Marraskuun värinen Pariisi

Minilomamme kaukaisessa pääkaupungissa on takana. Juliette Grécon tavoin voisin luonnehtia Pariisia marraskuun väriseksi, niin synkän harmaa ja hyinen se tällä kertaa oli – ainakin verrattuna Provenceen, missä on edelleen kirkasta, viitisentoista lämpöastetta ja lounastaminen ulkoterassilla täysin varteenotettava vaihtoehto. 

Kuten aiemmin kerroin, matkustimme vaihteeksi junalla, mutta seuraavalla kerralla luotamme jälleen hyvin todennäköisesti Air Francen nopeaan ja näppärään kyytiin. Junalla matkustaminen on vain niin paljon epämukavampaa kuin lentäminen: juna heiluu ja keikkuu, ihmiset hyppäävät jatkuvasti käytävällä edestakaisin ravintolavaunuun, vessaan, junan eteiseen ja luoja ties minne, matkalaukut pitää itse raahata kilometrin pituisella asemalaiturilla oikean vaunun kohdalle ja löytää niille sopiva säilytysjemma matkan ajaksi, juominen ja syöminen maksaa nahat takapuolesta (coûter la peau des fesses – onneksi tajusin ottaa meille eväät mukaan!) ja asemilla on aina hiton kylmä. Lentäessä taas riittää, että on itse oikeaan aikaan lentokentällä. Matkatavaroista ei tarvitse huolehtia, liikkuminen on tasaista, matka kestää kolmasosan junamatkasta ja kaupan päälle tarjoillaan ilmaisia virvokkeita. Toki taksimatka hotellille on pidempi lentokentiltä kuin Gare de Lyonilta, mutta Air Francen lentokenttäbussilla pääsee mukavasti Invalideille tai Riemukaarelle, jotka ovat vähintään yhtä "keskustassa" kuin juna-asemakin. Parinkympin säästö ei niin paljon merkitse, kun toisessa vaakakupissa on matkustusmukavuus.

Synkästä säästä huolimatta nautimme kuitenkin täysin rinnoin parin päivän maisemanvaihdoksesta. Kummallakin oli omat tavoitteensa: minä halusin tutustua Pariisin kaupungin historian museoon Musée Carnavalet'hen, E. puolestaan halusi ostaa kengät ja pari villapaitaa, koska ei normaalioloissa ikinä ehdi eikä viitsi käydä ostoksilla Aixissa paitsi välttämättömän pakon edessä. Koska ulkona ei juuri huvittanut flaneerata, ei kumpaakaan haitannut, vaikka kaikki suunnittelemamme aktiviteetit tapahtuivatkin sisätiloissa. 

Heti perjantai-iltapäivänä saavuttuamme suuntasimme Pont des Arts -sillalle kiinnittämään varta vasten hankkimaani lukkoa. Rakkauslukot, cadenas d'amour, ovat nimenomaan tämän sillan erikoisuus: ideana on kiinnittää sillan verkkoaitaan riippulukko ja heittää sitten lukon avaimet Seineen. Rakkaus kestää yhtä kauan kuin lukkokin, ja koska lukkoa ei voi enää avata, säilyy rakkauskin ikuisesti. Ainakin teoriassa ja uskomuksen mukaan. Näin lukot ensimmäisen kerran viime syksynä suuren blogimiitin yhteydessä ja päätin silloin, että seuraavalla Pariisi-visiitillä me lisäämme joukkoon oman lukkomme, lempinimillämme ja päivämäärällä varustettuna. Nyt se tuli tehtyä:

Koska olimme aivan Conciergerien vieressä ja meillä oli pari tuntia aikaa ennen sovittuja illallistreffejä pariisilaisystävämme kanssa, houkuttelin E:n vierailulle pahamaineiseen vallankumousvankilaan. Conciergerie on aina yhtä vaikuttava, eikä suinkaan vähiten siksi, että Marie-Antoinette mopseineen vietti siellä elämänsä viimeiset pari kuukautta tuhansien kohtalotovereidensa tavoin. 

Onnettoman kuningattaren alkuperäinen selli ei ole säilynyt, mutta lähelle sen todennäköistä sijaintia on rekonstruoitu mahdollisimman aito jäljennös. Allaolevan kuvan matto sen sijaan on oikeasti ollut Marie-Antoinetten vankilan lattialla ja toivottavasti suojannut edes vähän Seinestä huokuvalta kylmältä kosteudelta:  

Museokaupat ja etenkin niiden kirjat kuuluvat Pariisin museoiden parhaaseen antiin. Conciergerien kaupasta löytyi mm. tämä englantilainen lastenkirja, jossa kertojana on Marie-Antoinetten mopsi Moi! 
 

Melkein olin jo ostamassa kirjan, kun E. kysyi kevyen epäuskoisena, aionko tosissani maksaa 15 euroa piirretystä lastenkirjasta. En siis lopulta maksanut, vaikka suloinen tuo kyllä olisi ollut! 

Lauantain sovimme sateen takia shoppailupäiväksi. Shoppailu Pariisissa ei kuulosta ylettömän rankalta tai uuvuttavalta ajanvietteeltä, mutta sitä se silti oli: kylmä ja sateinen lauantai-iltapäivä vähän ennen joulua ajaa sadan prosentin todennäköisyydellä kauppoihin niin pariisilaiset kuin turistitkin, ja tungos oli sen mukainen. Aamupäivä kello 14 asti kului kenkäkaupoissa. E. löysi kyllä heti alkuun helposti majapaikkamme vierestä place de la Républiquelta yhden kenkäparin, mutta samat kengät piti saada myös ruskeina, ja sitä varten kipitimme sateenvarjoinemme rue de Rivolia pari kilometriä, kunnes kolmannesta saman ketjun liikkeestä löytyi oikea malli ja koko. Välissä ennätin juuri ja juuri napata yhden turistikuvan Pariisin kaupungintalosta:

       
Kuultuaan, että kaupungintalon aukio on entinen teloituspaikka place de Grève, E. innostui ja halusi aukiolle kävelemään ja kokeilemaan, tuntuisiko paikalla kummittelevan. Veikkaan tosin, että tuntemamme kylmät viimat ja puistatukset johtuivat pikemminkin säästä kuin aukiolla teilipyörällä murskaksi hakattujen kuninkaanmurhaajien rauhattomista hengistä.

Kun kenkäoperaatio oli viimein saatu päätökseen, suuntasimme kohti yhtä kaupungin komeasti joulukoristelluista ostosparatiiseista:

Ulkokuori oli vaikuttava, mutta sisältä paratiisi muistutti lähinnä helvetin syövereitä. Stockmann Hullujen päivien aikaan vaikuttaa autiolta verrattuna tavalliseen joulunaluslauantai-iltaan Lafayettella. Onneksi tiesimme molemmat, mitä olemme hakemassa ja suuntasimme suoraan oikeille osastoille; tavallisesta kiertelystä ja katselemisesta ei olisi tullut satojen (tuhansien?) ihmisten tungoksessa mitään. E. sai lopulta villapaitansa ja minä omani:

(kuvat Lafayetten nettikaupan sivuilta)

Ja sitten äkkiä ulos, metroon ja pieneen hotellihuoneeseemme pois ihmislaumojen ulottuvilta! Vähään aikaan ei todellakaan tehnyt mieli nähdä ketään.

Seuraavana päivänä oli vuorossa kauan odottamani Musée Carnavalet, joka osittain sijaitsee kirjeiden kirjoittajana kunnostautuneen markiisitar de Sévignén kaupunkipalatsissa. En ollut odottanut turhaan: ah ja voih, mitä ihania rokokoosalonkeja, koristeellisia huonekaluja, muotokuvia ja marmoritakkoja!

 

Parasta oli kuitenkin vallankumousosasto, jonka perusteelliseen tutkimiseen vierähti kevyesti kaksi tuntia. 

Alkuperäisestä Bastiljin tiilestä veistetty vankilan pienoismalli. Museovierailun koskettavin ja mieleenpainuvin elämys löytyi pienestä vitriinistä murhatulle kuningasperheelle omistetusta huoneesta:

Kuvat ovat epätarkkoja, koska ne on otettu ilman salamaa lasin läpi lähikuva-asetuksella. Ylemmän kuvan vasemmanpuoleisessa medaljongissa on pieni palanen alkujaan valkoista, mutta nykyään pahasti kellastunutta kangasta: se on kappale sukkaa, joka Marie-Antoinettella oli jalassaan teloituspäivänään. Tuntui uskomattomalta, että tämä vuonna 2011 silmieni edessä oleva kankaanpala oli vasten kuningattaren ihoa, kun hänet 16.10.1793 kuljetettiin lantakärryissä läpi Pariisin ja kun hän noustessaan kevein askelin mestauslavalle pyysi viimeisinä sanoinaan anteeksi astuttuaan vahingossa pyöveli Sansonin jalalle.  

Alemman kuvan hopeamedaljonki on, jos mahdollista, vieläkin liikuttavampi: sen sisällä on ohut suortuva Marie-Antoinetten hiuksia. En tiedä, mutta haluaisin tietää, milloin ja missä olosuhteissa hiukset on leikattu ja kenen hallussa ne ovat olleet vuosisadat ennen päätymistään museon kokoelmiin. Pala sukkaa ja tuppo hiuksia, siinä kaikki, mitä Ranskan viimeisestä kuningattaresta on jäljellä. Niin katoaa mainen kunnia. Marie-Antoinetten muisto elää silti yhä vahvasti, sillä kuulin Carnavalet'n museokaupan kassanhoitajalta, että Pariisissa toimii Marie-Antoinette-yhdistys. Harkitsen siihen liittymistä.

Tunnekuohuista toipuaksemme menimme museovisiitin jälkeen syömään omalaatuiseen, historialliseen Chartier-ravintolaan, joka ainaisesta jonosta päätellen kuuluu useimpien turistien ohjelmaan. 

Chartier muistuttaa 1800-luvun kansanruokalaa, jollaisessa Zolan L'Assommoir-romaanin päähenkilö Gervaise olisi voinut käydä. 1896 perustetun ravintolan sisätilat on listattu kansalliseksi monumentiksi, ja sen erikoisuutena on halpojen hintojen lisäksi se, että asiakkaat istutetaan sikin sokin isoihin pöytiin (intiimiä kahdenkeskistä ateriaa ei siis kannata toivoa nauttivansa täällä) ja tarjoilija kirjoittaa tilaukset suoraan paperisiin pöytäliinoihin:   

Pullo roséta, E:lle kinkkua ja minulle kuusi etanaa, molemmille kanaa, mutta minulle rinta ja E:lle koipi spagetin kera. Selkeää?

Yhteystiedot paperiservetistä niille, jotka ehdottomasti tahtovat Chartier'lle seuraavalla Pariisin-matkallaan (metro Grands Boulevards):

Restauraatio-operaation jälkeen E. tahtoi vielä viereiseen Grévin-vahamuseoon. Minä olen käynyt siellä joka kerta Pariisissa ollessani, viimeksi vuosi sitten, mutta pitihän tuttuja käydä tervehtimässä:

Kuten tavallista, minua eivät kiinnosta vähääkään Michael Jacksonin, Madonnan tai kuningatar Elisabetin vahakopiot. Sen sijaan viihdyin Mozartin ja markiisitar de Pompadourin seurassa:

Arvatkaapa, pukeutuisinko mieluummin farkkuihin ja villatakkiin vai Pompadourin jumalaiseen rokokoopukuun?! Kunhan aikakone keksitään, ilmoittaudun välittömästi vapaaehtoiseksi koekaniiniksi.

Kahden ja puolen päivän aikana tuli siis nähtyä ja koettua kaikenlaista. Maanantaiaamuna ennätimme vielä läheiseen kahvilaan viimeiselle pariisilaisaamiaiselle ennen kuin otimme taksin Gare de Lyonille ja nousimme kotiin lähtevään junaan. 

Matkalaukkuuni ei kertynyt tällä reissulla ylettömästi lisätäytettä. Kahden em. puseron lisäksi nautin lähinnä museokauppojen antimista:

 

A bientôt, Paris ! Seuraavalla kerralla ohjelmassa Versailles...