ehkä siellä kuuluisassa hamassa tulevaisuudessa, kunnon kokoisen omakotitalomme isossa valoisassa keittiössä minustakin kuoriutuu kunnon (suomalais-)ranskalainen perheenemäntä. Tai sitten ei.