Moi aussi, je suis Charlie

Olisin toivonut koko sydämestäni, että vuoden 2015 ensimmäinen blogipostaukseni käsittelisi jotain aivan muuta aihetta. Uudenvuodenpäivän juhla-ateriaa, alennusmyyntilöytöjä, upouutta kuntokeskuksen jäsenyyttäni. Mitä tahansa, mutta ei tätä. Ei 17 ihmisen joukkomurhaa kotimaassani, vajaan tunnin lentomatkan päässä, pääkaupungissa, jonka niin hyvin tunnen.

Viime keskiviikko oli kaunis, lämmin ja aurinkoinen ja minua harmitti, koska olin unohtanut lenkkeilyvarusteeni kotiin. Lähdin alankomaalaisen työkaverini kanssa lounaan jälkeen lyhyelle kävelylle kadun toiseen päähän ja takaisin. Jutustelimme kaikenlaista, Amsterdamin arkkitehtuurista sykemittareihin ja lenkkireiteistä kokoontaitettaviin polkupyöriin. Kun palasimme takaisin työpaikalle, oli lounastunnista vielä hetki jäljellä, joten avasin Facebookin. Sen jälkeen maailma ei ollut enää aivan entisensä. 

Ensimmäisessä silmiini osuneessa päivityksessä toisaalla Ranskassa asuva suomalainen kaverini kauhisteli ampumavälikohtausta Pariisissa. Ajattelin ensin, että kyseessä on  pelkkä règlement de comptes, alamaailman välienselvittely, jotka ovat Marseillessa jo niin arkipäivää, että ne kuitataan La Provencen sivuilla parilla rivillä muiden pikku-uutisten joukossa. Avasin kuitenkin Le Figaron etusivun ja ymmärsin saman tien, etteivät asialla olleet ongelmalähiöiden huumevelkojen perijät. 

Tiedot olivat vielä silloin hajanaisia. Puhuttiin neljästä kuolleesta ja 11 loukkaantuneesta. Le Figaron uutisvirta päivittyi muutaman minuutin välein, mutta verbit olivat useimmiten konditionaalissa. Vähitellen tiedot tarkentuivat, ja sen myötä tapahtuman kauheus alkoi selvitä koko laajuudessaan. 12 kuollutta. 12 ihmistä ammuttu kuoliaaksi. Pariisissa. Eikä vain Charlie Hebdon toimittajia, vaan myös kolme viatonta sivullista, siivooja ja kaksi poliisia. Kadun edelleen, että menin katsomaan videon maassa makaavan poliisin teloituksesta. 

Loppuiltapäivä kului uutisia seuratessa. Töihin oli vaikea keskittyä. Mietin monen muun tavoin, miten tällainen oli mahdollista. Terrori-iskuja tapahtuu toki harva se päivä, mutta aina jossain muualla, kaukana. Lähi-Idässä, Afrikassa, USA:ssa. Ei Ranskassa, ei täällä meillä. Surmansa saaneen Charlie Hebdon päätoimittajan Charbin viimeiseksi jäänyt pilapiirros sai yhtäkkiä kylmät väreet juoksemaan pitkin jokaisen selkää:

"Ei edelleenkään terrori-iskuja Ranskassa" 

"Odottakaahan! Uudenvuodentoivotuksia sopii esittää tammikuun loppuun saakka"

Illalla tapahtumat jäivät taka-alalle mielessäni, sillä kiirehdin töistä E:n isän asunnolle. Hyvin iäkäs appeni on sairaalassa jo kolmatta viikkoa, ja kerätessäni E:n kanssa hänen henkilökohtaisia tavaroitaan sairaalaan vietäväksi en ennättänyt keskittyä uutisiin. 

Kuka olisikaan uskonut, ettei siinä vielä ollut tarpeeksi? Jo seuraavana aamuna ammuttiin aseistamaton naispoliisi, ja perjantaina pääsi toden teolla helvetti valloilleen. Pariisissa oli samanaikaisesti menossa kaksi panttivankidraamaa: yhtäällä Charlie Hebdon ampujat olivat tunkeutuneet pienyritykseen, toisaalla poliisin murhaaja piti pariakymmentä panttivankia juutalaisessa marketissa. Seurasimme töissä henkeä pidättäen tilanteiden kehitystä ja toivoimme parasta. Minä seurasin suorana BFMTV-uutiskanavan lähetystä molemmilta tapahtumapaikoilta ja pidin yhtä aikaa auki Le Figaroa sekä sisäministeriön, AFP:n, France Infon ja Pariisin poliisiprefektuurin Twitter-profiileja. Tilanne tuntui niin käsittämättömältä, että aloin uskoa kaiken olevan pian mahdollista. Minne iskettäisiin seuraavaksi? Pariisi sentään on 700 km:n päässä täältä, mutta Marseille aivan vieressä. Mikä olisi seuraava kohde? Uusi isku tuntui vain ajan kysymykseltä nyt, kun vauhtiin oli päästy.

Jotain hyvää sentään pahassakin: terrori-iskuja seurannut solidaarisuus ja kansallinen yhtenäisyyden tunne olivat jotain ennennäkemätöntä. Sunnuntaina neljä miljoonaa ranskalaista osallistui Tasavallan marssille, la Marche républicaine, eri puolilla maata. Aixissakin osallistujia oli 40 000. Olisin ollut heidän joukossaan, mikäli minun ei olisi tarvinnut viettää iltapäivää sairaalassa E:n isän luona. Pariisin kokoontuminen näytettiin suorana lähetyksenä televisiossa ja lukuisia kertoja eri kanavien uutisissa. Liikutuin kyyneliin asti sitä katsellessani: Euroopan ja maailman maiden johtajat käsi kädessä, rinta rinnan. François Hollande halaamassa Charlie Hebdon henkiinjääneitä toimittajia. Juutalainen, katolinen ja musliminuorukainen julistamassa, kuinka he ovat olleet parhaita ystäviä lastentarhasta saakka. Mies halaamassa CRS-turvallisuuspoliisia, väkijoukko osoittamassa suosiota tungoksessa tietä raivaaville poliisiautoille. 

Sunnuntaina minäkin tunsin itseni ranskalaiseksi. Virallisesti minulla ei ole tämän maan kansalaisuutta, mutta tuolloin olin ehdottomasti ainakin "adoptioranskalainen" ja ylpeä siitä, fière d'être Française d'adoption. Tätä maata ei noin vain lannisteta. Terroristit eivät voita meitä.

Huomenna menen kollegoideni tavoin ostamaan Charlie Hebdon uuden numeron. 

Je suis Charlie. Nous sommes tous Charlie.