Archipelago on my mind

Olen näköjään innostunut ottamaan Suomessa valokuvia vähän enemmänkin, sillä kulutin eilen kaksi ja puoli tuntia kaikkien kuvien purkamiseen puhelimesta ja kameran muistikortilta tietokoneelle, niiden pienentämiseen ja turhien otosten karsimiseen. Esimerkiksi juhannuskokosta minulla oli 17 kuvaa eri aparaateilla kokon eri puolilta, ja jopa mummon asuintalon takapihan pensaista olin ottanut kuvia, samoin kuin Hansakorttelin Hesburgerin kana-ateriasta. Ulkosuomalainen haluaa nähtävästi muistaa aivan jokaisen yksityiskohdan kesälomasta armaassa kotomaassa.

Ylivoimaisesti eniten kuvia olin ottanut juhannuksena mökillä. Juhannus olikin oikeastaan koko lomani kohokohta, sillä Ranskassa sitä ei vietetä enkä ollut ollut Suomessa juhannuksena sitten vuoden 2011. Kuten kolme vuotta sitten, pääsin tälläkin kertaa perinteiseen, ainoaan ja oikeaan juhannuksenviettoon enoni ja tätini mökille saaristoon, lapsuuteni kesämaisemiin. 

Lähdimme mökille jo aatonaattona torstaina. Paraisille asti matka sujui ketterästi, mutta muutama kilometri ennen lauttarantaa kävi ilmi, että pari muutakin ihmistä oli menossa mökille:

Puolisentoista tuntia taisi vierähtää ennen kuin pääsimme rantaan saakka, mutta siitä eteenpäin ei ollutkaan enää lainkaan ruuhkaa eikä jonoja. Suurin osa jonottajista taisi jäädä Nauvoon. 

E. kauhistui ylläolevaa jonotuskuvaa ja ihmetteli, miksei tietä levennetä useampikaistaiseksi ruuhkan purkamiseksi. Olisihan tuossa ympärillä tyhjää metsää, johon laajentaa tietä! Sain selittää saaristotien ideaa useamman minuutin, kunnes urbaanibyrokraattini ymmärsi, ettei edes 7-kaistainen tie auttaisi, koska tie joka tapauksessa päättyy mereen eikä siitä kerta kaikkiaan pääse eteenpäin ilman lossia.

Viimeisellä etapilla Korppoon lauttarannassa paistoi jo melkein aurinko:

Ajomatkalla viimeiseltä lautalta mökille bongasimme tienvarren pellolta valkohäntäpeuran (?) poikasineen sekä kurjen:

Tuntui huikealta saapua jälleen mökille niin monen vuoden tauon jälkeen ja hengittää syvään puhdasta, raikasta meri-ilmaa. Olin jo unohtanut, miltä sateen jäljiltä kostea metsä tuoksuu ja miltä pehmeäpohjainen, juuri ja juuri auton levyinen metsätie tuntuu jalkojen alla. Autosta noustuani suljin hetkeksi silmäni ja vain hengitin, kuten teen aina Alpeille saapuessammekin. Samalla kuulin kaikki tutut mökkiympäristön äänet: askelten töminä verannalla, ulko-oven tunnusomainen kolahdus, lokkien kirkuna, laineiden liplatus, moottoriveneen ääni jostain kaukaa... Niin vannoutunut kaupunkilainen kuin olenkin, tätä saarta, hirsimökkiä ja kivistä rannanpätkää minä rakastan, eikä mikään Provencen laventelipelto tai viinitarha voi koskaan korvata niitä. 

Entisen sukumökin siirryttyä enoni ja tätini omistukseen sen sisustus on muuttunut huomattavasti entistä raikkaammaksi ja modernimmaksi. Muistin kyllä suunnilleen, miltä mökillä näyttää, mutta löysin sieltä täältä somia pikku yksityiskohtia, jotka tekivät siitä entistäkin viihtyisämmän ja kodikkaamman:

 Tottahan nyt merkkilaukku tai pari kuuluu jokaisen mökin vakiovarusteisiin...! Valitettavasti vain toinen näistä on minun.

    

Tämän otsikkona voisi yhtä hyvin olla Cottage Rules ja itse asiassa noudatin kuuliaisesti jokaista sääntöä, hiekalla leikkimistä lukuun ottamatta:

Etenkin kahteen viimeiseen kohtaan kiinnitin aivan erityistä huomiota.

Majoituin tällä kertaa talon parhaalle nukkumapaikalle takan ja saunan muurin takaiseen soppeen:

  

Paitsi että paikka on lämmin, siltä avautuu maailman kaunein merinäköala suuresta ikkunasta suoraan merelle. 

Juhannusaattona seuraamme liittyivät tätini serkku tyttärineen. Leijonanosa juhannusviikonlopusta kului korttia pelatessa; en osannut ennalta ainuttakaan korttipeliä pasianssin lisäksi, mutta opin nopeasti useammankin pelin ja ainakin paskahousua pelasimme ilta- ja yökaudet melkein kyllästymiseen saakka:

Juhannusaaton tärkeimpiä ohjelmanumeroita oli kuitenkin lipun nostaminen. Sain räpsiä useamman kuvan ennen kuin tuuli liehutti lipun edes auttavasti suoraksi.

      

Lipun jälkeen oli vuorossa tietenkin juhannussauna. Olin päättänyt, että talviturkkini päätyisi Saaristomereen heti kun vain mahdollista, mutta tuulisessa hiukan yli +10°C lämpötilassa laiturilla seistessä meinasi melkein uskonpuute iskeä. Mutta vain melkein. 

Roikuin kyykyssä tuossa uimaportaiden alimmalla askelmalla ties kuinka kauan ja ajattelin, etten kerta kaikkiaan pysty heittäytymään hyiseen mereen. Turun sataman internet-sivuston mukaan veden lämpötila oli tarkalleen +11,7°C. Olisi kuitenkin ollut raukkamaista mennä vain melkein uimaan, joten pitihän minun lopulta päästää irti:

Vesi oli niin kylmää, että se tuntui polttavan, mutta tunne oli huikea heti, kun uskalsin uida muutaman vedon. Tätä kirjoittaessani tekee tosissaan mieli takaisin! Jälkeenpäin saunassa oikein tunsin, kuinka veri kiersi kaikkialla kropassa. Kävin viikonlopun aikana uimassa yhteensä viisi kertaa, kerran jopa ilman uimapukua, sillä en jaksanut kiskoa nihkeää uimapukua märälle iholle eikä meillä ole sellaisia mökkinaapureita, joilla olisi näköyhteys laiturillemme. En ollut tunnistaa itseäni seisoessani alasti kevyessä sateessa laiturinnokassa valmiina laskeutumaan portaita alas jääkylmään veteen. Siitä ei sentään ole kuvia.

Juhannuskokko meillä tietysti myös oli. Olimme jo päivällä keränneet siihen risuja sun muuta palavaa mökin rinteestä:

Komea kokko siitä tulikin!

Uskomatonta, miten eriväriseltä meri näyttää kuvissa, vaikka ne on otettu muutaman minuutin välein samasta paikasta enkä ole käsitellyt niitä mitenkään! Bonuksena saunapuhdas #kokkoselfie, johon kokeillakseni sovelsin "lisää pehmeyttä muotokuvaan" -asetusta. Aika pehmeä siitä tulikin.  

   

Juhannuspäivä oli saaristossa kaunis ja melko aurinkoinen, joten vietimme sen suureksi osaksi ulkona terassilla. En ikinä kyllästy katselemaan näitä tuttuja, rakkaita maisemia:

Etenkin tässä kuvassa meri on niin turkoosinsävyinen ja auringossa kimmeltävä, että kuva voisi yhtä hyvin olla calanqueilta Marseillen ja La Ciotat'n väliltä eikä Korppoon takaa!  

  

Illalla (ja aamupäivälläkin) mökillä on kiva katsella ohi lipuvia ruotsinlaivoja.

Olen pian 11 vuotta haaveillut siitä, että joskus saisin viedä E:n mökille ja miksei laivallekin saaristoa ihailemaan. Hiljainen, miltei luonnontilainen paikka, jossa voi viettää päiväkausia näkemättä ketään ulkopuolista on sellainen ihme, jota aixilainen ei kovin usein pääse kokemaan. Ehkä se vielä joskus onnistuu.

Vielä tätäkin kautta kaunis kiitos isäntäväelle ihanista viidestä päivästä meren äärellä! Toivottavasti ensi kertaa ei tarvitse odottaa kolmea vuotta.