Olympia 2014

Lokakuu vilahti jälleen kerran ohi lähes huomaamatta, ensimmäiset viikot kärsimättömän odotuksen vallassa ja viimeinen puolestaan toipuessa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Näin antoisaa kuukautta ei aivan joka vuosi kohdalle osukaan, valitettavasti!

Puhun tietenkin viikon takaisesta Mireillen Olympia-viikonlopusta. Edellisestä kerrasta vuonna 2005 oli kulunut jo yhdeksän vuotta, joten lienee ymmärrettävää, että innostukseni ja kärsimättömyyteni olivat huipussaan viime torstaina, kun tuli vihdoin aika nousta Pariisin-koneeseen. Liput minulla oli ollut jo miltei vuoden ja varasin jopa parkkipaikan lentokentältä melkein kuukautta aiemmin, jotta kaikki varmasti olisi ennakoitua ja valmista hyvissä ajoin.

Lähdin Pariisiin työpäiväni jälkeen ja lento lähti puolisen tuntia myöhässä, joten olin lopulta perillä hotellissani vasta iltakymmenen jälkeen. Olin sopinut samalle illalle treffit parhaan pariisilaisystäväni Gillesin kanssa, jota en ollut nähnyt kolmeen vuoteen, eikä väsymyksestä ollut tietoakaan, vaikka vihdoin tavatessamme kello oli jo yli yhdentoista. Vaikka olemmekin pitäneet yhteyttä Facebookissa ja sähköpostitse, juteltavaa oli niin paljon, että aperitiivi + pizza -illallisemme kesti lopulta pikkutunneille saakka. Lupasin tulevaisuudessa käydä vähän useammin pääkaupungissa vierailulla.

Perjantai oli ensimmäinen varsinainen konserttipäivä ja olin totta kai heti aamusta aivan täpinöissäni. Istuin aamiaispöydässä ja mietin, miten kummassa saisin aikani kulumaan iltaan asti. Ikään kuin Pariisissa pääsisi tekemisen puute iskemään...! Koska olin paikalla vain ja ainoastaan Mireilleä varten, minua ei edes huvittanut kiertää nähtävyyksillä, jotka suurimmaksi osaksi tunnen jo muutenkin. Museoihin ei keskittymiseni olisi riittänyt, kun tiesin, mitä illalla olisi luvassa. Niinpä kävin vain jokaisen Pariisin-visiitin pakollisissa kohteissa, Pyhän Ritan kappelissa Pigallella Moulin Rougea vastapäätä sekä St Philippe du Roulen kirkossa. 

Yksi suunniteltu vierailukohde minulla oli, nimittäin Café des Chats, kissakahvila. Niitä on Pariisissa kaksi, toinen Marais'ssa ja toinen Bastillen korttelissa. Minä menin Bastillen kahvilaan, koska sinne ei tarvitse pöytävarausta. Teen kissakahvilasta piakkoin oman postauksen kuvineen.

Ennen kissakahvilassa nauttimaani lounasta päädyin sentään Champs-Elysées'n Sephoralle, jonka kuuluisi olla jokaisen kosmetiikkafanin taivas ja paratiisi. Minulle Sephora ei ole sen eksoottisempi kuin keskivertosuomalaiselle Sokos tai Anttila, koska ketjun liikkeitä on Aixissakin kaksi, mutta Champs-Elysées'n lippulaivaliike on toki aivan eri kokoluokkaa. Siellä myydään tuotteita ja merkkejä, joista ei Aixissa ole välttämättä kuultukaan. 

Huomasin kuitenkin yllätyksekseni, etten kaivannut sieltä mitään ylimääräistä niiden artikkeleiden lisäksi, joita olin tullut varta vasten hakemaan. Alunperin menin ostamaan matkakokoista silmämeikinpuhdistusainetta sekä tehokkaampaa peitevoidetta tummille silmänalusille, koska tiesin, etten tuona viikonloppuna nukkuisi montakaan tuntia. Ne mukanani myös poistuin kaupasta, mutta yhtään heräteostosta minua ei edes huvittanut tehdä. Ihmettelin itsekin, kuinka voin olla näin blasée. (Paatunut, kyllästynyt, muuttunut välinpitämättömäksi? Pitkä bloggaamattomuus kostautunee nyt, sillä en taaskaan tahdo keksiä monille sanoille suomenkielisiä vastineita.) 

Mireillellä on yleensä tapana saapua konserttisalille klo 15 maissa ja olin päättänyt hankkiutua Olympian takaovelle niihin aikoihin. Tällä kertaa olin edellisistä Olympia-kerroista poiketen valinnut hotellini samalta kadulta, rue Caumartinilta, enkä todellakaan enää ikinä asetu minnekään muualle. On luksusta voida palata konsertin jälkeen kävellen takaisin tai viipyä viime hetkille saakka hotellihuoneessa tietäen, että Olympian sisäänkäynnille on kahden minuutin kävelymatka.

Paikalle päästyäni totesin kuitenkin, että paikalla ei ollut enää juuri ketään, ja tajusin myöhästyneeni. Toisella puolella katua vastaan tuli fanituttuja, jotka vahvistivat, että Mireille oli tullut jo melkein tuntia aiemmin ja vapissut niin valtavasti jännityksestä, ettei hän ollut pystynyt pitelemään kynää kädessään kirjoittaakseen jollekin nimikirjoituksen. Koska minulla näin ollen oli koko loppuiltapäivä aikaa, kävin vaateostoksilla hotellini vieressä ja olin juuri tullut kaupasta ulos, kun espoolainen faniystäväni T-M bongasi minut kadulta. Mekään emme olleet nähneet sitten Tallinnan konsertin syksyllä 2011. Menimme huoneeseeni toviksi juttelemaan, kunnes oli jo aika alkaa valmistautua iltaa varten, sillä menimme yhteisen saksalaiskaverimme kanssa syömään ennen konserttia. Vielä siinä vaiheessa oli vaikeaa tajuta, mitä pian olisi edessä, mutta saavuttuamme ravintolasta Olympian eteen se iski:

Niin kauan ja hartaasti odotettu tapahtuma oli vihdoinkin aivan käsillä. Ensin olin laskenut kuukausia, sitten viikkoja, päiviä ja nyt lopulta laskin enää minuutteja. 43 minuuttia konsertin alkuun kuulosti suunnattoman paljon paremmalta kuin 10 kuukautta ja kaksi viikkoa...!

Jokainen Olympia on aina mainio tilaisuus tavata fanituttavia, joiden kanssa ei muuten tule pidettyä yhteyttä ollenkaan riittävän usein. Minusta tuntui lopulta, että joka kerran päätä kääntäessäni näin väkijoukossa jonkun vanhan tutun, jota piti ehdottomasti päästä tervehtimään: ranskalaisia, saksalaisia, kanadalaisia, puolalaisia, sveitsiläisiä, itävaltalaisia, tanskalaisia... Fanien kesken esittelemmekin itsemme useimmiten nimellä ja kotipaikalla: Anna Suomesta, Petra Berliinistä, Marina Tanskasta tai Jean-Michel Pariisista. Kaikkein antoisin puoli itse varsinaisen konsertin lisäksi onkin tutustua tai tavata uudelleen ihmisiä niin monista maista ja huomata, kuinka Mireillen ansiosta neljästä tai viidestä kansallisuudesta koostuvassa pöytäseurueessa voi ilo olla ylimmillään ja ystävyyksiä syntyä, vaikka vain kaksi ihmistä kymmenestä läsnäolevasta olisi tuntenut toisensa etukäteen. Joku tuntee aina jonkun, joka tuntee jonkun toisen, joka esittelee muut jollekin kolmannelle. Yhteistä kieltäkään ei välttämättä aina tarvita.

Minulla ja T-M:lla oli aivan sattumalta vierekkäiset paikat eturivissä, vaikka olimme varanneet lippumme eri aikaan ja eri maissa. Eturivissä saa tosin niskansa kipeäksi, mutta on sen arvoista istua max. kahden metrin päässä Mireillestä ja seurata lähietäisyydeltä jokaista ilmettä, elettä ja hiustenheilautusta. Kamerani 21-kertaisella zoomilla pääsin jopa aivan Mireillen iholle:

Tällaiset lähikuvat eivät kuitenkaan yleensä ole niitä kauneimpia, joten tyydyin zoomailemaan vähän maltillisemmin. Koko ajan kuitenkin tykitin kuvia siihen tahtiin, että kahdesta konsertista kertyi yhteensä yli 270 valokuvaa. 

   

Kuinka kuvailla konserttielämystä sanoilla? Mireillen konsertit ovat erikoisella tavalla toistensa kaltaisia ja kuitenkin ainutlaatuisia. Tällä kertaa oli kyse paitsi paluusta ranskalaisille estradeille yhdeksän vuoden tauon jälkeen, myös ennen kaikkea 50-vuotistaiteilijajuhlasta, ja MM oli selvästi nähnyt tavallista enemmän vaivaa ohjelmiston eteen. Useita perinteisiä standardikappaleita oli korvattu harvinaisemmilla, joita minäkään en ollut koskaan aiemmin kuullut livenä. Mukana oli myös järisyttävän vahva ja tunteellinen L'Hymne à l'amour, jonka aikana Mireille itsekin itki niin, että kappale oli vaikea saada laulettua loppuun:

    

Ihme kyllä, minä en itkenyt kertaakaan, mutta olin lähes jatkuvasti kokonaan kananlihalla ja kylmät väreet juoksivat pitkin kroppaani. 

Kuten joka kerta, en olisi suonut illan loppuvan ikinä, mutta vääjäämättömästi kappaleita oli jäljellä aina vain vähemmän ja sitten olikin loppuhuipennuksen aika:

        

Lavalle tuotiin valtava kakkuviritys, jonka tosin epäilen olleen enemmän paperimassaa kuin kakkua (sama kakku nähtiin nimittäin joka ilta), Mireille esitteli yleisölle äitinsä ja sitten laulettiin Joyeux anniversaire Mireille. 

Kun vihdoin olimme kymmeniä minuutteja huudettuamme ja taputettuamme purkautuneet ulos Olympiasta, suuntasin kahden ystäväni kanssa viereiseen viinibaariin debriefingiin samppanjapullollisen äärelle. Kello kävi jälleen kolmea ennen kuin olin takaisin hotellihuoneessani: en tainnut kertaakaan torstain ja sunnuntain välillä mennä nukkumaan ennen kolmea yöllä. 

Seuraavan päivän ohjelma oli hyvinkin samanlainen: päivällä hengailua ja yli kaksi tuntia odottelua Olympian artistisisäänkäynnillä, taas uusien ja vanhojen tuttujen tapaamista, hotellille, uusi mekko päälle ja ravintolan kautta jälleen Olympiaan. Vietin suuren osan iltapäivästä strasbourgilaisen ystäväni Pierren seurassa, jota en ollut nähnyt yhdeksään vuoteen ja silloinkin pikaisesti ohimennen. Edellisestä kunnon tapaamisestamme oli kulunut 12 vuotta. Olimme soitelleet säännöllisen epäsäännöllisesti kerran tai pari vuodessa ja oli huikeaa nähdä, kuinka parin minuutin kuluttua jälleennäkemisestämme tuntui kuin emme olisi erossa olleetkaan. 

Konsertti oli yhtä upea kuin edellisenäkin iltana:

    

Jälkeenpäin menimme vielä Pierren kanssa myöhäisillalliselle mukanamme sekalainen seurakunta sveitsiläisiä ja espanjalaisia/etelämerikkalaisia, joista en tuntenut ketään, mutta hauskaa oli. Kutsuin Pierren hetkeksi huoneeseeni jatkamaan juttua ja kuten arvata saattaa, ehdin jälleen nukkua maksimissaan neljä tuntia ennen kuin oli taas herättävä aamiaiselle. Myös hyvä kaverini, Mireillen Sophie-sisko asui samassa hotellissa ja aamiaisen jälkeen tapasimme sattumalta, juttelimme hetken ja lupasimme tavata uudelleen Avignonissa ensi viikonloppuna.

Sitten minulla ei enää ollutkaan aikaa muuhun kuin pikaiseen matkalaukun pakkaamiseen ennen kuin oli pakko hypätä taksiin kohti Orlya. Olin koko kotimatkan ajan aivan muissa maailmoissa – ja suuren osan seuraavan päivän työpäivästäkin, myönnän – ja nyt lasken päiviä, tunteja ja minuutteja ensi torstaihin, jolloin näen Mireillen jälleen Marseillessa. Luvassa sama esitys, ja kuitenkin niin erilainen.      

A très bientôt, Mireille ! 

Olen palannut

Blogilomani/-taukoni venyi lopulta pitemmäksi kuin aikomukseni olikaan, mutta toivon silti, että edes muutama uskollinen lukija on yhä jäljellä.

Alppilomani aikana ja sen jälkeenkin olen pohtinut ja märehtinyt tuota parin kuukauden takaista tapahtumaa ja nyt tunnen saaneeni käsiteltyä sitä sen verran, että bloggaaminenkin alkaa taas tuntua joltain. Asia on kuitenkin siinä määrin henkilökohtainen, etten pysty enkä halua avata sitä näin julkisella foorumilla enempää kuin edellisessä postauksessani tein. Ehkä joskus vielä puhun siitä, mutta toistaiseksi en kykene. Joka tapauksessa elämäni tuntuu nyt palanneen jokseenkin entiselleen, ja niinpä on aika palata myös blogin pariin.

Minulla onkin odotettavissa harvinaisen vilkas syksy kaikkein rakkaimman harrastukseni parissa! Tarkoitan tietysti intohimoani Mireilleä. Tasan kolmen viikon kuluttua lennän Pariisiin kahta konserttia varten, ja marraskuun alussa näen ja kuulen häntä vielä Marseillessa ja Avignonissa.

 (kuva)

Joululomanikin on jo varattu: vietän joulua rakkaitteni kanssa Suomessa 19.-29.12. Sitä ennen lähden vielä pikaviikonlopuksi Wieniin juhlistamaan joukolla Suomen itsenäisyyspäivää Itävallassa asuvien suomalaistuttavieni kanssa. 

Olen usein sanonut tarvitsevani kiinnostavia projekteja ja suunnitelmia, jotta osaan katsoa eteenpäin enkä taaksepäin. Nyt on luvassa menoa ja meininkiä sen verran, että tuo loppukesän psykologisesti raskas kokemus toivottavasti hautautuu kaiken ihanan, ikimuistoisen ja kauan odotetun positiivisen alle. 

Blogiloma

Sitten blogin perustamisen, tämä on ensimmäinen kesä, kun minua ei ole huvittanut kirjoittaa. Useammin kuin kerran olen aikonut avata blogin, välillä minulla on ollut jopa tämä tekstikenttä tyhjänä edessäni... ja sitten olen klikannut välilehden kiinni. Näin täydellistä kirjoitusblokkia en ole vielä koskaan kokenut, ja olen siitä pahoillani. 

Miksi? Miksi blogin kirjoittaminen on tuntunut lähinnä ylivoimaiselta? Aiemmin hauskasta harrastuksesta tuntuu yhtäkkiä tulleen riippakivi, joka sijoittuu to do -listalleni kuin mikä tahansa ikävä työtehtävä, joka nyt vain olisi hoidettava. 

En ole tehnyt tänä kesänä mitään erityistä tai käynyt missään sellaisessa paikassa, josta en olisi jo aiemmin blogissa kertonut. Heinä- ja elokuun arkipäivät ovat kuluneet yksinkertaisesti toimistossa ja viikonloput kotona. Kuukausi sitten toki vierailimme ystäväpariskunnan luona parin tunnin ajomatkan päässä, mutta se taisikin olla ainoa kerta, kun teimme jotain mitenkään tavallisuudesta poikkeavaa. Tänä kesänä on ollut kuuma, kuten kaikkina aikaisempinakin kesinä, mutta se ei ole juurikaan haitannut, koska olen istunut aamusta iltaan ilmastoidussa byroossa. Kaiken tämän kerroin jo viime kesänä. 

On minulle silti jotain tapahtunut. Eräs ihmissuhteeni muuttui yllättäen täysin ennakoimattomaan suuntaan ja se sai minut pitkäksi aikaa ikään kuin erilleen muusta maailmasta. Tein työni ja elin elämääni kuten ennenkin, mutta henkisesti olin pitkään muualla. Ja ennen kuin kukaan ehtii huolestua puolestani: kyseessä ei ole E. ja minä ja E. olemme edelleen yhdessä ja onnellisia, kuten tähänkin asti. En halua tarkemmin kertoa, kenestä ja mistä on kyse, mutta eräs odottamaton kokemus pakotti minut pohtimaan harvinaisen syvällisiä. Ensimmäistä kertaa oikeastaan koskaan pysähdyin oikeasti miettimään, mitä todella haluan elämältäni, miksi olen aikanaan tehnyt tiettyjä valintoja ja olenko niihin todella tyytyväinen. 

Eräs henkilö nimittäin huomautti minulle, että hänen mielestään olen elämässäni aktiivisen valintojen tekemisen sijaan antanut itseni ajelehtia passiivisesti sattumasta toiseen, hiljaisesti hyväksynyt kohdalleni osuneet asiat ja sopeutunut niihin sen sijaan, että olisin itse tietoisesti valinnut tieni ja muokannut elämäni nykyisen kaltaiseksi. Minun oli pitkin hampain myönnettävä, että hän oli ainakin osittain täysin oikeassa. En silti ole tekemässä mitään suurta ja mullistavaa elämänmuutosta, mutta ajoittain tekee kai vain hyvää miettiä perinpohjin, mistä olen tulossa ja minne menossa, vaikka en lopulta päättäisikään muuttua tai muuttaa mitään. Kaikki tämä on kuitenkin johtanut siihen, ettei blogi ole tosiaankaan ollut ensimmäisenä mielessäni, ja mitä enemmän aikaa edellisestä päivityksestä on kulunut, sitä vaikeammalta on tuntunut palata sen pariin. 

Yritän silti ryhdistäytyä. Mikäli kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, lähdemme jälleen syyskuun kahdeksi ensimmäiseksi viikoksi pakopaikkaamme Alpeille. Siellä minulla on vielä aikaa harrastaa tätä introspektiivistä pohdintaa, ja kun palaan lomalta, toivon olevani jälleen entiselläni. Ennen sitäkin saatan toki vielä kirjoittaa, jos tästä piristyn ja inspiroidun. Mikäli en, tiedätte silti, ettei blogia ole lopetettu ja että palaan jälleen linjoille heti, kun siltä tuntuu.                  

Archipelago on my mind

Olen näköjään innostunut ottamaan Suomessa valokuvia vähän enemmänkin, sillä kulutin eilen kaksi ja puoli tuntia kaikkien kuvien purkamiseen puhelimesta ja kameran muistikortilta tietokoneelle, niiden pienentämiseen ja turhien otosten karsimiseen. Esimerkiksi juhannuskokosta minulla oli 17 kuvaa eri aparaateilla kokon eri puolilta, ja jopa mummon asuintalon takapihan pensaista olin ottanut kuvia, samoin kuin Hansakorttelin Hesburgerin kana-ateriasta. Ulkosuomalainen haluaa nähtävästi muistaa aivan jokaisen yksityiskohdan kesälomasta armaassa kotomaassa.

Ylivoimaisesti eniten kuvia olin ottanut juhannuksena mökillä. Juhannus olikin oikeastaan koko lomani kohokohta, sillä Ranskassa sitä ei vietetä enkä ollut ollut Suomessa juhannuksena sitten vuoden 2011. Kuten kolme vuotta sitten, pääsin tälläkin kertaa perinteiseen, ainoaan ja oikeaan juhannuksenviettoon enoni ja tätini mökille saaristoon, lapsuuteni kesämaisemiin. 

Lähdimme mökille jo aatonaattona torstaina. Paraisille asti matka sujui ketterästi, mutta muutama kilometri ennen lauttarantaa kävi ilmi, että pari muutakin ihmistä oli menossa mökille:

Puolisentoista tuntia taisi vierähtää ennen kuin pääsimme rantaan saakka, mutta siitä eteenpäin ei ollutkaan enää lainkaan ruuhkaa eikä jonoja. Suurin osa jonottajista taisi jäädä Nauvoon. 

E. kauhistui ylläolevaa jonotuskuvaa ja ihmetteli, miksei tietä levennetä useampikaistaiseksi ruuhkan purkamiseksi. Olisihan tuossa ympärillä tyhjää metsää, johon laajentaa tietä! Sain selittää saaristotien ideaa useamman minuutin, kunnes urbaanibyrokraattini ymmärsi, ettei edes 7-kaistainen tie auttaisi, koska tie joka tapauksessa päättyy mereen eikä siitä kerta kaikkiaan pääse eteenpäin ilman lossia.

Viimeisellä etapilla Korppoon lauttarannassa paistoi jo melkein aurinko:

Ajomatkalla viimeiseltä lautalta mökille bongasimme tienvarren pellolta valkohäntäpeuran (?) poikasineen sekä kurjen:

Tuntui huikealta saapua jälleen mökille niin monen vuoden tauon jälkeen ja hengittää syvään puhdasta, raikasta meri-ilmaa. Olin jo unohtanut, miltä sateen jäljiltä kostea metsä tuoksuu ja miltä pehmeäpohjainen, juuri ja juuri auton levyinen metsätie tuntuu jalkojen alla. Autosta noustuani suljin hetkeksi silmäni ja vain hengitin, kuten teen aina Alpeille saapuessammekin. Samalla kuulin kaikki tutut mökkiympäristön äänet: askelten töminä verannalla, ulko-oven tunnusomainen kolahdus, lokkien kirkuna, laineiden liplatus, moottoriveneen ääni jostain kaukaa... Niin vannoutunut kaupunkilainen kuin olenkin, tätä saarta, hirsimökkiä ja kivistä rannanpätkää minä rakastan, eikä mikään Provencen laventelipelto tai viinitarha voi koskaan korvata niitä. 

Entisen sukumökin siirryttyä enoni ja tätini omistukseen sen sisustus on muuttunut huomattavasti entistä raikkaammaksi ja modernimmaksi. Muistin kyllä suunnilleen, miltä mökillä näyttää, mutta löysin sieltä täältä somia pikku yksityiskohtia, jotka tekivät siitä entistäkin viihtyisämmän ja kodikkaamman:

 Tottahan nyt merkkilaukku tai pari kuuluu jokaisen mökin vakiovarusteisiin...! Valitettavasti vain toinen näistä on minun.

    

Tämän otsikkona voisi yhtä hyvin olla Cottage Rules ja itse asiassa noudatin kuuliaisesti jokaista sääntöä, hiekalla leikkimistä lukuun ottamatta:

Etenkin kahteen viimeiseen kohtaan kiinnitin aivan erityistä huomiota.

Majoituin tällä kertaa talon parhaalle nukkumapaikalle takan ja saunan muurin takaiseen soppeen:

  

Paitsi että paikka on lämmin, siltä avautuu maailman kaunein merinäköala suuresta ikkunasta suoraan merelle. 

Juhannusaattona seuraamme liittyivät tätini serkku tyttärineen. Leijonanosa juhannusviikonlopusta kului korttia pelatessa; en osannut ennalta ainuttakaan korttipeliä pasianssin lisäksi, mutta opin nopeasti useammankin pelin ja ainakin paskahousua pelasimme ilta- ja yökaudet melkein kyllästymiseen saakka:

Juhannusaaton tärkeimpiä ohjelmanumeroita oli kuitenkin lipun nostaminen. Sain räpsiä useamman kuvan ennen kuin tuuli liehutti lipun edes auttavasti suoraksi.

      

Lipun jälkeen oli vuorossa tietenkin juhannussauna. Olin päättänyt, että talviturkkini päätyisi Saaristomereen heti kun vain mahdollista, mutta tuulisessa hiukan yli +10°C lämpötilassa laiturilla seistessä meinasi melkein uskonpuute iskeä. Mutta vain melkein. 

Roikuin kyykyssä tuossa uimaportaiden alimmalla askelmalla ties kuinka kauan ja ajattelin, etten kerta kaikkiaan pysty heittäytymään hyiseen mereen. Turun sataman internet-sivuston mukaan veden lämpötila oli tarkalleen +11,7°C. Olisi kuitenkin ollut raukkamaista mennä vain melkein uimaan, joten pitihän minun lopulta päästää irti:

Vesi oli niin kylmää, että se tuntui polttavan, mutta tunne oli huikea heti, kun uskalsin uida muutaman vedon. Tätä kirjoittaessani tekee tosissaan mieli takaisin! Jälkeenpäin saunassa oikein tunsin, kuinka veri kiersi kaikkialla kropassa. Kävin viikonlopun aikana uimassa yhteensä viisi kertaa, kerran jopa ilman uimapukua, sillä en jaksanut kiskoa nihkeää uimapukua märälle iholle eikä meillä ole sellaisia mökkinaapureita, joilla olisi näköyhteys laiturillemme. En ollut tunnistaa itseäni seisoessani alasti kevyessä sateessa laiturinnokassa valmiina laskeutumaan portaita alas jääkylmään veteen. Siitä ei sentään ole kuvia.

Juhannuskokko meillä tietysti myös oli. Olimme jo päivällä keränneet siihen risuja sun muuta palavaa mökin rinteestä:

Komea kokko siitä tulikin!

Uskomatonta, miten eriväriseltä meri näyttää kuvissa, vaikka ne on otettu muutaman minuutin välein samasta paikasta enkä ole käsitellyt niitä mitenkään! Bonuksena saunapuhdas #kokkoselfie, johon kokeillakseni sovelsin "lisää pehmeyttä muotokuvaan" -asetusta. Aika pehmeä siitä tulikin.  

   

Juhannuspäivä oli saaristossa kaunis ja melko aurinkoinen, joten vietimme sen suureksi osaksi ulkona terassilla. En ikinä kyllästy katselemaan näitä tuttuja, rakkaita maisemia:

Etenkin tässä kuvassa meri on niin turkoosinsävyinen ja auringossa kimmeltävä, että kuva voisi yhtä hyvin olla calanqueilta Marseillen ja La Ciotat'n väliltä eikä Korppoon takaa!  

  

Illalla (ja aamupäivälläkin) mökillä on kiva katsella ohi lipuvia ruotsinlaivoja.

Olen pian 11 vuotta haaveillut siitä, että joskus saisin viedä E:n mökille ja miksei laivallekin saaristoa ihailemaan. Hiljainen, miltei luonnontilainen paikka, jossa voi viettää päiväkausia näkemättä ketään ulkopuolista on sellainen ihme, jota aixilainen ei kovin usein pääse kokemaan. Ehkä se vielä joskus onnistuu.

Vielä tätäkin kautta kaunis kiitos isäntäväelle ihanista viidestä päivästä meren äärellä! Toivottavasti ensi kertaa ei tarvitse odottaa kolmea vuotta.   

Loma tuli, loma meni

Blogi on viettänyt hiljaiseloa melkein koko kesäkuun, mutta hyvästä syystä: olin kesälomalla! Vietin vähän reilut kaksi viikkoa viileässä mutta rakkaassa koti-Suomessa Salossa, Turussa ja saaristossa ja palasin Ranskaan lauantaina. Nyt istun jo byroossa ja odotan, että kello tulee puoli seitsemän ja pääsen kotiin mm. sorteeraamaan kesävalokuviani.

Teen kunnon postauksen kuvineen ja kertomuksineen tämän viikon aikana heti, kun olen saanut valokuvat ulos kamerasta ja puhelimesta. Nyt listaan vain nopeasti loman mieleenpainuvimmat kohokohdat:

- Ensimmäinen mökillä vietetty juhannus sitten vuoden 2011 

- Viisinkertainen uinti noin 12-asteisessa Saaristomeressä (ja kerran jopa ilman uimapukua!)

- Kirjahyllyni tyhjennys ja lähes kaikkien kirjojeni lahjoittaminen kiertoon

- Downton Abbey -maraton äidin kanssa: katsoimme sarjan koko neloskauden kolmessa päivässä

- Mopsit, mopsit ja mopsit!

Lähtiessäni koti-ikävä tuntui ylitsepääsemättömältä, mutta melko nopeasti sujahdin jälleen normaaliin arkielämääni ja odotan seuraavaksi syyskuuta ja seuraavaa lomaa.    

Positiivinen viikko

Facebookissa on jo jonkin aikaa kiertänyt ns. positiivisuushaaste, jossa tulee viiden päivän ajan mainita kolme erilaista positiivista asiaa. Itsekin olen vastannut siihen ja sain juuri viidennen ja viimeisen positiivisuusstatukseni julkaistua. Lisäksi aioin osallistua Instagramin 100 Happy Days -haasteeseen, jossa postataan päivittäin kuva jostain asiasta, josta on juuri sinä päivänä onnellinen. Tämä satapäiväinen haaste jäi kuitenkin minulta kesken; ei siksi, ettenkö joka päivä olisi onnellinen jostain, vaan yksinkertaisesti ajan puutteen ja melko yllätyksettömän elämäni takia. Samoista ympyröistä ja samoista onnenaiheista ei saa loputtomiin kivoja kuvia.

Positiivisuutta ja elämän pieniä iloja kannattaa silti pohtia säännöllisesti ilman Facebook-haasteitakin. Jopa harmaimmassa arkipäivässä on aina jotain hyvää. 

Tänään ja tällä viikolla olen iloinnut mm. seuraavista asioista:

- Ensi maanantaina on pyhäpäivä ja sen ansiosta lähdemme tänään työpäivän päätteeksi Alpeille viettämään "mökkiviikonloppua".

- Viikonlopun jälkeen minulla on enää kaksi työpäivää ennen kesälomaa! Viikon kuluttua olen jo kotikotona vanhempien ja mopojen luona ja viivyn kesäkuun loppuun saakka. En ole ollut lomalla sitten joulun, jos kaikille yhteisiä pääsiäis- ja vappuviikonloppuja ei lasketa, joten se tulee todella tarpeeseen.

- Olen tehnyt tällä viikolla töitä kuin pieni eläin, aivan erityisesti käännöksiä: olen kääntänyt ranskasta englanniksi 109-sivuisen PowerPoint-esityksen kasvihuoneista ja englannista ranskaksi 75-sivuisen PPT-esityksen eräästä tuulivoimaprojektista kaikkine teknisine, geologisine ja hallinnollisine yksityiskohtineen, minkä lisäksi olen parhaillaan kääntämässä niinikään englannista ranskaksi 20-sivuista, 8-fonttikokoista dokumenttia Romanian energialainsäädännöstä ja -politiikasta. Vaikka käännökset ovatkin paras osa työtäni, tuntuu minusta suoraan sanoen juuri nyt siltä, etten jaksaisi sanoa, lukea tai kirjoittaa enää mitään millään kielellä, edes suomeksi. Haluaisin vain istua möllöttää ja katsella taivaalle. Alpeilla siihen onneksi tarjoutuu mahdollisuus.

- Olen taas saanut kohteliaisuuksia ja lähestymiseleitä edellisessä postauksessani mainitsemaltani työpaikan mieheltä. Hän tuli yhtenä iltana työhuoneeseeni toivottamaan hyvää illanjatkoa ja pyysi lupaa saada poskisuudella kiittääkseen minua hienosti suoritetusta, monimutkaisesta työtehtävästä. Hän myös lähetti minulle useampaan otteeseen lentosuukkoja autostaan ohi ajessaan ja ihastui Armanin Si-parfyymiini niin, että halusi nuuhkia sitä kaulaltani kaksi kertaa saman päivän aikana. Minä suostuin. (Vastauksena ko. postauksen kommentteihin: mies tuntee täysin parisuhdestatukseni, E:n nimen ja vähän muutakin yksityiselämästäni, enkä tosiaan usko hänen tavoittelevan mitään ns. konkreettista. Kunhan pelehtii, ja kieltämättä se hivelee itsetuntoani sen verran, etten todellakaan närkästy.) 

Positiivista viikonloppua teille kaikille!