Olympia 2014

Lokakuu vilahti jälleen kerran ohi lähes huomaamatta, ensimmäiset viikot kärsimättömän odotuksen vallassa ja viimeinen puolestaan toipuessa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Näin antoisaa kuukautta ei aivan joka vuosi kohdalle osukaan, valitettavasti!

Puhun tietenkin viikon takaisesta Mireillen Olympia-viikonlopusta. Edellisestä kerrasta vuonna 2005 oli kulunut jo yhdeksän vuotta, joten lienee ymmärrettävää, että innostukseni ja kärsimättömyyteni olivat huipussaan viime torstaina, kun tuli vihdoin aika nousta Pariisin-koneeseen. Liput minulla oli ollut jo miltei vuoden ja varasin jopa parkkipaikan lentokentältä melkein kuukautta aiemmin, jotta kaikki varmasti olisi ennakoitua ja valmista hyvissä ajoin.

Lähdin Pariisiin työpäiväni jälkeen ja lento lähti puolisen tuntia myöhässä, joten olin lopulta perillä hotellissani vasta iltakymmenen jälkeen. Olin sopinut samalle illalle treffit parhaan pariisilaisystäväni Gillesin kanssa, jota en ollut nähnyt kolmeen vuoteen, eikä väsymyksestä ollut tietoakaan, vaikka vihdoin tavatessamme kello oli jo yli yhdentoista. Vaikka olemmekin pitäneet yhteyttä Facebookissa ja sähköpostitse, juteltavaa oli niin paljon, että aperitiivi + pizza -illallisemme kesti lopulta pikkutunneille saakka. Lupasin tulevaisuudessa käydä vähän useammin pääkaupungissa vierailulla.

Perjantai oli ensimmäinen varsinainen konserttipäivä ja olin totta kai heti aamusta aivan täpinöissäni. Istuin aamiaispöydässä ja mietin, miten kummassa saisin aikani kulumaan iltaan asti. Ikään kuin Pariisissa pääsisi tekemisen puute iskemään...! Koska olin paikalla vain ja ainoastaan Mireilleä varten, minua ei edes huvittanut kiertää nähtävyyksillä, jotka suurimmaksi osaksi tunnen jo muutenkin. Museoihin ei keskittymiseni olisi riittänyt, kun tiesin, mitä illalla olisi luvassa. Niinpä kävin vain jokaisen Pariisin-visiitin pakollisissa kohteissa, Pyhän Ritan kappelissa Pigallella Moulin Rougea vastapäätä sekä St Philippe du Roulen kirkossa. 

Yksi suunniteltu vierailukohde minulla oli, nimittäin Café des Chats, kissakahvila. Niitä on Pariisissa kaksi, toinen Marais'ssa ja toinen Bastillen korttelissa. Minä menin Bastillen kahvilaan, koska sinne ei tarvitse pöytävarausta. Teen kissakahvilasta piakkoin oman postauksen kuvineen.

Ennen kissakahvilassa nauttimaani lounasta päädyin sentään Champs-Elysées'n Sephoralle, jonka kuuluisi olla jokaisen kosmetiikkafanin taivas ja paratiisi. Minulle Sephora ei ole sen eksoottisempi kuin keskivertosuomalaiselle Sokos tai Anttila, koska ketjun liikkeitä on Aixissakin kaksi, mutta Champs-Elysées'n lippulaivaliike on toki aivan eri kokoluokkaa. Siellä myydään tuotteita ja merkkejä, joista ei Aixissa ole välttämättä kuultukaan. 

Huomasin kuitenkin yllätyksekseni, etten kaivannut sieltä mitään ylimääräistä niiden artikkeleiden lisäksi, joita olin tullut varta vasten hakemaan. Alunperin menin ostamaan matkakokoista silmämeikinpuhdistusainetta sekä tehokkaampaa peitevoidetta tummille silmänalusille, koska tiesin, etten tuona viikonloppuna nukkuisi montakaan tuntia. Ne mukanani myös poistuin kaupasta, mutta yhtään heräteostosta minua ei edes huvittanut tehdä. Ihmettelin itsekin, kuinka voin olla näin blasée. (Paatunut, kyllästynyt, muuttunut välinpitämättömäksi? Pitkä bloggaamattomuus kostautunee nyt, sillä en taaskaan tahdo keksiä monille sanoille suomenkielisiä vastineita.) 

Mireillellä on yleensä tapana saapua konserttisalille klo 15 maissa ja olin päättänyt hankkiutua Olympian takaovelle niihin aikoihin. Tällä kertaa olin edellisistä Olympia-kerroista poiketen valinnut hotellini samalta kadulta, rue Caumartinilta, enkä todellakaan enää ikinä asetu minnekään muualle. On luksusta voida palata konsertin jälkeen kävellen takaisin tai viipyä viime hetkille saakka hotellihuoneessa tietäen, että Olympian sisäänkäynnille on kahden minuutin kävelymatka.

Paikalle päästyäni totesin kuitenkin, että paikalla ei ollut enää juuri ketään, ja tajusin myöhästyneeni. Toisella puolella katua vastaan tuli fanituttuja, jotka vahvistivat, että Mireille oli tullut jo melkein tuntia aiemmin ja vapissut niin valtavasti jännityksestä, ettei hän ollut pystynyt pitelemään kynää kädessään kirjoittaakseen jollekin nimikirjoituksen. Koska minulla näin ollen oli koko loppuiltapäivä aikaa, kävin vaateostoksilla hotellini vieressä ja olin juuri tullut kaupasta ulos, kun espoolainen faniystäväni T-M bongasi minut kadulta. Mekään emme olleet nähneet sitten Tallinnan konsertin syksyllä 2011. Menimme huoneeseeni toviksi juttelemaan, kunnes oli jo aika alkaa valmistautua iltaa varten, sillä menimme yhteisen saksalaiskaverimme kanssa syömään ennen konserttia. Vielä siinä vaiheessa oli vaikeaa tajuta, mitä pian olisi edessä, mutta saavuttuamme ravintolasta Olympian eteen se iski:

Niin kauan ja hartaasti odotettu tapahtuma oli vihdoinkin aivan käsillä. Ensin olin laskenut kuukausia, sitten viikkoja, päiviä ja nyt lopulta laskin enää minuutteja. 43 minuuttia konsertin alkuun kuulosti suunnattoman paljon paremmalta kuin 10 kuukautta ja kaksi viikkoa...!

Jokainen Olympia on aina mainio tilaisuus tavata fanituttavia, joiden kanssa ei muuten tule pidettyä yhteyttä ollenkaan riittävän usein. Minusta tuntui lopulta, että joka kerran päätä kääntäessäni näin väkijoukossa jonkun vanhan tutun, jota piti ehdottomasti päästä tervehtimään: ranskalaisia, saksalaisia, kanadalaisia, puolalaisia, sveitsiläisiä, itävaltalaisia, tanskalaisia... Fanien kesken esittelemmekin itsemme useimmiten nimellä ja kotipaikalla: Anna Suomesta, Petra Berliinistä, Marina Tanskasta tai Jean-Michel Pariisista. Kaikkein antoisin puoli itse varsinaisen konsertin lisäksi onkin tutustua tai tavata uudelleen ihmisiä niin monista maista ja huomata, kuinka Mireillen ansiosta neljästä tai viidestä kansallisuudesta koostuvassa pöytäseurueessa voi ilo olla ylimmillään ja ystävyyksiä syntyä, vaikka vain kaksi ihmistä kymmenestä läsnäolevasta olisi tuntenut toisensa etukäteen. Joku tuntee aina jonkun, joka tuntee jonkun toisen, joka esittelee muut jollekin kolmannelle. Yhteistä kieltäkään ei välttämättä aina tarvita.

Minulla ja T-M:lla oli aivan sattumalta vierekkäiset paikat eturivissä, vaikka olimme varanneet lippumme eri aikaan ja eri maissa. Eturivissä saa tosin niskansa kipeäksi, mutta on sen arvoista istua max. kahden metrin päässä Mireillestä ja seurata lähietäisyydeltä jokaista ilmettä, elettä ja hiustenheilautusta. Kamerani 21-kertaisella zoomilla pääsin jopa aivan Mireillen iholle:

Tällaiset lähikuvat eivät kuitenkaan yleensä ole niitä kauneimpia, joten tyydyin zoomailemaan vähän maltillisemmin. Koko ajan kuitenkin tykitin kuvia siihen tahtiin, että kahdesta konsertista kertyi yhteensä yli 270 valokuvaa. 

   

Kuinka kuvailla konserttielämystä sanoilla? Mireillen konsertit ovat erikoisella tavalla toistensa kaltaisia ja kuitenkin ainutlaatuisia. Tällä kertaa oli kyse paitsi paluusta ranskalaisille estradeille yhdeksän vuoden tauon jälkeen, myös ennen kaikkea 50-vuotistaiteilijajuhlasta, ja MM oli selvästi nähnyt tavallista enemmän vaivaa ohjelmiston eteen. Useita perinteisiä standardikappaleita oli korvattu harvinaisemmilla, joita minäkään en ollut koskaan aiemmin kuullut livenä. Mukana oli myös järisyttävän vahva ja tunteellinen L'Hymne à l'amour, jonka aikana Mireille itsekin itki niin, että kappale oli vaikea saada laulettua loppuun:

    

Ihme kyllä, minä en itkenyt kertaakaan, mutta olin lähes jatkuvasti kokonaan kananlihalla ja kylmät väreet juoksivat pitkin kroppaani. 

Kuten joka kerta, en olisi suonut illan loppuvan ikinä, mutta vääjäämättömästi kappaleita oli jäljellä aina vain vähemmän ja sitten olikin loppuhuipennuksen aika:

        

Lavalle tuotiin valtava kakkuviritys, jonka tosin epäilen olleen enemmän paperimassaa kuin kakkua (sama kakku nähtiin nimittäin joka ilta), Mireille esitteli yleisölle äitinsä ja sitten laulettiin Joyeux anniversaire Mireille. 

Kun vihdoin olimme kymmeniä minuutteja huudettuamme ja taputettuamme purkautuneet ulos Olympiasta, suuntasin kahden ystäväni kanssa viereiseen viinibaariin debriefingiin samppanjapullollisen äärelle. Kello kävi jälleen kolmea ennen kuin olin takaisin hotellihuoneessani: en tainnut kertaakaan torstain ja sunnuntain välillä mennä nukkumaan ennen kolmea yöllä. 

Seuraavan päivän ohjelma oli hyvinkin samanlainen: päivällä hengailua ja yli kaksi tuntia odottelua Olympian artistisisäänkäynnillä, taas uusien ja vanhojen tuttujen tapaamista, hotellille, uusi mekko päälle ja ravintolan kautta jälleen Olympiaan. Vietin suuren osan iltapäivästä strasbourgilaisen ystäväni Pierren seurassa, jota en ollut nähnyt yhdeksään vuoteen ja silloinkin pikaisesti ohimennen. Edellisestä kunnon tapaamisestamme oli kulunut 12 vuotta. Olimme soitelleet säännöllisen epäsäännöllisesti kerran tai pari vuodessa ja oli huikeaa nähdä, kuinka parin minuutin kuluttua jälleennäkemisestämme tuntui kuin emme olisi erossa olleetkaan. 

Konsertti oli yhtä upea kuin edellisenäkin iltana:

    

Jälkeenpäin menimme vielä Pierren kanssa myöhäisillalliselle mukanamme sekalainen seurakunta sveitsiläisiä ja espanjalaisia/etelämerikkalaisia, joista en tuntenut ketään, mutta hauskaa oli. Kutsuin Pierren hetkeksi huoneeseeni jatkamaan juttua ja kuten arvata saattaa, ehdin jälleen nukkua maksimissaan neljä tuntia ennen kuin oli taas herättävä aamiaiselle. Myös hyvä kaverini, Mireillen Sophie-sisko asui samassa hotellissa ja aamiaisen jälkeen tapasimme sattumalta, juttelimme hetken ja lupasimme tavata uudelleen Avignonissa ensi viikonloppuna.

Sitten minulla ei enää ollutkaan aikaa muuhun kuin pikaiseen matkalaukun pakkaamiseen ennen kuin oli pakko hypätä taksiin kohti Orlya. Olin koko kotimatkan ajan aivan muissa maailmoissa – ja suuren osan seuraavan päivän työpäivästäkin, myönnän – ja nyt lasken päiviä, tunteja ja minuutteja ensi torstaihin, jolloin näen Mireillen jälleen Marseillessa. Luvassa sama esitys, ja kuitenkin niin erilainen.      

A très bientôt, Mireille !