Prantsuse šansoonilauljatar

Väsynyt, haikea mutta samalla onnellinen ja jälleen yhtä huikeaa elämystä rikkaampi: näin voisin kiteyttää tämänhetkiset fiilikseni Mireillen toissapäiväisen Tallinnan-konsertin jälkimainingeissa. Kokemus miltei hipoi täydellisyyttä, ja vaikka ensi alkuun en edes ollut aikeissa lähteä etelänaapuriin Mimiä kuulemaan, olisi ketutus tällä hetkellä sanoinkuvaamaton, jos olisin jättänyt menemättä.

Kuten ylläolevasta lipusta ilmenee, konsertti oli siis maanantai-iltana. Minä halusin kuitenkin ehdottomasti Tallinnaan jo edellisenä iltana kaiken varalta, jotta mahdollinen myrsky / haaksirikko / lakko / sota ei estäisi perillepääsyä mainittuna päivänä, joten olimme paikalla jo sunnuntaina.

Maanantaiaamupäivä tuntui suorastaan matelevan eteenpäin: selvitimme heti aamusta Saku Suurhallin sijainnin sekä todennäköisimmät ja otollisimmat paikat kytätä Mireillen saapumista hallille, ja tapoimme sen jälkeen aikaa kiertelemällä viereisessä valtavassa ostoskeskuksessa. Kunnon asiantuntevien fanien tapaan asetuimme hallin takaoven välittömään läheisyyteen tasan klo 15, sillä siitä kellonlyömästä eteenpäin voi periaatteessa odottaa tähden saapuvan ja harjoitusten alkavan milloin tahansa, ja tant pis mikäli silloin ei ole paikalla! Puolisen tuntia odotettuamme alkoi kylmä viima purra uudesta villakangastakistani huolimatta, joten rohkaistuin ja lähetin äärimmäisen kohteliaan tiedustelutekstiviestin Hervélle, joka toimittaa Mireillen managerin ja yleismies Jantusen virkaa. Hervé vastasi saman tien, että he olisivat paikalla noin tuntia myöhemmin ja pääsisimme ilman muuta harjoituksiin. Tiedosta rohkaistuneina lähdimme kiireellä laittautumaan hotellille, joka sijaitsi täydellisellä paikalla alle 15 minuutin kävelymatkan päässä hallilta, ja olimme takaisin Sakuhallin takaovella täsmälleen klo 16.30.    

Mireille seurueineen tosin saapui vasta viiden jälkeen, mutta hyväähän kannattaa tunnetusti aina odottaa. Pysyttelimme pienen, kunnioittavan välimatkan päässä (inhoan etenkin saksalaisfanien tapaa hyökätä heti Mimin iholle ennen kuin hän on edes kunnolla ulkona autosta) ja huomatessaan meidät Mireille tuli heti luoksemme halaamaan ja poskisuutelemaan ja kyselemään kuulumisia. Ajattelin jälleen kerran, että onneksi en fanita jotain Madonnan tms. kaltaista laulajaa, joka on saavuttamaton ja liikkuu ainoastaan sadan turvamiehen ympäröimänä; minun idolini tulee itse henkilökohtaisesti tervehtimään minua ja sanomaan olevansa iloinen nähdessään minut! 

Harjoitukset vedettiin pikaisesti läpi ja sen jälkeen meillä olikin puolitoista tuntia aikaa seurustella fanituttujen kanssa ennen varsinaisen konsertin alkua. Hallin sisällä näimme myös ensimmäiset ja ainoat mainosjulisteet; missään kaupungilla tai edes hallin ulkopuolella ei konserttia mainostettu mitenkään.

Ero harjoituksissa nähtävän ja varsinaisessa konsertissa esiintyvän Mireillen välillä on huomattava. Harjoituksissa lavalla kävelee kömpelö, kalpea, meikkaamaton ja kampaamaton, aamutakkiin ja paksuun shaaliin verhoutunut 65-vuotias nainen. Kaksi tuntia myöhemmin samalle lavalle astelee kepeästi säteilevä, kuvankaunis, iätön maailmantähti punaisessa iltapuvussa ja täydellisessä kampauksessaan saaden pelkällä läsnäolollaan kaikkien jakamattoman huomion puoleensa. 

(Kuva Ilmar Saabas)

Vaikka Mireillen konsertit noudattavat aina samaa, tunnetuimmista ja puhkikuunnelluimmista kappaleista koostuvaa perusrunkoa, mahtuu mukaan useimmiten myös ilahduttavia yllätyksiä. Tällä kertaa minulla oli harvinaisen paljon onnea, sillä konsertin loppupuolella kuulin kokonaista neljä kappaletta ensimmäistä kertaa live-esityksenä! Levyiltä ne toki olivat tuttuja jo vuosien takaa. 

 

Osa kappaleista on toki pelkkää viihdettä ja kevyttä sanahelinää (tyyliin "Kaikki lapset laulavat kanssani lalalaa" tai "Niin kauan kuin maapallo pyörii, me rakastamme toisiamme"), mutta välillä Mireille pääsee tulkitsemaan avec ses tripes, koko sydämellään, sielullaan ja sisuksillaan, pakahduttavalla tunteella ja intohimolla. Silloin kaikki muu ympärillä katoaa ja unohtuu, ja minä istun hievahtamatta iho kananlihalla ja vain katselen ja kuuntelen. Juuri sellaisella hetkellä virolaisen Delfi Pilt -sivuston kuvaaja oli jostain syystä poiminut minut kuvaansa:

 

Konsertin jälkeen siirryimme nopeasti Hervén etukäteen antamien ohjeiden mukaisesti hallin sivuovelle, josta pääsi pukuhuonekäytävälle. Siellä me sitten seisoimme muutaman kymmenen hengen voimin ahtaassa, kolkossa, tiiliseinäisessä käytävässä ja odotimme pääsyä päähenkilön puheille sillä välin, kun Mireille keskusteli Ranskan Viron-suurlähettilään kanssa ja Hervé juoksenteli edestakaisin säätämässä milloin mitäkin. Vaikka olisi kuinka "piireissä" ja nauttisi hyvästä asemasta ja maineesta, on fanin elämä aina samaa odottamista: ensin odotetaan harjoituksiin pääsyä, sitten niiden alkamista, konsertin alkua, pääsyä backstagelle ja lopulta kaikkein pyhimpään, Mireillen logeen. Jännitystä lisää se, ettei koskaan voi varmaksi tietää, miten odotus päättyy; joskus harjoituksiin ei ole syystä tai toisesta tulemista, takahuone on varattu silmäätekeville tavisihailijoiden asemesta tai Mimin aikataulu ei veny pitkiin tapaamisseremonioihin. Tällä kertaa kuitenkin saimme kaiken, sekä harjoitukset että logeaikaa. 

 

 

Saku Suurhallin takahuoneet ovat ehkä Euroopan ankeimmat ja muistuttavat lähinnä koulun liikuntasalin pukuhuoneita. Kalustuksena oli pöytä ja tuoli Mireilleä varten, me muut saimme seistä ja keskustella kumartuneina Mimin puoleen noin metriä alemmas. Lopulta Mireillekin totesi, ettei järjestely toiminut, ja seurustelimme seisaallaan. Väkeä tosin oli niin paljon, ettei Mimin aikaa ja huomiota kehdannut vaatia itselleen kovin kauaa: tavanomaiset poskisuudelmat, onnittelut ja kehut, omistuskirjoitukset, valokuvat, uudet poskisuudelmat ja pois seuraavien tieltä. Minä tosin jäin pidemmäksi aikaa juttelemaan Mireillen sisaren Matiten kanssa. Matite ja Hervé muistelivat ensitapaamistamme Turussa 1997, kun minä olin 16-vuotias, ujo ja liikuttunut ja jäin kerralla heidän mieleensä. Matite muistaa aina kehua upeaa vauvanihoani, joka kuulemma on kuluneista 14 vuodesta huolimatta edelleen samanlainen. Toivottavasti se sellaisena pysyykin, totesin – ainakin seuraan parhaani mukaan hänen isosiskonsa esimerkkiä...! 

 

Konserttien jälkeisinä aamuina seuraa usein erikoinen, tyhjä ja ontto olo, kun kauan odotettu tilaisuus on liian nopeasti ohi eikä seuraavasta ole tietoa. Tällä kertaa henkinen onttous oli tavallista syvempi, koska konsertteja oli vain yksi; viime vuosina olemme saaneet nauttia kiertueista, jolloin konsertteja on vähintään kolmesta viiteen peräkkäin eikä ensimmäisten loppuminen oikeastaan edes harmita, koska seuraavana tai sitä seuraavana päivänä on taas luvassa uusi elämys. Hiukan sentään lohdutti Õhtuleht-lehden ylistävä artikkeli, jota olemattomalla virontaidollani yritin suomentaa:

 

          "Mireille Mathieu tervehti täkäläistä yleisöään viroksi"