Pitkäksi venähtänyt pääsiäisloma

Ei syytä huoleen, blogi on edelleen olemassa! Pahoittelen aiottua pidemmäksi venähtänyttä päivitystaukoa, mutta parempi myöhäänkin kuin ei enää koskaan. 

Olin pääsiäistä edeltävän viikon sairaslomalla (sairastuin itse asiassa edellistä postausta kirjoittaessani, ns. aivan puskista viidentoista minuutin aikana ja jouduin olemaan viikon pois töistä) ja sen jälkeen on miltei huomaamattani tullut kevät. Talvi on ollut harvinaisen kylmä ja sitkeä täällä etelässäkin: tänä vuonna piti todellakin paikkansa vanhan kansan sanonta Noël au balcon, Pâques au tison eli jos jouluna on niin lämmintä, että voi olla parvekkeella, vietetään pääsiäistä puolestaan hiilloksen ääressä lämmitellen. 

Nyt näyttää kuitenkin siltä, että talvi on selätetty ainakin toistaiseksi. Aiempina vuosina olen odottanut into piukassa kevään tuloa päästäkseni viettämään tylsiä joutilaita iltapäiviäni ulos kahviloiden terasseille kirjan kanssa. Tänä keväänä istun terassien sijaan sisällä työpöytäni ääressä, mutta kyllä kevät toimiston ikkunoiden takaakin mukavalta tuntuu. Luonto heräilee vauhdikkaasti, kuten tänäkin aamuna huomasin kävellessäni bussipysäkiltä työpaikalle:

     

Liikenneympyrät ja viheralueet ovat jo täynnä voikukkia ja pieniä valkoisia kukkia, kuten tässä kuvassa (huonosti) näkyy.

Parkkipaikallemme johtavan kadun varrella on jo pitkään kasvanut tällaisia keltaisia kukkia, joista en tiedä, mitä ne oikeastaan ovat. Aamulla ne olivat vielä yön jäljiltä nupullaan, mutta äsken postilaatikolla käydessäni koko rinne loisti aivan keltaisena. 

Postilaatikon vieressä kukkii useampikin tällainen keltainen pensas. Pikku laventelipensaat sen sijaan ovat vielä enimmäkseen talviunilla:

Kevään merkkejä on hauska tarkkailla myös työmatkabussissa. Osa kanssamatkustajista on vielä täysissä talvitamineissa toppatakkia ja kaulaliinaa myöten, vaikka aamuisin on jo yleensä vähintään 10 astetta lämmintä. Osa taas menee jo töihin t-paidassa ja paljain jaloin, ts. ilman sukkia, vaikka ei täällä vielä mikään kesä olekaan. Minä olen toistaiseksi pitäytynyt pitkähihaisissa t-paidoissa, pitkissä housuissa ja nahkatakissa ja pärjännyt niillä mainiosti. Viileämpinä päivinä heitän niskaani lisäksi neuletakin. 

Yksi parhaita puolia keväässä on se, että se innostaa ainakin minua pukeutumaan ja meikkaamaan värikkäämmin talven harmaan, mustan ja ruskean kauden jälkeen. Tämän kevään yllätyssuosikkivärini on turkoosi, josta en aiemmin ole erityisemmin välittänyt mutta johon tänä keväänä ihastuin täysin.

Tämän loistavan byroon vessassa peilin kautta otetun omakuvan tarkoituksena on esitellä uusia turkooseja lempivaatteitani. Ihailkaa nyt kuorossa Fifin valokuvaustaitoja.

Ja jos väriä on vaatteissa, haluan sitä myös kasvoilleni. Sydäntalvella en värittäisi luomiani turkoosilla jumbokynällä, mutta auringonvalolla on minuun myös tällainen vaikutus. Oikeastaan toimin aurinkoenergialla, joten sovin vallan mainiosti tähän firmaan töihin.

Fifi la photovoltaïque.

Muotimatkalla Pariisissa

Otsikkoni kuulostaa siltä kuin olisin hiljattain matkustanut Pariisiin shoppailemaan tai muotinäytöksiä katselemaan. Eräänlaisessa muotinäytöksessä kävinkin, mutta sellaisessa, joka miellytti minun silmääni ja makuani huomattavasti enemmän kuin vuoden 2013 muotiviikot:

Arts Décoratifs -museossa Louvren pohjoissiivessä on vielä ensi kuun puoliväliin saakka esillä huimaavan upea näyttely muodin historiasta 1700-luvulta aina 1900-luvun alkuun saakka. Sama näyttely oli esillä jo viime kesänä Berliinissä siellä käydessäni, mutta silloin en ehtinyt museoon. Nyt toisen tilaisuuden saatuani en todellakaan halunnut jättää sitä käyttämättä.

Viime lauantaina lensin siis aamuyhdeksältä Pariisiin. Reissu alkoi jännitysmomentilla, kun lentokenttäbussi päättikin olla kiertämättä minun pysäkkini kautta ja jouduin siirtämään lentokentälle lähtöäni puolella tunnilla, mutta lopulta kaikki järjestyi parhain päin ja reilun tunnin kuluttua istuin jo RERissä matkalla keskikaupungille.

  

Ennen aikamatkaa 1700-luvulle ohjelmassa oli pienimuotoinen blogimiitti. Kun vihdoin selvisin ulos inhoamaltani Châtelet-Les Halles -metro/RER-asemalta, Maurelita odotti jo sopimassamme kahvilassa, eikä aikaakaan, kun seuraan liittyivät Stazzy ja suomalainen tuttavansa Litti. Juttua riitti, mutta valokuvaa ei kukaan tullut ottaneeksi ja minun aikatauluni oli aikaisen paluulennon takia niin tiukka, ettemme ehtineet viipyä nopeaa lounasta kauempaa. 

Suomalaistapaamisen jälkeen suuntasimme kohti läheistä Louvrea. Muutama turistikuva blogintäytteeksi oli tietysti ensin otettava:

  

Ja sitten, ah ja voih! tuli vihdoinkin aika päästä ihailemaan lähietäisyydeltä sitä, mikä minua historiassa kaikkein eniten kiinnostaa: aitoja pukuja suoraan kolmensadan vuoden takaa. Puvut esiteltiin mallinukkien päällä vitriineissä ja niiden haurauden takia näyttelysalien valaistusta oli himmennetty. Minä aloitin kansalaistottelemattomana valokuvauksen heti ensimmäisen vitriinin kohdalla (toki ilman salamaa), kunnes valvoja tuli huomauttamaan sen olevan kiellettyä. Pakkasin kiltisti kameran käsilaukkuun ja jatkoin kuvausta kännykällä aina ukon silmän välttäessä. Tässä parhaita paloja ihanuuksista suunnilleen kronologisessa järjestyksessä 1700-luvun puolivälistä 1900-luvun alkuun:

1750-luvulla, Marie-Antoinetten syntymän aikoihin, puvut olivat vielä maltillisen leveitä. 

Huomaa keskittynyt bloggaaja!

1760-luvulta lähtien hameet vain levenivät:

Tämä englantilainen hovipuku noin vuodelta 1765 oli yksi ehdottomista suosikeistani, mutta koska juuri tässä kohdassa vartija sai minut kiinni, joudun lainaamaan kuvan näyttelyn viralliselta sivulta:

(kuva)

1700-luvun loppua kohden nämä valtavat "koripuvut", robes à panier (nimitys tulee siitä, että hametta kannattelivat korin kaltaiset, litteät, vyötärölle kiinnitettävät telineet) väistyivät vähitellen. Vallankumouksen aikoihin pukuja pönkitettiin pikemminkin selästä tällaisilla rakennelmilla:

  

Vallankumouksen jälkeen Marie-Antoinetten paikan otti keisarinna Joséphine huomattavasti yksinkertaisempine empire-pukuineen. Tämä on kuin kopio Joséphinen kruunajaispuvusta vuodelta 1804 ilman punaista kärpännahkaviittaa:

Empiren jälkeen seurasivat romantiikan ajan ampiaisvyötäröiset puvut valtavine puhvihihoineen ja bonettihattuineen:

Eikä aikaakaan, kun muotiin tulivat tiukkaan nyöritetyt korsetit ja mahtavat krinoliinit:

Kuinkahan käytännöllistä elämä oli moisen häkin kanssa? Olisin niin halunnut kokeilla!

1800-luvun loppupuolella puvut muuttivat jälleen muotoaan. Takapuolta ja selän kaarta korostavat turnyyrit syrjäyttivät krinoliinit:

  

Näyttelyn ansiosta tiedän nyt, mitä tällaisen ylläolevan kaltaisen puvun alla oli:

Eri aikakausien alusvaatteita esiteltiin muutenkin onneksi melko kattavasti. Tämä 1800-1900-lukujen vaihteen korsetti sen sijaan muistuttaa enemmän fetisistin märkää unta kuin pelkkää vartaloa muokkaavaa alusvaatetta:

1900-luvun puvuista en enää saanut onnistuneita kuvia eivätkä ne muutenkaan kiehdo minua ollenkaan samalla tavalla kuin niitä edeltävät kaksi vuosisataa. 

Ennätimme vielä kiertää hetken ajan Arts décoratifsin perusnäyttelyä ennen kuin minun oli lähdettävä takaisin lentokentälle. Perusnäyttelystä otin kuitenkin vain perinteiset museolinssiludekuvat:

Kaltaiselleni historiaintoilijalle tämä oli ehdottomasti yksi unohtumattomimmista museokokemuksistani. Olisin helposti viettänyt tuolla koko päivän aamusta iltaan asti. 

Bureau Survival Kit ja muut omat tavarat

Kuluneiden viiden kuukauden aikana työhuoneeni on alkanut tuntua entistä enemmän omalta. Mopsinkuvia minulla ei sentään ole seinillä, E:n tai perheeni kuvista puhumattakaan – yksityiselämällä ei ole mitään tekemistä töissä – mutta kaikenlaista muuta henkilökohtaista tavaraa on huomaamatta kertynyt pöydälle ja laatikoihin.

Työpöytäni näyttää useimmiten tältä:

Normaalien toimistotarvikkeiden lisäksi sitä koristavat mm. sitruunainen käsidesinfiointigeeli, suomalainen Flow kosmetiikan luomuruusuvesi, ruusukäsivoide sekä Läkerol Dents -pastillit, joita napsin päivittäin. Rauhoittavaa ruusuvettä on ihana suihkia pitkin päivää toimistosisäilman kuivattamalle iholle. 

Yksi tärkeimmistä on kuitenkin kokoamani Bureau Survival Kit:

Mopsipussin avulla on helppo korjata pitkänkin työpäivän aiheuttamat vauriot: 

Se sisältää mm. erikoispumpulipuikkoja, meikkipuuterin, puuteripaperia, peitevoidetta tummille silmänalusille ja pahimmalle punoitukselle, kynsiviilan, valokynän, huulipunan päälle levitettävän kosteuttavan huulivoiteen ja rauhoittavan "hätävoiteen", Urgent relief cream, herkälle ja oikuttelevalle iholleni, joka saattaa tuosta vain lehahtaa polttavaksi ja kirkuvan punaiseksi, vaikka en tekisi mitään tietokoneen edessä istumista ja puhelimeen vastaamista fyysisempää. 

Byroomeikkini on tarkoitettu vain normaalin, kotona aamulla tehdyn meikin korjailuun ja siksi olen Cliniquen hätävoidetta lukuun ottamatta ostanut kaikki Monoprix'sta tai Sephoran omalta merkiltä "halpaversioina". Varsinaiseen meikkiini käytän Guerlainin meikkipuuteria ja YSL:n valokynää, mutta korjailuun välttää mainiosti Sephorakin. 

Ei minulla sentään vain ja ainoastaan kosmetiikkaa täällä mukana ole.

Keskimmäisessä pöydänlaatikossa minulla on astiasto: lautanen, ruokailuvälineet ja muki sekä äärimmäisen tärkeä vaaleanpunainen tiskisieni niiden pesemiseen. Byroossa on yleisetkin astiat ja yleinen tiskisieni, mutta se näyttää olevan peräisin noin kymmenen vuoden takaa enkä todellakaan syö yhteisiltä astioilta, jotka on tiskattu sienellä, jolla seitsemän muuta ihmistä tiskaa. 

Astioiden naapurina minulla on Suomesta lokakuussa tuomiani Elovena-keksejä, manteli-pähkinäsekoitus (pähkäilin niiden olevan ajoittaiseen naposteluun suklaata terveellisempi vaihtoehto) sekä maitoannospurkkeja siltä varalta, että joisin kahvia. Meillä on Nespresso-kahvikone, mutta varsin harvoin viitsin lähteä varta vasten byroon toiseen siipeen (rakennus on U-kirjaimen muotoinen) kahvinkeittoon. Juuri nyt se kyllä saattaisi piristää, sillä tämä iltapäivä tuntuu harvinaisen pitkältä ja hitaalta.

Alin laatikko toimii ruokakomerona, siellä pidän lämpimässä säilyviä valmisruokia pahan päivän varalle eli niiksi päiviksi, jolloin kotona ei ole mitään evääksi kelpaavaa enkä muista/ehdi tilata aamulla ruokatoimitusta lounaaksi. En välitä edes ajatella, mitä kaikkea kemiallista nuo "ruoat" sisältävät, sillä varastostani löytyy mm. tammikuuhun 2014 asti säilyvä lohifile. Lounaiden ohella pidän laatikossa myös bussiaikatauluja. 

Millaisia henkilökohtaisia tavaroita teillä on työpaikoillanne? Olenko minä ainoa, jolla on survival kit?

Ihana rauha

Lauantaiaamut ovat useimmiten minun viikkojeni kohokohtia, vaikka minulla ei ole mitään maanantaiaamujakaan vastaan. Lauantaiaamuna tiedän, että minulla on edessäni koko viikonloppu omaa aikaa: aikaa lukea, nukkua, selailla nautinnollisen pitkään perjantaisin postilaatikkooni tupsahtavaa Elleä, syödä puoliltapäivin aloitettava parin tunnin aamiainen ja katsoa sen ohella tv:stä uutisia. 

Etenkin varhainen lauantaiaamu on omistettu vain minulle, sillä E. nukkuu yleensä aina pitempään kuin minä ja aamuhetket saan olla aivan yksikseni. Tänäänkin minä heräsin jo puoli yhdeksältä, nyt kello on 10.47 ja E. kuorsaa yhä. Olen aina pitänyt yksin olemisesta, mutta töihin mentyäni minulla on siihen hyvin harvoin tilaisuus; oikeastaan olen yksin enää tunnin verran aamulla sen jälkeen, kun E. on lähtenyt töihin ja juuri ennen kun itse lähden omaan byroohoni. Aiemmin vietin lähes kaikki päiväni yksin, mutta nyt ne kuluvat kollegoiden ympäröimänä (ja onneksi olen töissä 8 työntekijän pienyrityksessä enkä kolmensadan hengen open space -toimistossa!) ja illat ja yöt E:n seurassa. Välillä kaipaan sitä, että saan istua ypöyksin sohvalla kuten nyt parhaillaan tätä kirjoittaessani, näkemättä ketään, puhumatta kenenkään kanssa, tarvitsematta reagoida mitenkään mihinkään. Istua vain ja möllöttää. Olla. Ehkä tehdä jotain, ehkä ei. Vähän tähän tyyliin:

Rentoa viikonloppua kaikille, toivottaa Mirkku.

   

Tulevaisuus turvattu!

Vasta tänään ennätän blogiin saakka kertomaan vuoden 2013 ehdottomasti mahtavimman uutisen.

Vähänpä aavistin perjantaiaamuna työmatkabussissa istuessani, mitä pari tuntia myöhemmin tulisi tapahtumaan...! Tuijottelin iPodin vaaleanpunaiset kuulokkeet korvillani ikkunasta ulos ja silmäilin välillä aurinkolasieni takaa kanssamatkustajia, aikeenani kirjoittaa iltapäivän aikana blogipostaus sekalaisesta seurakunnasta bussin nro 15 työmatkaajia. Toisin kuitenkin kävi.

Perjantaiaamupäivällä olin työn touhussa kopiokoneella, kun kakkospomoni – se mukava, vilkkusilmäinen Suomessa työskennellyt – kurkkasi huoneeseen ja ilmoitti, että johtajat haluaisivat keskustella kanssani. Vein kopiot työpöydälleni ja hipsin sitten viereiseen pääpomon byrooseen ulkoisesti tyynenä ja hymyilevänä, mutta sisäisesti hyytelönä. Olin jo arvannut, että kyse on maaliskuun viimeinen päivä päättyvästä työsopimuksestani, mutta en osannut enkä etenkään uskaltanut yhtään kuvitella, mitä asia tarkalleen koski. 

Istuin pomoja vastapäätä ja kerroin näiden pyynnöstä, mitä mieltä olin työpaikasta yleisesti ja tähänastisesta suorituksestani erityisesti. Sanoin aivan suoraan, että olen ollut täällä todella onnellinen ja ennen kaikkea koen oppineeni valtavasti; että tullessani en osannut varsinaisesti mitään, mutta teen kaikkeni kehittyäkseni ja kaikki ovat olleet ihailtavan ystävällisiä ja kärsivällisiä kanssani; että tämä työ on yksinkertaisesti antanut elämälleni sisällön ja olen siihen erittäin tyytyväinen. Siihen pääpomo totesi: "Mekin olemme erittäin tyytyväisiä sinuun."

Ja sitten. Juuri ne sanat, joita en olisi uskaltanut edes toivoa kuulevani.

"Olemme päättäneet muuttaa työsopimuksesi vakituiseksi." Ranskaksi se kuulostaa vielä paremmalta: CDI, contrat à durée indéterminée, "määrittelemättömän kestoinen sopimus". Ja siihen päälle 25 %:n palkankorotus.

Istuin siinä kyyneleet silmissä (enää en muuten halveksi missejä, jotka itkevät tullessaan kruunatuiksi, sillä tunteen täytyy olla jokseenkin samankaltainen) ja yritin tajuta, että tosiaan saisin pitää työni. Aina, tai ainakin niin kauan kuin firma on pystyssä. Tulisin aamuisin aurinkoiseen työhuoneeseeni myös huhtikuussa, ja heinäkuussa ja syyskuussakin, ja ensi vuonna ja sitä seuraavana. Ei enää kuukausittaista hyppäämistä Marseillessa työnhakuneuvojan luona, ei päivittäistä työpaikkailmoitusten selaamista ja hakemusten lähettelyä paikkoihin, joiden hakuprofiiliin en kunnolla sovi, ei itseään toistavia motivaatiokirjeitä tyyliin "olen dynaaminen ja vuorovaikutustaitoinen ja puhun sujuvasti viittä kieltä", joiden sanahelinän takaa kaikuu rehellinen ja epätoivoinen "tarvitsen työtä ja rahaa". 

Viimeiseksi pomo vielä toivotti minut tervetulleeksi porukkaan pour de bon, lopullisesti, pysyvästi. Tähän saakka olen kaikissa työporukoissa aina tuntenut itseni jotenkin ulkopuoliseksi, koska olen alusta asti tiennyt, etten tule viipymään kauan. Neljä kuukautta on toistaiseksi pisin aika, jonka olen ollut yhtäjaksoisesti työssä. Nyt pitää totutella ajatukseen, ettei elämää enää tarvitse elää par à-coups, hyppäyksittäin, pienissä pätkissä. Voin luottaa siihen, että työpaikka ja sen myötä tulot ja elanto ovat taatut pidempään kuin vain pari kuukautta eteenpäin.

Soitin heti pomon huoneesta päästyäni E:lle ja äidille ja molemmat olivat totta kai helpottuneita ja ikionnellisia puolestani. Juhlistimme saavutusta perjantai-iltana asiaankuuluvasti samppanjalla ja hanhenmaksapurkilla...

... ja sunnuntaina vielä toisella samppanjapullollisella E:n isän kanssa. Alunperin meidän piti tuolloin viettää jälkikäteen syntymäpäivääni, mutta sattumalta juhlittavaa tulikin kaksin verroin!

Minilomailua lähistöllä

Lauantaina oli syntymäpäiväni ja sen kunniaksi E. ja minä lähdimme yhden yön minilomalle lähiseudulle. Kohteeksi valikoitui pieni ja viihtyisä hotelli Rousset'ssa, noin puolen tunnin ajomatkan päässä Aixista, aivan Sainte-Victoire-vuoren vieressä. 

Lähdimme Rousset'hen heti aamiaisen jälkeen, ts. noin puoli kolmelta (viikonloppuisin aamiaisen nauttiminen aloitetaan meillä hyvin harvoin ennen puoltapäivää), joten meillä oli koko lauantai-iltapäivä aikaa nauttia laiskottelusta ja loikoilusta hotellihuoneessamme. 

Huone oli valoisa ja soma:

1980-luvun kerrostalossa asuvana rakastan tällaisia vanhojen provencelaistalojen paljaita kivisisäseiniä! Tässä huoneessa oli vielä näkyville jätetyt kattohirret, joista myös pidän:

Iltapäivä kului kaikessa rauhassa lukien. E:tä on kotona kovin vaikea saada lukemaan, sillä yleensä hän joko nukkuu tai keksii kaikenlaista muka tärkeämpää tekemistä, kuten siivoamista. Nyt ei kuitenkaan tarvinnut miettiä pyykinpesua, kylpyammeen kuuraamista tai muutakaan turhaa, joten lukemiselle löytyi aikaa melkein kolme tuntia. Ihanaa saada pitkästä aikaa maata hiljaa paikallaan tietäen, ettei moneen tuntiin tarvitse välttämättä tehdä yhtään mitään!

Illalla nautimme erinomaisen syntymäpäiväillallisen yllä näkyvässä hotellin ravintolassa. Illalliselta minulla ei ole kuvia, sillä jätin ymmärrettävästi puhelimen huoneeseemme, mutta se sisälsi mm. samppanja-sitruunamehucocktailin, kalavartaan (kala oli lotte, joka Wikipedian mukaan on joko made tai merikrotti – olisi mukava tietää, kumpaa söin!) sekä tähtisadetikulla kruunatun suklaaleivoksen. 

Seuraavana aamuna aamiaisen jälkeen olikin jo aika suunnata kotia kohti. Otin silti vielä pari kuvaa ympäristöstä:

Sainte-Victoire erottuu taustalla harmaana. On erikoista, kuinka hurjan erilaiselta se näyttää riippuen siitä, mistä päin Aixia tai ympäristökuntia vuorta katselee! Minun työhuoneestani se on aivan eri muotoinen kuin E:n isän luota katsottuna, ja nyt Rousset'sta käsin sitä ei taas uskoisi samaksi. 

Huoneet sijaitsivat puutarhan puolella maan tasalla. Meidän ovemme oli toinen vasemmalta. 

Parkkipaikka ja julkisivu. Koska hotellilla on iso puutarha ja sitä ympäröi korkea kuusiaita, ei ikimaailmassa uskoisi, että se oikeasti sijaitsee aivan Rousset'n teollisuusalueen tuntumassa! Heti portin sisäpuolella voisi luulla olevansa syvällä maaseudulla, niin hiljaista ja rauhallista tuolla oli. Nizzan moottoritie tosin näkyi ikkunasta kaukana hotellin pihan ja Sainte-Victoiren välissä, mutta mitään ei kuulunut.

Totesimme E:n kanssa, että tällainen pienikin irtiotto arjesta, vaikka ei kauas lähtisikään, on erinomainen keino rentoutua ja energisoitua. Vastaavanlaisia minilomia aiomme vastedes harrastaa paljon entistä useammin. Pieniä ja rauhallisia kyliähän täällä riittää vaikka kuinka.  

11 tärkeää tietoa

Riitta ihanasta Amsterdamista haastoi minut jo viime kuukauden puolella jakamaan 11 tiedonpalasta itsestäni, mutta valokuvahaasteen ja muiden kiireiden takia palaan asiaan vasta nyt.

Haasteen oikeat säännöt kuuluvat seuraavasti: 

- Kerro 11 asiaa itsestäsi

- Vastaa haastajan 11 kysymykseen

- Keksi 11 uutta kysymystä

- Haasta 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa

- Kerro bloggaajille, että olet haastanut heidät 

Minä muokkaan kuitenkin omin luvin haastetta sen verran, etten haasta ketään tiettyjä bloggaajia. En tiedä, seuraanko tällä hetkellä edes 11 blogia! Luen niitä nimittäin nykyään kovin epäsäännöllisesti, lähinnä sen mukaan, mitä päivityksiä näkyy Facebookin uutisvirrassani.

Alustuksen jälkeen varsinaiseen haasteeseen. 11 täysin satunnaista asiaa itsestäni:

1. Rakastan ostaa ja lukea matkaoppaita. Lyhintäkin reissua varten hankin aina läjän opaskirjoja, tarvitsin niitä tai en. Joulukuussa vietin yhden (1) kokonaisen päivän Roomassa, mutta sitäkin varten minulla oli kolme opaskirjaa ja keskusteluopas, ts. kirjanen, joka sisälsi oleellisimmat turistifraasit italiaksi.

2. Olen aivan intona Läkerol Dents -pastilleihin. Minulla on niitä aina sekä käsilaukussani että työpöydälläni, tällä hetkellä laukussa sitruunaa ja töissä mustaherukkaa. Ne ovat paitsi hyviä, myös terveellisiä, onhan niissä ksylitolia ja C-vitamiinia. Valitettavasti Läkeroleja ei saa Ranskasta ja varastoni hupenevat uhkaavasti: jäljellä taitaa olla vielä 4 avaamatonta pakkausta ja yksi, jonka avasin tänä aamuna. 

3. Olen huomattavasti järjestelmällisempi töissä kuin kotona. Töissä arkistoin mahdollisimman nopeasti paperit ja sähköpostit omiin kansioihinsa pois näkyviltä ja työpöytäni täytyy aina olla täsmällisessä järjestyksessä, kun taas kotona saatan jättää shekkivihkoni lojumaan pöydälle kolmeksi päiväksi vain siksi, etten millään viitsi kävellä kahta ja puolta metriä laittaakseni sen paikoilleen kaappiin. Kun E. pyytää minua järjestelemään jotain, vastaan 99% tapauksista "après", kohta tai jälkeenpäin. Se après saattaa sitten olla 5 minuuttia myöhemmin tai ylihuomenna. 

4. Ranskassa minulla on hurjan ikävä autoilua ja tarjoudunkin usein byroossa hoitamaan kaikenlaisia juoksevia asioita, kuten käymään tankkaamassa kollegoiden autot, jotta pääsen ajamaan. Omaan autoon minulla ei edelleenkään ole varaa, ainakaan niin kauan kuin työsuhteeni on määräaikainen.

5. En koskaan käytä samoja vaatteita kahta päivää peräkkäin.

6. Olen oppinut töissä kaikenlaisia hyödyllisiä taitoja, kuten tekemään kaksipuolisia kopioita ja vaihtamaan kankaisen käsipyyherullan.

7. Minulla on kaapissa purkki jauhettua korianteria enkä tiedä hiukkaakaan, millaisiin ruokiin sitä olisi tarkoitus käyttää. En lainkaan muista, minkä takia olen alunperin ostanut korianteria.

8. Minulla on jo muutamia selvästi erottuvia harmaita hiuksia.

9. Täytän huomenna 32 vuotta ja koen yhä useammin olevani jo sen ikäinen, että voin käyttää sanontaa "minun nuoruudessani". Viimeksi ajattelin sitä eilen, kun sain mummon lähettämän kirjekuorellisen lehtileikkeitä uutisista ja artikkeleista, joiden mummo arveli kiinnostavan minua. Mukana oli iltapäivälehden juttu vanhojen tansseihin valmistautumisesta ja niiden kustannuksista: puku 200 euroa, meikki 70 euroa, suihkurusketus, tekokynnet, ripsipermanentti ja mikä lie muu kotkotus vielä XXX euroa... Siis oikeasti. Ei minun nuoruudessani (vuonna 1999 eli vaivaiset 14 vuotta sitten) otettu suihkurusketuksia tai ripsienpidennyksiä vanhojen päivää varten. Oma musta samettipukuni teetettiin salolaisella ompelijalla ja se maksoi muistaakseni 200 markkaa. Kampaajalla toki kävin, mutta meikin tein itse, puvun päällä minulla oli mummon vanha minkkiturkki ja limusiinin vuokraamisen sijaan kuskina toimi mummo. Hyvät muistot päivästä jäi ilman geelikynsiäkin. Oliko niitä silloin edes keksitty?

10. En ole koskaan erityisemmin pitänyt puhelimessa puhumisesta ja olen aina hoitanut asiat mieluiten kirjallisesti sähköpostilla, mutta työni ansiosta olen jo melko hyvin voittanut vastenmielisyyteni puhelinta kohtaan ja hoidan  myös henkilökohtaiset asiani puhelimitse rennommin kuin ennen. 

11. Lähden huhtikuun lopulla pitkäksi viikonlopuksi Pariisiin.

Lopuksi vastaukseni Riitan minulle keksimiin kysymyksiin:

1. Lempimusiikkisi? Mireille Mathieu tietenkin, mutta myös Laura Pausini, Sheila, Nana Mouskouri, Barbra Streisand, Lara Fabian, Jenni Vartiainen... Löytyypä iPodiltani jopa yksi Monacon prinsessa Stéphanien biisi hamalta 80-luvulta.

2. Kissa vai koira? Paha kysymys! Saako valita molemmat? Ennen mopsien tuloa elämääni olisin valinnut ehdottomasti kissan, mutta nykyään en pysty sanomaan, kummista pidän enemmän. Kissa siinä tapauksessa, että "koira" on joku muu kuin mopsi.

3. Minkä kirjan luit viimeksi? Lisa Seen Lumikukka ja salainen viuhka, joka sijoittuu 1800-luvun alkupuoliskon Kiinaan ja kertoo kahden naisen koko elämän kestävästä ystävyydestä.

4. Pelaatko mitään peliä? Tietokone- tai konsolipelejä en pelaa. Kännykällä pelailen satunnaisesti ristinollaa tai pasianssia bussia odotellessani.

5. Milloin ja missä konsertissa kävit viimeksi? Syyskuussa Pariisin Olympia-salissa Sheilan konsertissa. 

6. Mitä kieliä puhut? Suomea, ruotsia, ranskaa, englantia ja saksaa sujuvasti. Espanjaa ja italiaa ymmärrän auttavasti ja puhun niitä juuri sen verran, että saan katon pääni päälle, vatsani täyteen enkä tule myydyksi orjaksi, mutta keskustelua en kahdella viime mainitulla pysty käymään.

7. Värjäätkö hiuksiasi? Värjään. Niiden väri on muutaman viime vuoden aikana vaihtunut mustasta platinanvaalean kautta vaaleanruskeaan. Juuri nyt ne ovat suunnilleen vaaleanruskeat hunajanvärisillä raidoilla.

8. Oletko jo tehnyt lomasuunnitelmia ensi kesälle? En ole, enkä voi tehdä oikein mitään muitakaan suunnitelmia ennen kuin tiedän, jatkuvatko työni maaliskuun lopun jälkeen vai eivät. 

9. Apple vai Windows? Windows. Applelta tunnen ja omistan ainoastaan iPodin vuodelta 2007. 

10. Mitä et suostuisi tekemään mistään hinnasta? Tähän keksisin useammankin vastauksen, mutta ainakaan en antaisi koskaan kenenkään ottaa itsestäni alastonkuvia.

11. Mitä leivoit viimeksi? Lasketaanko leipomiseksi valmiin piirakkataikinan käyttö? Jos, niin pinaatti-chèvrejuustopiirakan viime viikolla. Jos taikinan pitää olla itse tehty, on viimeisestä leipomisestani kulunut varsin pitkä aika. Jugurttikakku se on joka tapauksessa ollut, koska muuta en osaa leipoa.                     

Olen tosiaan nyt tylsä ja kiireinen enkä tällä kertaa laita haastetta kiertoon. Kiitos Riitalle haastamisesta ja terveiset yhteen lempikaupungeistani!