Tulevaisuus turvattu!

Vasta tänään ennätän blogiin saakka kertomaan vuoden 2013 ehdottomasti mahtavimman uutisen.

Vähänpä aavistin perjantaiaamuna työmatkabussissa istuessani, mitä pari tuntia myöhemmin tulisi tapahtumaan...! Tuijottelin iPodin vaaleanpunaiset kuulokkeet korvillani ikkunasta ulos ja silmäilin välillä aurinkolasieni takaa kanssamatkustajia, aikeenani kirjoittaa iltapäivän aikana blogipostaus sekalaisesta seurakunnasta bussin nro 15 työmatkaajia. Toisin kuitenkin kävi.

Perjantaiaamupäivällä olin työn touhussa kopiokoneella, kun kakkospomoni – se mukava, vilkkusilmäinen Suomessa työskennellyt – kurkkasi huoneeseen ja ilmoitti, että johtajat haluaisivat keskustella kanssani. Vein kopiot työpöydälleni ja hipsin sitten viereiseen pääpomon byrooseen ulkoisesti tyynenä ja hymyilevänä, mutta sisäisesti hyytelönä. Olin jo arvannut, että kyse on maaliskuun viimeinen päivä päättyvästä työsopimuksestani, mutta en osannut enkä etenkään uskaltanut yhtään kuvitella, mitä asia tarkalleen koski. 

Istuin pomoja vastapäätä ja kerroin näiden pyynnöstä, mitä mieltä olin työpaikasta yleisesti ja tähänastisesta suorituksestani erityisesti. Sanoin aivan suoraan, että olen ollut täällä todella onnellinen ja ennen kaikkea koen oppineeni valtavasti; että tullessani en osannut varsinaisesti mitään, mutta teen kaikkeni kehittyäkseni ja kaikki ovat olleet ihailtavan ystävällisiä ja kärsivällisiä kanssani; että tämä työ on yksinkertaisesti antanut elämälleni sisällön ja olen siihen erittäin tyytyväinen. Siihen pääpomo totesi: "Mekin olemme erittäin tyytyväisiä sinuun."

Ja sitten. Juuri ne sanat, joita en olisi uskaltanut edes toivoa kuulevani.

"Olemme päättäneet muuttaa työsopimuksesi vakituiseksi." Ranskaksi se kuulostaa vielä paremmalta: CDI, contrat à durée indéterminée, "määrittelemättömän kestoinen sopimus". Ja siihen päälle 25 %:n palkankorotus.

Istuin siinä kyyneleet silmissä (enää en muuten halveksi missejä, jotka itkevät tullessaan kruunatuiksi, sillä tunteen täytyy olla jokseenkin samankaltainen) ja yritin tajuta, että tosiaan saisin pitää työni. Aina, tai ainakin niin kauan kuin firma on pystyssä. Tulisin aamuisin aurinkoiseen työhuoneeseeni myös huhtikuussa, ja heinäkuussa ja syyskuussakin, ja ensi vuonna ja sitä seuraavana. Ei enää kuukausittaista hyppäämistä Marseillessa työnhakuneuvojan luona, ei päivittäistä työpaikkailmoitusten selaamista ja hakemusten lähettelyä paikkoihin, joiden hakuprofiiliin en kunnolla sovi, ei itseään toistavia motivaatiokirjeitä tyyliin "olen dynaaminen ja vuorovaikutustaitoinen ja puhun sujuvasti viittä kieltä", joiden sanahelinän takaa kaikuu rehellinen ja epätoivoinen "tarvitsen työtä ja rahaa". 

Viimeiseksi pomo vielä toivotti minut tervetulleeksi porukkaan pour de bon, lopullisesti, pysyvästi. Tähän saakka olen kaikissa työporukoissa aina tuntenut itseni jotenkin ulkopuoliseksi, koska olen alusta asti tiennyt, etten tule viipymään kauan. Neljä kuukautta on toistaiseksi pisin aika, jonka olen ollut yhtäjaksoisesti työssä. Nyt pitää totutella ajatukseen, ettei elämää enää tarvitse elää par à-coups, hyppäyksittäin, pienissä pätkissä. Voin luottaa siihen, että työpaikka ja sen myötä tulot ja elanto ovat taatut pidempään kuin vain pari kuukautta eteenpäin.

Soitin heti pomon huoneesta päästyäni E:lle ja äidille ja molemmat olivat totta kai helpottuneita ja ikionnellisia puolestani. Juhlistimme saavutusta perjantai-iltana asiaankuuluvasti samppanjalla ja hanhenmaksapurkilla...

... ja sunnuntaina vielä toisella samppanjapullollisella E:n isän kanssa. Alunperin meidän piti tuolloin viettää jälkikäteen syntymäpäivääni, mutta sattumalta juhlittavaa tulikin kaksin verroin!