Sorgue-joen alkulähteellä

Sunnuntaina innostuimme E:n kanssa lähtemään pitkästä aikaa kotiseuturetkelle. Kohteeksi valikoitui Fontaine de Vaucluse, noin 600 asukkaan pikkupaikkakunta reilun tunnin ajomatkan päässä Aixista. 

Kylän läpi virtaa Sorgue-joki, joka yhtyy Avignonissa Rhôneen. Saavuimme juuri sopivasti lounasaikaan ja saimme pöydän terassilta aivan joen yltä:

Fontaine de Vaucluse on etenkin kesäaikaan turistien suosiossa ja joen varrella on ravintoloita vieri vieressä. Me valitsimme paikan nimeltä La Vanne Marel ja suosittelen sitä lämpimästi, jos joku teistä sattuu vierailemaan paikkakunnalla. Lounaamme oli tällainen:

Ensin tuoretta pehmeää chèvreä, johon oli sekoitettu silputtua minttua (ihanan raikas hellepäiväalkupala, tätä täytyy kokeilla kotonakin!);

Seuraavaksi juuri täydellisen kypsää ankanrintaa paksussa hunajakastikkeessa;

ja lopuksi panna cotta mangopäällysteellä. Jos olisin tiennyt, että jälkiruoka koostuu kahdesta pienestä annoksesta, olisin pyytänyt kahta eri kastiketta. Kaiken tämän seurana tietysti roséta runsaiden jääpalojen kera.

Me istuimme tällä siltaterassilla aivan sen vasemmassa päädyssä:

Kuvasta näkee hyvin, kuinka puhdasta ja kirkasta Sorguen vesi on. Pohjan kirkkaanvihreät vesikasvit näyttivät aivan salaatilta...!

Fontaine de Vauclusen pääasiallinen nähtävyys on satoja metrejä syvä kalliokuilu, jonka pohjan lähteestä Sorgue-joki saa alkunsa. Kuilulle johtaa jyrkkä ja pölyinen polku, jolla vilisee turisteja kuin muurahaisia. Minä pysähtelin vähän väliä ottamaan kuvia maisemista:

Kiipeäminen osoittautui lopulta turhaksi, sillä ylhäällä odotti vain jylhä, jopa 800 metriä korkea kallio. Sen alla sijaitsee kuilu, jonka syvyydeksi on toistaiseksi saatu mitattua -308 m. Tiettyinä aikoina vuodesta veden pinta nousee niin korkealle, ettei se enää pysy kuilussa vaan valuu yli ja virtaa valtavalla voimalla alas joenuomaan; virtaavilla kuutiometreillä mitattuna Fontaine de Vaucluse on maailman viidenneksi suurin lähde. Valitettavasti parhaillaan veden pinta on vain 2,8 metrissä, kun sen kuilun reunan yli noustakseen tulee olla vähintään 21 metriä. 

Omien puutteessa lainasin Fontaine de Vauclusen Wikipedia-artikkelista kuvat hahmottamaan eroa vedenpinnan ollessa matalalla ja korkealla. Tällainen se on tällä hetkellä:

kuva: Wikipedia/Philipp Hertzog

Tässä taas vedenpinta on korkealla ja vesi ryöppyää kuilusta:

kuva: Wikipedia/Abujoy

Fontaine de Vauclusen kylä on antanut nimen koko Vauclusen departementille. Nimi tulee latinasta vallis clausa, suljettu laakso, ja johtuu siitä, että laakso päättyy umpikujaan juurikin tähän Sorgue-joen alkulähteen paikalle. 

Lähteen lisäksi kiinnostavaa nähtävää kylässä ovat kaksi ikivanhaa, yhä toimivaa vesiratasta. Toinen niistä sijaitsee keskusaukion vieressä:

Toinen taas 1400-luvulta peräisin olevan paperinvalmistamon yhteydessä:

Myös runoilija Petrarca (jota ranskalaiset kutsuvat nimellä François Pétrarque, täällä kun suuri osa nimistä väännetään ranskalaiseen muotoon) oleskeli useampaan otteeseen pitkiä aikoja Fontaine de Vauclusessa 1300-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Petrarcan asuintalon paikalla sijaitsevassa talossa on pieni runoilijalle omistettu museo, jossa me emme kuitenkaan käyneet. Taloa ei voi olla huomaamatta, sillä se sijaitsee heti keskusaukion jälkeen, Sorguen yli vievän sillan toisessa päässä vasemmalla puolella:

       

Tekstistä on vaikea saada selvää, mutta siinä lukee:

Et jusqu'à aujourd'hui où eut donc ce lieu

Je ne dis pas de plus beau mais de plus célèbre

Si ce n'est mon séjour ce lieu est devenu

Grâce à moi non moins célèbre que grâce

A sa source magnifique. 

François Pétrarque 1304-1374 

Vanhasta kielestä on vaikea saada aikaan järjellistä käännöstä, mutta lyhyesti sanottuna Petrarcan mukaan Fontaine de Vaucluse ei ole kuuluisa ainoastaan Sorguen lähteen ansiosta, vaan myös hänen ansiostaan. 

  

Tervetuloa päiväksi seuraani

Koska arkipäiväpostaukseni koetaan kiinnostaviksi, mikä olisikaan siinä kategoriassa parempi kuin kuvitettu postaus yhdestä perusarkipäivästäni? Pääsette yksinoikeudella seuraamaan minua eilisen päivän aikana, toki ainoastaan niiltä osin, jotka soveltuvat kuvattaviksi ja julkaistaviksi.

Eilen oli lenkkiaamu, joten lähdin liikkeelle jo anivarhain (tai ennen sianpieremää, kuten berliiniläisellä ystävälläni on hurmaavasti tapana sanoa). Lähdin kotoa klo 6.40, ajoin leipomon kautta töihin, tulin tuomaan eväät jääkaappiin ja laittamaan työhuoneeni ilmastoinnin valmiiksi päälle ja lähdin lenkille tasan klo 7. Aurinko oli vielä melko matalalla, mutta lämpötila jo +25°C.

    

Näkymiä lenkkireittini varrelta:

Ei ihan helpolla uskoisi, että ollaan yhdellä Etelä-Ranskan suurimmista teollisuus- ja yritysalueista! Tältä lenkkipolkuni näytti jälkeenpäin kartalla:

Kun kuvan klikkaa suuremmaksi, näkyy yritysalueen raja selvästi. Me olemme onneksi aivan sen laidalla ja heti kadun toisesta päästä aukeaa kukkula, jolla risteilevät polut näkyvät hyvin kuvassa. Valinnanvaraa riittää, jotta samaa reittiä ei tarvitse kulkea joka kerta!

Lenkin jälkeen painelin kiireesti suihkuun ja sitten levitin maalausateljeeni työpöydälleni. Päivän kasvoni ovat tässä pussukassa:

Karut ennen- ja jälkeen-kuvat:

Ai että oli huikeaa meikata ilmastoidussa byroossa ilman, että kaikki valuu saman tien noroina kasvoilta! 

Kun olin saanut kauneustuotteeni siivottua näkyviltä ja työkaverit olivat suorittaneet joka-aamuisen poskisuudelmakierroksen, oli lopultakin aamiaisen aika:

Suklaa-vaniljakreemileivonnainen todennäköisesti hävitti parissa minuutissa koko lenkistä saadun hyödyn, mutta en minä nyt paahtoleipääkään pysty töissä laittamaan.

Koska aamupäivä oli melko hiljainen, minulla oli aikaa opiskella itsekseni Excelin saloja.

Ennen kuin tulin tänne töihin, en ollut käyttänyt Exceliä juuri ollenkaan. Nykyisin töihini kuuluu lähinnä valmiiksi luotujen taulukoiden täyttämistä ja muokkaamista, minkä hallitsenkin, mutta halusin opetella hieman vaativampia tehtäviä siltä varalta, että joskus joutuisin sellaisia tekemään ja jotta en silloin olisi comme une poule devant un couteau, kuin kana veitsen edessä, eli aivan osaamaton. 

Lounaaksi minulla oli poikkeuksellisesti kaupan valmissalaatti eikä itse tehty. Ehdin tosin syödä lohi-kurkku-pastasalaatistani leijonanosan ennen kuin muistin ottaa kuvan:

    
Tällainen on normaali työpaikkalounaani: salaatti, Krisprolls-korppu tai pari, maustamaton rahka, hedelmä (tässä tapauksessa litteä persikka, uusi suosikkini, sekä luumu) ja tölkki Perrieriä. 

Iltapäivä kuluikin sitten työn touhussa kääntäessäni erästä dokumenttia englanniksi. Dokumentti alkoi isoilla punaisilla kirjaimilla STRICTLY CONFIDENTIAL, joten siitä ei tietenkään ole kuvaa, mutta tällaiselta työympäristöni näyttää noin muuten, esim. juuri tällä hetkellä:

Työrupeaman katkaisi hetkeksi hedelmälähetti. Kollegani mies on työttömäksi jäätyään hiljattain ryhtynyt toimittamaan viikottaisia vihannes- ja hedelmätilauksia. Toisin sanoen hän kokoaa joka viikko vaihtuvan muutaman kilon kassillisen vihanneksia ja/tai hedelmiä ja toimittaa viikon annoksen tilauksesta perille. Kaikki tuotteet ovat luomua ja tulevat lähiseudulta, korkeintaan parinkymmenen kilometrin säteeltä Aixista. 

Tämän viikon hedelmäkassissa oli vesimelonia, tavallista melonia, luumuja ja nektariineja:

Lähdin töistä n. klo 18.45 ja jouduin vielä käymään läheisessä Carrefour-hypermarket-ostoskeskuksessa hakemassa kenkäni, joiden korkolaput piti uusia.

Käväisin kaupan puolella ostamassa illalliseksi E:lle grillatun kanankoiven ja itselleni sushia ja pääsin sitten lopultakin kotiin. Iltaisin olen työpäivän jäljiltä ja kuumuuden takia niin väsynyt, etten saa aikaiseksi kuin aivan välttämättömimmän: ruokaa pöytään, tiskit tiskattua ellen onnistu nakittamaan hommaa E:lle ja seuraavan päivän vaatteet ja tavarat valmiiksi. Sekin on useimmiten kinkkistä puuhaa. Minkä näistä nyt valitsisi?

Täksi päiväksi ylleni valikoitui lopulta musta valkopilkullinen mekko, joka näyttää henkarilla tältä...

... ja tänään ylläni tältä:

Vielä oli siirrettävä omaisuuteni eilisestä käsilaukusta tämänpäiväiseen...

... ja päivä oli pulkassa, aika mennä kylpyhuoneen kautta sänkyyn ja toivoa, että tänä yönä olisi edes vähän vähemmän kuuma. Ei varsinaisesti ollut, mutta en sentään heräillyt pitkin yötä. 

Hankala heinäkuu

Suomessa ei kavereiden Facebook-päivitysten ja iltapäivälehtien otsikoiden perusteella ole tänä vuonna ollut kesää juuri ollenkaan, mutta lohdutukseksi voin sanoa, ettei tämä toinen ääripääkään mitään varsinaista herkkua ole. Etelä-Ranskassa on ollut jatkuva helle toukokuusta saakka; en edes muista, milloin päivälämpötila olisi viimeksi ollut alle +30°C. En ole enää aikoihin viitsinyt katsoa säätiedotuksia, koska ilmankin tietää tasan tarkkaan, että seuraavana ja sitä seuraavanakin päivänä on jälleen +34° tai enemmän. 

Tämä on 12. Aixissa viettämäni kesä, joten periaatteessa minun pitäisi olla jo tottunut tähän, mutta raskasta ainainen kuumuus on silti. Kyse ei ole vain suomalaisista helteensietogeeneistäni, vaan täällä koko ikänsä asuneet kolleganikin valittavat, kuinka tätä ei vain enää jaksaisi. Asuntomme sisälämpötila on jatkuvasti +28°C tienoilla, alin lukema tänä kesänä oli +25°C sisällä ja siitäkin on muutama viikko aikaa. 

Nukkuminen on tukalaa, sillä yölläkin lämpötila pysyttelee lähellä +25°C eikä ilmassa ole tuulen häivääkään. Heräilen pitkin yötä, kääntelen kylkeä ja yritän nukkua mahdollisimman kaukana E:stä, jotta ihokontakti ei tekisi olosta vieläkin kuumempaa. Meillä on tänä kesänä ikkunoissa hyttysverkot, mikä mahdollistaa ikkunoiden ja ikkunaluukkujen auki jättämisen yöksi, mutta siitä ei ole juurikaan apua. Myöhään eilisiltana seisoin pimeän turvin alasti hyttysverkon edessä enkä tuntenut mitään eroa makuuhuoneen sisäilman ja ulkolämpötilan välillä. Ainoa keino saada unta on mennä kylmään suihkuun juuri ennen nukkumaanmenoa, jättää iho kuivaamatta ja mennä kostealla iholla nukkumaan. Lakanat kastuvat joka tapauksessa hiestä yön aikana. Tänä aamuna minun oli tarkoitus mennä varhaiselle aamulenkille, mutta en jaksanut, koska heti aamulla klo 7.30 oli jo +27 astetta lämmintä. 

Aamuisin hiukset eivät kuivu pesun jälkeen lämmöstä huolimatta, koska päänahka hikoaa. Olen siirtynyt meikkaamaan värillisellä aurinkovoiteella, koska mikään normaali meikkituote ei toistaiseksi pysy hikisillä kasvoillani. Silmät ehostan Make Up For Ever -merkin vedenkestävillä tuotteilla, joita käyttää mm. Ranskan taitouintijoukkue. Ne ovat ainoat, jotka eivät valu värillisinä hikinoroina silmien alle ja pitkin poskia. Käytän töissä ohuita ja avokaulaisia kesämekkoja, mutta nekin tuntuvat liimautuvat ihoon kiinni. En käsitä, miten byroon miehet pärjäävät pitkissä housuissa, umpikengissä ja sukissa!

Päivä kuluu mukavasti ilmastoidussa byroossa, mutta heti kun avaan kotioven, iskee vastaan lähes tukahduttava, höyrysaunatyyppinen ilma. Olen tällä hetkellä ihan tyytyväinen pitkiin työpäiviini ja siihen, että käyn kotona vain nukkumassa, koska suoraan sanoen kotona on parhaillaan aika tuskallista viettää aikaa muualla kuin viileän suihkun alla. Jos minulla olisi uima-allas, kuten täkäläisillä yleensä on, hyppäisin sinne heti töistä päästyäni enkä tulisi pois ennen myöhäistä iltaa...! 

Kuumuus vaikuttaa myös ruokahaluun. Eilen minun oli tarkoitus tehdä pastaa ja jauhelihakastiketta, mutta pelkkä ajatuskin kiehuvasta vesikattilasta sai nälän kaikkoamaan. Lopulta joimme illalliseksi pullon samppanjaa ja söimme paahtoleipää ja melonia. 

Vaikka siis Suomessa kesä on kurja, antaisin tällä haavaa aika paljon siitä hyvästä, että saisin edes muutaman viileän, raikkaan päivän tänne kuumuuteen. Sellaisia ei kuitenkaan ole luvassa: vaikka aamun sanomalehden sääsivu julistaa lämpötilan laskevan perjantaina, tarkoittaa se käytännössä lämpötilan laskua +35°:sta +31°:een. Ei paljon lohduta. Pohjoisen ihmiset maksavat satoja euroja äkkilähdöistä etelän lämpöön; jos voisin, vaihtaisin kernaasti hieman etelän lämpöä vaikkapa sadekuuroon. Tekisi hyvää puolin ja toisin.  

   

Selviytymisopas ranskalaiseen uimahalliin

Tänään tein taas uuden aluevalloituksen, kun hiljattain hankkimani vesijuoksuvyön innostamana lähdin lounastunnilla uimahalliin. En ole käynyt täällä uimahallissa lähemmäs 10 vuoteen, en oikeastaan edes muista, koska viimeksi... kesällä 2006 ehkä? Suomilomilla sen sijaan vesijuoksu kuuluu olennaisesti äidin ja minun yhteisiin ajanvietteisiin. Tällä kertaa vesijuoksin kilometrin eli 40 altaanmittaa, mihin aikaa kului 55 minuuttia. Ajoitus oli juuri sopiva, sillä ehdin vielä mainiosti pukeutua ja ajaa takaisin töihin ennen klo 14. 

Koska kommenteistanne kävi ilmi, että luette mielelläni ranskalaisesta perusarkielämästä, tulin altaassa eteenpäin lykkiessäni ajatelleeksi, että nyt olisi hyvä sauma kertoa muutamalla sanalla ranskalaisesta uimahallista. Matkailijana tänne tuleva oletettavasti harvemmin päätyy kunnalliseen uimahalliin merenrannan tai hotellin altaan sijasta. 

Merkittävin ero suomalaisen ja ranskalaisen uimahallin välillä on se, että täällä ei ole erikseen naisten ja miesten puolta eikä suihku- ja pukuhuonetiloissa näin ollen oleskella missään vaiheessa alasti. Kun halliin on tultu kassan kautta sisälle, astutaan pieneen, noin kaupan sovituskopin kokoiseen lukittavaan pukukoppiin, jossa vaihdetaan uimapuku päälle. Kopissa on kaksi ovea: toisesta tullaan uimahallin aulapuolelta sisälle, toisesta astutaan ulos suihkutiloihin. Vaatteet ja muu omaisuus jätetään pieniin säilytyslokeroihin, jotka lukitaan kassakaappityyliin nelinumeroisella koodilla. Tässä asiassa ranskalainen halli johtaa suomalaista 1-0: ei enää inhottavia, kiristäviä avainkumilenkkejä nilkan ympärillä! Riittää, että muistaa oman lokeronsa numeron ja siihen keksimänsä lukituskoodin. Oma syntymäpäivä on aina varma valinta.

Jos ei halua uimisen jälkeen lampsia märkänä omalle lokerolle asti, täytyy pyyhe ottaa tässä vaiheessa mukaan ja jättää se jonnekin seinänvierustalle suihkun ajaksi. Naulakoita ei ole. Suihku on periaatteessa pakollinen ennen altaaseen menoa, mutta siis uimapuku visusti päällä, ja valitettavan moni näkyi pistäytyvän suihkun alla vain siksi aikaa, että muutama vesipisara ennätti iholle asti. Suihkun jälkeen on aika virittää päähän pakollinen uimalakki – kankainen lakki on vielä siedettävä, mutta lateksinen peräisin alimmasta helvetistä, se tuntuu litistävän koko pään ja riisuttaessa repivän kaksi kolmasosaa hiuksista mennessään. Kun uimalakki on paikallaan, pitää altaalle päästäkseen vielä kahlata lattiassa olevan syvennyksen läpi, jossa on vettä suunnilleen nilkkoihin asti. Syvennyksen molemmin puolin on seinässä vesisuihkut, jotka ripsivät vettä niidenkin päälle, jotka onnistuivat olemaan kastumatta varsinaisen suihkun puolella. Pyyhettä kannattaa tässä vaiheessa kannatella korkealla pään päällä, mikäli haluaa sen säilyvän kuivana. 

Sitten ollaankin jo uima-altaan äärellä. Allaspuolen seinällä on koko hallin pituudelta kaakelinen penkki, jolle pyyhe jätetään odottamaan. Sitten vain uimaan! Muistelin kaiholla Salon uimahallin kahta isoa allasta, joista molemmissa on erotettu rata erikseen vesijuoksijoita varten. Täällä on yksi rata kuntouimareille, yksi nopeille uimareille ja loppuosa yhteistä aluetta niin kroolaaville miehille, kokoustaville naisporukoille kuin hyppiville lapsillekin. Onneksi ihmiset kuitenkin väistelivät toisiaan melko sulavasti ja minäkin pääsin etenemään suhteellisen ripeästi, vaikka vesijuoksu onkin normiuimista hitaampaa. 

Uinnin jälkeen napataan taas pyyhe altaan viereltä mukaan, marssitaan jälleen jalkakylpysyvennyksen läpi suihkutilaan ja peseydytään, edelleen uimapuku päällä. Minulle jäi kieltämättä huomattavasti epäpuhtaampi olo kuin suomalaisessa uimahallissa. Molemmille sukupuolille yhteinen suihkutila ei sinänsä häiritse, vaikka ensin hätkähdinkin, kun suihkussa oli vastassa karvainen äijä saippuoimassa itseään. Minusta ei vain tunnu, että pelkkä vedellä huuhteleminen riittää puhdistamaan kloorin ja muut jämät iholta. Suihkugeeliä en huomannut ottaa mukaan, enkä toisaalta haluaisi jättää uimapukua saippuaiseksi lopputyöpäivän ajaksi ja/tai antaa saippuaveden valua uimapuvun alle, mistä en saa sitä kunnolla huuhdeltua pois. Vammaisille näytti olevan erillinen, ovellinen suihkukoppi; jos kehtaan, menen seuraavalla kerralla sinne ja peseydyn ilman uimapukua. 

Suihkun jälkeen palataan takaisin lokeroille, otetaan omat kamat mukaan, mennään takaisin minipukukoppiin vaihtamaan uimapuku tavallisiin vaatteisiin ja voilà, uimaretki on suoritettu onnistuneesti. 

  

Rantaleijonatar

Kun nyt rupesin muutoksistani puhumaan, eräs aivan uusi suosikkiajanvietteeni viikonloppuisin on – yllätys yllätys – rannalla loikoilu ja ennen kaikkea meressä uiminen!

Ehdin asua 12 vuotta täällä parinkymmenen kilometrin päässä Välimereltä käymättä kertaakaan rannalla. En koskaan, en yhtä ainutta kertaa. Se kuulosti kummalliselta sekä täkäläisten että suomalaisten mielestä. Vähän kuin turisti, joka ei näkisi Pariisin-matkallaan ollenkaan Eiffel-tornia. 

Minua ei kiinnostanut maata grillaamassa itseäni auringossa. Meressä uimista kaipasin, mutta koska en kumminkaan asu rannikolla, olisi ollut mahdotonta pistäytyä pelkästään uimassa ja lähteä saman tien takaisin kotiin. Katselin kaivaten Instagramissa tuttujen ja tuntemattomien ranta- ja merikuvia ja olin silti vakaasti sitä mieltä, että sellainen ei ole minua varten. Kunnes tuli toukokuun toinen pitkä viikonloppu ja lähdin Nizzaan suomalaisystäväni kanssa.

Aixissa meri-ikävän selättää nopeasti, koska merelle on täältä matkaa, mutta Nizzassa meri on omniprésente, kaikkialla läsnä. Alkaen lentokentästä, joka on rakennettu meren päälle. Meidän Airbnb-asunnostamme ei ollut merinäköalaa, mutta ei tarvinnut mennä kuin yhden kadun yli ja siinä se komeili, siniharmaana, kimmeltävänä, suunnattoman houkuttelevana. Enhän minä voinut vastustaa. Edellisen kerran olin ollut rannalla vuonna 2002 Karibialla, ja nyt neljän päivän viikonloppulomasta kaksi päivää kuluivat rannalla. Toukokuinen meri oli minusta juuri sopiva, mutta kaikkien muiden mielestä liian kylmä, sillä tungosta aaltoihin ei ollut. 

Koska ystäväni Erja ja minä matkustamme tyylillä (kuten aiemmin Berliinissä, Pariisissa ja Roomassa), meillä oli totta kai rannallakin eväänä samppanjapullo:

Nizzan jälkeen aloin kaivata entistä enemmän rannalla loikomista, meren ja aurinkovoiteen tuoksua, kuivunutta suolavettä ihollani ja hiuksissani. Pari viikkoa myöhemmin rohkaisin mieleni ja lähdin ensimmäistä kertaa hiekkarannalle Bandoliin, n. 70 km Aixista Touloniin päin. Bandolista tulikin saman tien uusi lempipaikkani, sillä rannan välittömässä läheisyydessä on kaksi isoa parkkialuetta ja moottoritie vie Aixista perille saakka.

Ensimmäiset rantakokeiluni tein yksityisrannoilla. Yksityisranta, plage privée, ei tarkoita mitään tavallisilta kuolevaisilta eristettyä salaista rantaviivanpätkää, vaan rantaravintolan yhteydessä olevaa pientä aluetta, jolta saa vuokrata päivätaksalla aurinkotuoleja ja päivänvarjoja. Niin pitkälle en sentään rantainnostuksessani mene, että makailisin pelkän pyyhkeen päällä hiekassa. Yksityisranta-alueelle voi myös kätevästi tilata rantaravintolan antimia, kuten nyt vaikka kylmää roséviiniä:

Totesin kuitenkin, että jatkuva sunnuntaipäivien viettäminen Bandolissa yksityisrannalla tulee pitemmän päälle kohtuuttoman kalliiksi, jos laskee aurinkotuolin ja -varjon, parkkimaksun, moottoritietullit mennen tullen ja polttoainekustannukset. Jotta lupaavasti alkanut uusi harrastukseni ei lopahtaisi, marssin Ikeaan ja hankin sieltä oman aurinkopedin ja varjon suunnilleen samalla hinnalla kuin yhden päivän varustevuokra Bandolissa. 

Aiemmin inhosin syvästi kaikenlaista rusketusta, mutta nyt en pane lainkaan pahakseni, vaikka sääreni ja käsivarteni ovatkin saaneet hennon päivetyksen. Lisään vähintään puolen tunnin välein kunnon kerroksen SPF 50+ -aurinkovoidetta ja ennen kaikkea pidän kasvoni ja décolleténi aina varjossa. Tähän tapaan (olen varmasti päästäni sekaisin julkaistessani allaolevan kuvan itsestäni uimapuvussa, mutta älkää pelästykö):