Sain kuin sainkin kirjoitettua kaksi ja puoli sivua, mutta koville se otti! Siirryin nimittäin varsinaisesta teoriasta sitä kohtaan esitettyyn kritiikkiin, ja siinä olivat hermot koetuksella. Kriittiset tutkijat siteeraavat vuorotellen toisiaan, eikä kukaan vahingossakaan kirjoita juuri siitä kirjasta, joka sijaitsee jossain kohtaa työhuonettani, vaan jostain muusta, jota ei Turun yliopistokirjastoista löydy... Argh.
Anyway, ärhennellessäni lähdeteoksilleni tulin verranneeksi gradun tekoa vuorikiipeilyyn. Kuvitelkaamme vuori, jonka huipulla sijaitsee tuo himoittu musta-/puna-/sini-/jne.kantinen teos. Yltääkseen siihen graduntekijällä ei ole muuta mahdollisuutta kuin kiivetä hakemaan se. Kun tuore graduilija vielä seisoo alhaalla vuoren juurella, hän katselee ylöspäin ja tuumii ehkä, ettei urakka niin mahdottomalta tunnu. Kun hän sitten lähtee kiipeämään ylöspäin, hän huomaa pian, ettei se olekaan aivan niin yksinkertaista. Huipulle johtava polku on kapea, ja pienestäkin harha-askeleesta graduilija luiskahtaa alaspäin ja kolhii orastavan tutkijanidentiteettinsä ja -ylpeytensä. Välillä polku levenee tasanteeksi, jolta on kaunis ja selkeä näkymä vuoren huipulle, kohti valmista gradua. Tällöin graduntekijä helposti kääntyy katsomaan taakseen jo kulkemaansa polkua ja huokaisee helpotuksesta. Seuraavassa hetkessä polku tekee kuitenkin mutkan, ja graduilija-parka näkee enää harmaata kiveä silmänkantamattomiin.
Graduilija ei kuitenkaan seikkaile vuorellaan aivan yksin. Hänellä on oppaanaan eräs, joka on kavunnut vuoren huipulle jo monta kertaa ja joka tuntee sen vaarat: gradun ohjaaja. Hän kulkee graduilijan edellä tai vierellä ja rauhoittelee ja kannustaa silloin, kun graduilija on valmis hyppäämään alas koko vuorelta ja kipittämään kotiinsa. Ohjaajan opastuksella graduilija selvittää polun mutkat ja kiipeää askel askeleelta kohti huippua. Viimein hän saavuttaa sen ja seisoo voitonriemuisena kultakirjaimin koristellun opuksen vierellä, jonka olemassaoloon hän jo kiipeämisen vaikeimpina hetkinä lakkasi uskomasta.
Minun vuoreni tuntuu taas tänään kovin korkealta... mutta huomenna saattaa hyvinkin olla, että auringonsäde osuu sopivasti gradun kultaiseen kirjaimeen, välähtää jostain pilvien lomasta ja todistaa siten, että jossain siellä se gradu tosiaan odottaa. Ylöspäin siis! ei tässä muukaan auta.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti