maanantai 17. elokuuta 2009

Outo harmaa tunne

Silloin tällöin, yleensä ennalta arvaamatta, sisälläni herää kummallinen, synkkä ja raskaahko tunne, joka olisi tummanharmaa, jos tunteilla olisi värit.

Koti-ikävä.

Se ei ole samanlaista kuin lapsena rippikoululeirillä, kun itkin iltakaudet ja laskin tunteja kotiinpääsyyn. Se on hiljainen ja kaihertava tunne, joka saa huokaamaan raskaasti ja karkoittaa hetkeksi hymyn jonnekin hyvin kauas.

Siitä ei ole tietoakaan, kun vietämme E:n kanssa tavallista rauhallista koti-iltaa yksinkertaisen aterian ja tv:n tai DVD:n parissa. Se ei anna kuulua itsestään silloin, kun kesäisessä Provencessa tuoksuvat laventeli ja kypsä meloni tai kun aurinko paahtaa ilman kullanvalkeaksi ja pakottaa sisälle ikkunaluukkujen taakse. Se pysyttelee poissa, kun auringon laskiessa vastapäisen talon taakse sypressien siluetit erottuvat mustina kullanväristä taivasta vasten.

Sen sijaan se iskee silloin, kun joku kävelee kadulla mopsin kanssa ja minä ajattelen, että tuossa voisi olla Guru tai Mirkku. Se ilmestyy keskelle supermarketin maitohyllyä, kun lukemattomien rasvattomien ja kalorittomien tuotteiden ja sokeristen vanukkaiden joukosta ei etsimälläkään löydä Valion banaanijogurttia. Se ottaa minut usein valtaansa, kun illalla ennen nukkumaanmenoa nojaan ranskalaisen parvekkeemme kaiteeseen, katselen naapuritalon yläpuolella komeilevaa Otavaa ja muistan, että kotona Otava on täsmälleen autotallimme kohdalla. Se nostaa päätään, kun luen mummon lähettämiä lehtileikkeitä kotimaan uutisista, katselen lehtikuvia Turun keskustasta ja vertaan Citymarketin tai Stockan Herkun ruokatarjouksia täkäläiseen tarjontaan. Se tuntuu erityisen pahalta silloin, kun puhun tai keskustelen mesessä äidin kanssa ja kuulen suorana lähetyksenä, mitä mopsit kulloinkin tekevät, milloin isä tulee töistä kotiin ja mitä meillä illalla syödään. Näennäisesti niin lähellä, mutta kuitenkin niin loputtoman kaukana.

En vieläkään voi sanoa olevani täysin kotona täällä, mutta vastaavasti myös Suomessa ollessani minulta tuntuu puuttuvan jotain. Täällä on huikeaa elää kerrankin normaalia parisuhdearkea ruoanlaittoineen, pyykinpesuineen ja sunnuntaiaamun rauhallisine aamiaisineen sen sijaan, että kertoisimme kuulumisemme nopeasti sähköpostitse tai puhelimessa. Kun viettää kahdeksan kuukautta vuodesta tuhansien kilometrien päässä toisistaan, osaa arvostaa sitä, että illalla töistä tullessaan löytää toisen samasta 37 neliön asunnosta; olkoonkin, että asunto on liian pieni eikä siellä ole kunnolla tilaa kummankaan tavaroille.

6 kommenttia:

Airelle kirjoitti...

kahdenkymmenen viiden vuoden Ranskassa olon jälkeenkin mä sanon edelleen, "meillä kotona" tarkottaen Suomea!? ja kuitenkaan en haluaisin asua siellä, en ainakaan jatkuvasti, en ainakaan niinä piiiitkinä, harmaina syksyn kuukausina.
kai se on meidän kaikkien expattien kohtalo miettiä, missä koti on ja mitä tapahtuu toisessa osoitteessa, kun emme ole siellä. mutta itsepä olemme halunneet itsemme tähän tilanteeseen tunkea, vai? ehkä olisit samalla lailla nostalginen, jos vaikka olisit perustanut kodin Suomeen, mutta kauas lapsuuden kodistasi. courage, nauti kaikesta hyvästä niin kauan kuin sitä riittää.

Fifin maman kirjoitti...

Mitenkähän saisi tämän napanuoran katkaistua?
Tuo harmaa möhkäle on tuttu tunne, harvoin, mutta kuitenkin. Ja määrättyjä asioita ei voi tehdä yksin tai ainakaan ei ole kiva tehdä yksin. No, siinä säästää euron poikineen, että jotain positiivista.

Ihmettelen ja ihailen sikäläisiä mopseja, pysyvät hengissä helteessä, kun täällä 20 astetta alkaa olla maaginen raja vähänkin pidemmälle lenkille, ainakin meidän Gurulle.

Susu kirjoitti...

Voi Fifi! Miten haikean surulliselta kuulostatkaan. Yritän näin virtuaalisesti lähettää sinne vähän vaaleanpunaista tunnetta. Tassukin alkoi just kehrätä - terveisiä lähettää sulle!

manana kirjoitti...

Tämä on niin tuttua! Osasit vaan laittaa sen tosi kauniisti sanamuotoon... Se olo onkin ollut tässä päällä viimeisen reissun jälkeen, enkä oikeen tunnu pääsevän siitä eroon. Onneksi on kaveri joka tekee tästä kaikesta sen arvoista! Ja nyt kun hänkin on käynyt sen kymmenettä kertaa Suomessa, osaa jollain tavalla ottaa osaa suruun :D

Jenna kirjoitti...

mopsilohdutusta saattaa tulla postissa *iso voimahali*

Simpukka kirjoitti...

Niin tuttua tuo suloinen haikeus. Olen nyt Suomessa ja mieleen hiipii jo syksyisten viinitarhojen auringossa kypsyneet rypäleet, kesän lämmittämä Välimeri ja sen rauhalliset rantahiekat, joilta turistimassat ovat lähteneet, Ranskan kotikylän ihmiset ja ympäröivät vuoret, plataani luostarin seinustalla. Sama haikeus tulee Ranskassa keväällä. Huhtikuussa pitää päästä 30 km:n päässä kasvavaa koivua halaamaan ja sen hiirenkorvien tuoksua nuuhkimaan. Iskee kipeä kaipaus. Täytyy päästä kokemaan heräävä luonto, pohjoisen valkeat yöt, sukulaiset ja ystävät. Mutta vielä on kuukausi aikaa nauttia näistä kuulaista syyskesän päivistä. Tästä kaikesta vuosikymmenet haaveilin ja nyt elän unelmaani.Usein näiden harmaiden hetkien jälkeen päivä paistaa entistä kirkkaammin. Sitä toivon sinullekin vaikkapa uuden, mieluisen työpaikan myötä.