Sorvin ääressä on hiljaista

Palasin tänään lomalta töihin, vaikka ei ehkä olisi vielä kannattanut. Byroossa on nimittäin aivan kuollutta: paikalla olemme ainoastaan minä ja vanhempi kollegani, kaikki muut ovat pitkittäneet lomaansa maanantaihin asti. Olen vastannut kolme kertaa puhelimeen, hakenut postin ja avannut sen, lähettänyt yhden sähköpostin ja syönyt linssisalaattia lounaaksi. Muuten en ole tehnyt mitään, paitsi roikkunut Facebookissa ja Ilta-Sanomien sivuilla.

Siispä onkin oivallinen aika muistella hetken valon nopeudella ohikiitänyttä joululomaani. Kovin erikoista muisteltavaa ei tosin ole, koska en tehnyt lomalla juuri mitään. Suurin toiveeni ennen joulua oli saada viettää mahdollisimman monta päivää rennosti sisällä oloasussa, tarvitsematta mennä minnekään tai tavata ketään, ja se suunnitelma toteutuikin kiitettävästi. 

Tänä vuonna (tai nyt siis jo viime vuonna...) pääsin kommelluksitta perille Suomeen. Kahdella edelliskerralla kun matkanteko mutkistui, 2010 tein lumisateiden ja lakkojen takia matkaa Marseillesta Saloon kaksi päivää ja 2011 jäin Amsterdamiin ylimääräiseksi yöksi koneen myöhästymisen vuoksi. Nyt onneksi kaikki sujui niin hyvin kuin voi. Tai no melkein ainakin: jälkimmäiselle lennolle Amsterdamista Helsinkiin osui taakseni istumaan isä järkyttävällä tavalla rääkyneen lapsen kanssa. Paha arvioida, minkä ikäinen lapsi oli, mutta ainakin se käveli ja sillä oli hampaat suussa. En koskaan eläessäni ole kuullut yhdenkään lapsen kirkuvan sillä tavalla missään. Koneen nousun ja laskun ajan se oli hiljaa, mutta koko varsinaisen lennon ajan penska kirkui niin hysteerisesti, että lentoemännätkin kävivät useaan kertaan kysymässä, oliko kaikki OK. Itku ei ollut mitään tavallista korvat lukossa -itkua, vaan kuulosti siltä kuin lasta olisi pistelty neuloilla tai poltettu kuumalla raudalla. Vastamelukuulokkeenikaan eivät vaimentaneet karjumista. 

Nyt saan tietysti kylmän ja kivisydämisen ihmisen maineen ja kaikkien lapsiperheiden ikuisen vihan päälleni, mutta sen uhallakin tunnustan, että minun oli kamalan vaikea jaksaa kuunnella sitä kiljumista. Pakkohan se oli kestää, kun ei siitä tilanteesta poiskaan päässyt, mutta raskasta se oli niin lapsen isälle kuin lentokoneelliselle muita ihmisiä. Pienen sylivauvan itkun ymmärtäisin hyvin, samoin sen, että lapsella on koneen noustessa ja laskeutuessa korvat lukossa, mutta en tuollaista lakkaamatonta kirkumista yli kahden tunnin ajan noinkin isolta lapselta. Käsitän hyvin, ettei vanhempi saa käskystä lastaan rauhoittumaan ja ettei huudon kuunteleminen ole kivaa heillekään, mutta toisaalta vanhemmat ovat jo lisääntymispäätöksen tehdessään alistuneet kuuntelemaan säännöllistä vauvan rääkymistä, kun taas jotkut viattomat sivulliset eivät välttämättä haluaisi olla ollenkaan missään tekemisissä pienten lasten kanssa. Onneksi lento ei ollut tuon pidempi.

Isä ja äiti olivat minua vastassa ja poikkesimme vielä kahville Vantaalle muuttaneiden veljeni ja kälyni luo ennen varsinaisen kotimatkan alkua. Vaikka jouluviikko oli pimeä, viileä, lumeton ja märkä, kuinka ihanaa olikaan lähteä heti ensimmäisenä iltana ulkoiluttamaan mopseja metsän laitaan autotallin taakse! En ollut saada millään tarpeekseni mopojen halailusta ja rakkaimmat possukoirat suorastaan hymyilivät hypellessään koko yön sänkyyni ja pois, kun eivät osanneet päättää, missä nukkuisivat.

Itse joulunpyhät kuluivat siis rauhassa kotona lojuen, useimmiten kirja kädessä ja koira tai kaksi sylissä. En huomannut ottaa edes valokuvia, koska samanlaisia "Meeri sylissä ja Guru nojatuolin selkänojalla" -otoksia on kymmeniä jo aiemmilta vuosilta. Äidillä ja minulla oli pyhinä kunnon Downton Abbey -maraton, sillä sain sarjan 3. kauden DVD:t joululahjaksi ja halusin katsoa ne kaikki ennen paluutani Ranskaan. Kahdeksan jaksoa viidessä päivässä menivät kevyesti ja lisääkin olisin mielelläni nähnyt!

Kaksi joulun jälkeistä päivää vietin puolestaan Turussa ja käytin hyväkseni Stockmannin alea hankkiakseni muutamia uusia työvaatteita, kovin tummanpuhuvia tosin:

  (kuvat Stockmannin verkkokauppa)

Paluulentoni lähti maanantaiaamuna seitsemältä ja jotta en olisi joutunut lähtemään Salosta keskellä yötä, menin nukkumaan edeltävän yön veljeni sohvalle. Tälläkään kertaa en onnistunut lähtemään kotoa reippaalla "moi moi, nähdään taas kesällä" -asenteella. Mikä kumma siinä on, että tämänikäinen ihminen ei osaa lähteä lapsuudenkodistaan ilman surkeaa ikäväitkua? Minullahan on Ranskassa nyt kaikki niin hyvin, onnellinen parisuhde ja mukava työ ja ikioma auto ja kaikki. Eikö melkein 33-vuotiaan kuuluisi jo kaivata enemmän omaan kotiinsa eikä äidin ja isän luo? Mutta olenkin aina kaivannut sinne, missä en ole. Kun aikoinaan lähdin aina tapaninpäivänä Ranskaan viettämään silloinkin liian lyhyttä joululomaani E:n kanssa, en todellakaan ikävöinyt Suomeen ja palasin Ranskasta aivan samalla tavalla surkeana kuin nykyisin Suomesta. Kahden maan välillä elämisessä on paljon hyvää, mutta paljon myös vaikeita hetkiä. Tiedän toki, että ikävä kestää enimmillään kaksi vuorokautta ja sen jälkeen tulee onnellinen "smile because it happened" -fiilis, kuten nytkin, mutta lähdön ja eron hetki on aina yhtä vaikea. 

Lennolla Marseilleen istuin poikkeuksellisesti ikkunapaikalla ja katselin alas. Taivas oli kirkas ja sininen ja jopa lentokenttää ympäröivät rumat Vitrollesin ja Marignanen kaupungit näyttivät korkealta katsottuna kuin provencelaisen jouluseimen pienoiskyliltä. Avignon sillanpätkineen erottui ylhäältä selvästi, samoin Rhônen laaja suisto ja Camargue, Lançon de Provencen moottoritietulli, Sainte-Victoire ja Mont Ventoux. Kun Marignanen lentokenttärakennus tuli ensimmäisen kerran näkyviin, ajattelin spontaanisti, että E. on siellä sisällä odottamassa minua, jokin parkkipaikkojen sadoista autoista on meidän Vauvakettumme ja kaikki on niin kuin pitääkin. Tunsin sillä hetkellä itseni todella onnekkaaksi ja onnelliseksi siitä, että olin tasan yhtä paljon kotona matkani alussa kuin sen päätepisteessäkin.