Onneton Provencessa?

Tänne asetuttuani olen saanut monen monituista kertaa todistaa samaa reaktiota: kun kerron sukulaiselle/tuttavalle/naapurille/random keskustelukumppanille asuvani Provencessa, vastaus on aina ihastunut huokaus ja kommentti tyyliin vau miten upeaa, olen kade, siellä on varmaan ihana asua, aina paistaa aurinko ja on lämmintä. 

Onhan täällä kaikin puolin mukava asua. Aixin paikallislehdestä bongasin jokin aika sitten allaolevan promootiomainoksen:

  

Jos Suomi on tuhansien järvien maa, on Aix puolestaan tuhannen suihkulähteen kaupunki. Niitä on täällä oikeasti joka puolella, suuri osa tosin asuintalojen sisäpihoilla ja puutarhoissa katseiden ulottumattomissa. Suihkulähteiden lisäksi meillä on 155 virallisesti luokiteltua historiallista monumenttia, toiseksi eniten Pariisin jälkeen. Kestävän kehityksen kriteereillä mitattuna olemme Ranskan neljänneksi kestävin kaupunki. Meillä on yli 300 aurinkoista päivää vuodessa, matkailutoimistossa käy miljoona turistia vuodessa ja meillä on takanamme 22 vuosisataa historiaa, aina roomalaisten ajoista asti. Sijainti on kaikilla kriteereillä loistava, aivan Provencen sydämessä: 35 km Välimereltä, 3 tuntia Pariisista TGV:lla ja alle 2 tunnin matkan päässä Alppien hiihtokeskuksista. 

Totuus on kuitenkin, että Provencessa on melko lailla samanlaista asua kuin missä tahansa muualla Keski-Euroopassa. Kesäisin on totta kai lämmintä, mutta harvoin sellaisia helteitä kuin vaikka Kreikassa tai Espanjassa; asumme toki Välimerellä, mutta sen pohjoisimmalla rannalla. Yleisesti ilmasto on seudulla ihan jees, mutta osaa se olla kettumainenkin: kun jääkylmä mistraali puhaltaa talvella pohjoisesta 9 päivää peräkkäin 110 km/h nopeudella, tai kun kolmen kuukauden sademäärä sataa yhdessä iltapäivässä, tai kun sateeseen sekoittuu tuulen Saharasta meren yli puhaltamaa hiekkaa niin, että sade on veden sijasta kuraa ja auto näyttää siltä kuin sillä olisi ajettu kolme viikkoa rallia autiomaassa. 

Kuten olen usein aiemminkin todennut, ei Etelä-Ranskassa tai ylipäätään ulkomailla asuminen ole juuri sen kummempaa kuin Suomessakaan. Töissä pitää käydä, ruokaa laittaa, koti siivota, pyykit pestä ja laskut maksaa, asui sitten Keravalla tai Nizzassa. Täällä tietysti sataa räntää huomattavasti harvemmin, mutta toisaalta monet asiat hoituvat äärettömän paljon helpommin Suomessa. Naistenlehtien ulkosuomalaisjutut käsittelevät aina erikoisissa ja/tai hienoissa ammateissa toimivia harvinaisuuksia, mutta tosiasiassa meissä ulkosuomalaisissa on huomattavasti enemmän tavallisia toimistotyöntekijöitä, kotiäitejä, myyjiä tai tarjoilijoita kuin muotisuunnittelijoita tai taiteilijoita. Itse rakastan asua täällä, mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö joinakin erityisen haastavina hetkinä olisi valmis palaamaan takaisin Suomeen, missä hommat pelittävät, sovitusta pidetään kiinni, joka asiasta ei tarvitse tapella ja ruuhkaa on vain juhlapyhien aattona. 

                                               kuva La Provencen artikkelista

Virallisestikaan Provencessa ei olla erityisen onnellisia. Syyskuussa julkaistun OECD:n tutkimuksen mukaan Ranskan 12 hallinnollisesta maakunnasta Provence (tai oikeasti PACA eli Provence-Alpes-Côte d'Azur, mutta selkeyden vuoksi puhun Provencesta tarkoittaen koko aluetta) on vasta 9. sijalla, kun vertaillaan asukkaiden onnellisuutta. Tutkimuksen kriteereinä olivat mm. työllisyys, tulot, terveys, asuminen, ympäristö sekä onnellisuuden ja hyvinvoinnin tunne. Tarkat ja mielenkiintoiset tutkimustulokset löytyvät (englanniksi) täältä, La Provencen artikkeli aiheesta taas (ranskaksi) täältä.  

Syy onnellisuustutkimuksen huonoihin tuloksiin on erityisesti siinä, että alueen sisäiset erot ovat huomattavat. Täällä on sekä superrikkaita rivieralaisia että Marseillen pohjoiskortteleiden syrjäytyneitä pitkäaikaistyöttömiä ja paperittomia maahanmuuttajia. Erot niin koulutuksen, työllisyystilanteen kuin tulojenkin suhteen ovat suuret. Aihetta lehdessä kommentoinut sosiologi totesi lisäksi, että Provence on eräs harvoista alueista, jonka asukkaat ovat suurimmaksi osaksi kotoisin muualta. Näin ollen heillä ei ole tukenaan suvun ja ystävien turvaverkkoa, joka on varsin tärkeä maassa, jossa suhteilla on edelleen mainittava rooli. Kuinka monta kertaa itse sainkaan vastata työnhakuni aikana kysymykseen siitä, eikö joku sukulainen tai ystävä voisi löytää minulle työtä...! 

Asukasmäärältään Suomen kokoiseen maakuntaan mahtuu mitä erilaisimpia ihmisiä. 830 000 provencelaista elää köyhyysrajan alapuolella, ts. ansaitsee alle 989 euroa kuukaudessa. 5 miljoonasta asukkaasta 2,2 miljoonaa on työelämässä, ja työttömyysprosentti on 11,5%. Tästä johtuen alueemme on sekä työttömyystilastoissa että väestön köyhyydessä kolmannella sijalla. 

Suomesta puhuttaessa mainitaan usein synkkyys, mutta eipä täällä Provencen auringon allakaan kaikkien elämä pelkkää iloa ja riemua ole. Itse omalla kohdallani yritän pitää mielessä, että kuulun ns. onnekkaampaan väestönosaan: tuloni ylittävät mediaanitulon, minulla on vakituinen työsuhde, hyvä koulutus ja asun omistusasunnossa. En tarvitse yhteiskunnalta avustuksia, voin ostaa riittävästi ruokaa ja pääsen tarvittaessa helposti sairaanhoidon pariin. Minulla on onnellinen parisuhde ja mielekästä tekemistä vapaa-ajallani. Kaikille nämä eivät ole lainkaan itsestäänselviä asioita. Kunpa muistaisin useammin olla kiitollinen siitä, mitä minulla jo on.    

  

Tunnelmia Prahasta

Kauan odotettu Praha on nyt takana ja täytyy (taas kerran) sanoa, että reissu oli joka euron arvoinen! Kommelluksilta ei toki edelleenkään säästytty, siitä lisää myöhemmin.

E pärjäsi koko matkan ajan paremmin kuin osasin odottaa ja oli reipas lentokoneessa. Välillä olin kyllä jo valmis lyömään hanskat tiskiin ja julistamaan, että tämä oli tässä ja ikinä ei enää lähdetä yhdessä ulkomaille, mutta ne fiilikset hävisivät onneksi nopeasti.

Menomatka sujui suunnilleen odotetusti pienestä viivästyksestä huolimatta, kun lennolle Amsterdamista Prahaan piti odotella matkustamohenkilökuntaa saapuvaksi edelliseltä, myöhästyneeltä lennolta. E tuskastui jonossa odottelemiseen jo heti alussa ja kyseli epäuskoisena, pitääkö tässä nyt oikeasti seistä 20 minuuttia ilman, että mitään tapahtuu tai päästään minnekään. Sanoin, että pitää, ei kone lähde ilman lentoemäntiä ja jos nämä tulevat myöhässä edelliseltä lennolta, ei sille voi mitään ja 20 minuutin myöhästyminen ei ole vielä mitään. Varsinainen lentäminen sujui sen sijaan E:ltä oikein hienosti; hän huomasi heti ensimmäisellä menolennolla, ettei siinä tapahdu mitään sen erikoisempaa kuin jos istuisi bussissa tai junassa, kunhan ei turhaan katsele ulos. 

Konsertti oli vasta sunnuntai-iltana, joten meillä oli koko lauantai aikaa tutustua Prahaan. Suurin osa päivästä kuluikin ydinkeskustassa kierrellessä. Etukäteen olin ajatellut E:n kyllästyvän heti, mutta yllätyksekseni tylsistynyt olinkin minä: E halusi nimittäin shoppailla! En olisi ikinä uskonut. Hotellilta oli 2 aseman metromatka Venceslauksen aukiolle, jonka molemmilla puolilla oli samoja kansainvälisten kauppaketjujen liikkeitä kuin joka ainoassa muussakin eurooppalaisessa pääkaupungissa. E halusi ostaa kengät ja neuleen ja ilmoitti, että ilman niitä ei lähdetä takaisin. Neule löytyi helposti, mutta sopivat kengät saatiin vasta neljännestä liikkeestä. Kerrankin minä en ollut tullut Prahaan ostoksille, vaan kuljeskelemaan, katselemaan ja ottamaan valokuvia. Lisäksi tiesin, ettei E jaksaisi kävellä koko päivää enkä halunnut, että hän väsyttäisi itsensä jo heti alkuun ennen kuin olimme ehtineet vanhaankaupunkiin. 

Vanhankaupungin aukio oli kamala kokemus! Olin käynyt siellä viimeksi 15 vuotta sitten enkä todellakaan muistanut, kuinka järkyttävä tungos siellä on. E ei tiennyt etukäteen kaupungista mitään, mutta minä halusin nähdä edes kuuluisan astronomisen kellon. Kyllä me sen lopulta näimme, mutta yhtään pidemmäksi aikaa emme kestäneet jäädä aukiolle. Tuhansien ihmisten massa vyöryi päälle joka suunnasta niin, että me raivasimme kyynärpäitä käyttäen pakoreitin ensimmäiselle mahdolliselle sivukujalle. Aivan sama mihin suuntaan olimme menossa, kunhan pääsimme äkkiä pois paikalta! 

Kaarlensiltaa emme kumpikaan halunneet edes lähestyä. Minä olen siellä ollut ja E totesi, että sehän on vain silta, on hän siltoja ennenkin nähnyt. Sen sijaan hyppäsimme turistijunaan – rakastamme pieniä junia ja menemme sellaisella jokaisessa kaupungissa, jossa se on mahdollista – ja kiersimme sen ansiosta pitkin Prahaa linnakukkulalle asti väsyttämättä itseämme turhaan. Yksi iltapäivä oli joka tapauksessa liian lyhyt, jotta olisimme ehtineet vierailla linnassa tai museoissa sisällä. 

Junan jälkeen iltapäivä oli jo pitkällä ja kuten olin aavistanut, E alkoi väsyä ja kyllästyä kävelemiseen, ihmisjoukkoihin ja epätasaisiin mukulakivikatuihin. Emme olleet tuhdin hotelliaamiaisen jälkeen syöneet lounasta ja nyt alkoi tulla nälkä, mutta yritin selittää, ettei vielä neljältä ole kiva syödä illallista (Suomessa toki näin tehdään, mutta meidän normaali illallisaikamme on pikemminkin klo 21) eikä kannata mennä vanhankaupungin aukion turistirysäravintoloihin, vaan yrittää etsiä joku vähän autenttisempi paikka vähän kauempaa. 

Lopulta E oli kuitenkin niin huonolla tuulella ja minä niin kyllästynyt kuuntelemaan jupinaa alikehittyneistä Itä-Euroopan maista ja matkustamisen kamaluudesta ja siitä, kuinka paljon kivempaa olisi olla kotona lepäämässä, että menimme ensimmäiseen eteen osuneeseen ravintolaan. Ei olisi kannattanut.

Paikka oli ahdas ja meluisa kellari, jossa isojen pöytäseurueiden äänekäs seurustelu esti kaikenlaisen keskustelun. Tarjoilija ei osannut englantia eikä saksaa ja ruoka oli suoraan sanoen surkeaa. Minä tilasin ankkaa, mutta tarjoilija ei osannut kertoa, onko se koipi vai rintapala. Ajattelin, että syön sen mitä eteen tuodaan, mutta kyseessä oli pala selkärankaa kylkiluineen ja niiden välissä pieni pala syötävää lihaa. Annokseen kuului lisäksi pehmeitä leivänpaloja ja punakaalia, jota en syö. Jyrsimme odotellessa nälkäämme pöydässä olleita rinkeleitä, jotka osoittautuivat maksullisiksi. Liha oli niin kuivaa, että pyysin sen seuraksi jotain kastiketta ja sain ketsuppia. Koska en välitä syödä ankkaa ketsupin kanssa, kysyin olisiko jotain toista kastikemahdollisuutta: majoneesia löytyi, mutta "it costs extra". Whatever. E:llä oli rasvaisia porsaan ribsejä, joiden kanssa hän oli pyytänyt listalla olevia perunakroketteja ja sai ranskanperunoita. Sanoin, ettemme olleet tilanneet niitä, johon vastaus kuului lyhyesti "no croquettes now". Jaoimme sitten kourallisen ranskalaisia, jotta minäkin sain jotain syötävää kuivan ankanpalaseni kanssa. Vettä ei saanut muuten kuin 25 cl:n pulloissa, mikä ei riitä mihinkään, joten E joi olutta ja minä roséviiniä, lämmintä tietysti. Olimme niin kettuuntuneita, että söimme sen minkä pystyimme ja lähdimme mahdollisimman nopeasti pois. Laskusta kävi ilmi, että lisämaksua ei peritty ainoastaan pienestä kupillisesta majoneesia vaan myös ruokailuvälineistä! Ei montaa kymmentä senttiä, mutta kuitenkin. Sorminko olisi pitänyt syödä? Onneksi emme ottaneet leipäkorista leipää, varmaan siitäkin olisi pitänyt maksaa ylimääräistä. 

Muutenkin ranskalaiseen kohteliaisuuteen tottuneina meitä ihmetytti tsekkiläinen palvelu, tai pikemminkin sen puute. Harva tarjoilija tervehti, kiitti tai sanoi olkaa hyvä tai näkemiin. Varmaan heidän ei tarvitse, koska turisteja riittää muutenkin asiakkaiksi pilvin pimein, mutta etenkin E oli kummissaan ihmisten töykeydestä.

Sunnuntaina meitä ei oikein kumpaakaan kiinnostanut enää lähteä keskustaan, joten vietimme aikaa hotellissa. Huoneen siivouksessa kesti tuhottoman kauan, koska siivoojia oli vain yksi kerrosta kohden, joten istuskelimme aulassa äänekkään japanilaisturistilauman vieressä ja yritimme tuloksetta keskittyä lukemiseen. Kun huone oli vihdoin taas käytössämme, äkkäsin sattumalta ikkunasta berliiniläisystäväni, jotka olivat juuri saapuneet. Nappasin puhelimen mukaani ja kiirehdin takaisin alakertaan tervehtimään. Sitten jäinkin sille tielleni odottelemaan kongressikeskuksen maanalaisen parkkihallin sisäänajoluiskalle, josko Mireille pian saapuisi. Ja saapuihan hän! Meitä oli paikalla vain kolme berliiniläistä ja minä, joten ehdimme vaihtaa nopeat poskisuukot koko Mireillen seurueen kanssa ennen kuin lähdimme kukin tahoillemme valmistautumaan iltaa varten.

Itse konsertista otin tällä kertaa vain videoita enkä lainkaan kuvia, koska en jaksanut raahata kameraa mukanani ja Mireille on joka tapauksessa joka konsertissa saman näköinen, joten viime vuoden kuvat kelpaavat mainiosti. Konsertti oli jälleen kerran hieno elämys, Mireille oli elämänsä kunnossa ja ennen kaikkea oli mahtavaa tavata taas kerran kaikki fanituttavat Ranskasta, Saksasta, Sveitsistä, Puolasta... 

Konsertin jälkeen meillä oli harvinainen tilaisuus päästä pitkästä aikaa backstagelle. Mireille oli tapansa mukaan disponible, ystävällinen, herttainen ja loputtoman kärsivällinen, vaikka varmasti väsynyt.

   

Rupattelimme jonkin aikaa, mutta kello lähestyi puoltayötä ja meitä odotti aikainen herätys, joten toivotimme Mireillelle hyviä seuraavia konsertteja Puolassa ja lähdimme viereiseen hotelliimme toipumaan illan elämyksistä.

Paluumatka osoittautui koko reissun haastavimmaksi osuudeksi. Meillä oli Czech Airlinesin operoima lento Prahasta Pariisiin ja sieltä normaalisti Air Francella Marseilleen. Lennon oli tarkoitus lähteä Prahasta klo 12.25, mutta se lähti lopulta vasta klo 14, joten jatkolentomme meni pipariksi. Kaiken lisäksi Pariisissa piti vaihtaa terminaalia ja E oli loputtoman kyllästynyt kävelemään kilometrikaupalla eri lentokentillä, jonottamaan milloin turvatarkastukseen ja milloin AF:n asiakaspalvelutiskille, etsimään kahvilaa, etsimään vessaa, etsimään oikeaa lähtöporttia. Välillä tuntui kuin olisin matkustanut lapsen kanssa: koko ajan piti selittää, että nyt mennään turvatarkastukseen, ota takki ja huivi pois ja laita ne tuohon muovikoppaan, näytä maihinnousukortin viivakoodia automaattiportin lukulaitteeseen, tuolta ruudulta näkyy miltä portilta lähdetään, ollaan rivillä 7, sinulla on paikka keskellä ja minulla käytävällä, koneeseen ei pääse sisään kuin puoli tuntia ennen lähtöaikaa, laita turvavyö kiinni, onhan puhelin pois päältä, mitä haluat juoda... Kyllä minä ymmärrän, että matkustamaan tottuneelle kaikenlainen lentokentillä toimiminen on itsestään selvää ja tuskin koskaan matkustavalle taas kaikki on uutta ja epäselvää, mutta kieltämättä välillä teki mieli sanoa, että onko tämä muka oikeasti näin monimutkaista? Sille ei mitään voi, että turvatarkastuksesta pitää mennä läpi joka kerta uudestaan ja että siinä pitää riisua takki ja muukin ylimääräinen vaate; onko sitä takkia pakko pitää päällä sen sijaan, että laittaisi sen matkalaukkuun kuten ehdotin? E murjotti suuren osan matkasta, ilmoitti ettei ikinä enää lennä koska kaikki on niin vaikeaa ja ihmetteli, kuinka joku viitsii matkustaa vapaaehtoisesti minnekään. 

Kun vihdoin viimein olimme saaneet uudet paikat seuraavalle lennolle Marseilleen ja päässeet jo melkein kotiin, tuli eteen vielä viimeinen ongelma. Lentokentältä meille on vähän alle 20 km ja yleensä ajan sen alle puolessa tunnissa. Tie on puoliksi kunnon leveää kaksikaistaista pikatietä ja puoliksi vanhaa kapeaa maantietä. Juuri tuolla kapealla osuudella sattui olemaan bussi joko kolaroinut tai muuten epäkunnossa, mikä tukki tien toisen puolen täysin, joten poliisit päästivät aina muutaman auton vuorotellen molemmista suunnista kiertämään tukoksen. Ruuhka oli sen mukainen ja matka kentältä kotiin kesti puolen tunnin sijasta puolitoista. Kotona olimme puoli kymmeneltä illalla ja niin väsyneinä, ettemme edes purkaneet matkalaukkuja. 

Olihan reissu! Kolmeen päivään mahtui niin onnea kuin ärsytystäkin, ja vaikka me hyvinkin saatamme vielä joskus lähteä yhdessä jonnekin ulkomaille, matkustan silti edelleen mieluiten yksin. Se on niin paljon helpompaa.     

Ja taas jatketaan...!

Olen taas takaisin langoilla! Tällä kertaa pitkä blogitauko ei ollut tahallinen vaan johtui yksinkertaisesti ajan puutteesta. Syyskuun alussa olimme tuttuun tapaan kaksi viikkoa lomalla, edelleen samassa paikassa Alpeilla – jo 19. kerran! – ja loman päättymisestä tähän aamuun asti minulla on ollut niin hurja tahti töissä, ettei blogin kirjoittamiseen tai muuhunkaan henkilökohtaiseen ole jäänyt edes viittä minuuttia päivässä. Illat taas ovat niin lyhyitä, etten kotona juuri koskaan edes laita tietokonetta päälle, joten bloggaaminen kuten suurin osa muustakin virtuaalielämästäni sai suosiolla jäädä odottamaan rauhallisempia aikoja.

Nyt työn alla ollut iso projekti on saateltu maailmalle, joten töissä on ainakin hetken aikaa tasaisempi tahti ja minulla on aikaa kirjoitella tänne. Ylihuomenna lähdemme viikonlopuksi Prahaan, mistä olen erityisen innoissani kahdesta syystä: ensinnäkin sunnuntaina siellä on luvassa Mireillen konsertti ja toiseksi tämä on 13 vuoden yhteisen taipaleemme aikana vasta toinen kerta, kun matkustamme yhdessä ulkomaille. E tulee mukaan vähän pitkin hampain lähinnä lentopelkonsa takia, mutta tulee kuitenkin, mikä on minulle tärkeää. 

Ensi viikolla kerron siis, miten matka sujui. Olen käynyt Prahassa kerran aiemmin, vuonna 2000 tai 2001, joten on jännää nähdä, muistanko sieltä vielä kiinnostavia paikkoja. 

Sitä odotellessa haluaisin kuulla teiltä, minkälaiset postaukset teitä kiinnostaisivat. Mistä aiheista haluaisitte erityisesti lukea? Oma elämäni täällä tuntuu minusta niin arkipäiväiseltä, että toivoisin teiltä vinkkejä siitä, mitkä aiheet ja minkä tyyppiset jutut koette mielenkiintoisiksi.        

   

Viisi kummallista asiaa Suomessa

Eilen tuli tasan kaksi kuukautta siitä, kun lähdin kesälomalle Suomeen. Sen ja erään ulkosuomalaisten kesken käydyn keskustelun innoittamana aloin listata asioita, jotka Suomessa käydessäni kummastuttavat minua. Aiemmin olen pohtinut lähinnä seikkoja, jotka ovat Ranskassa erikoisia, mutta toimii tämä toiseenkin suuntaan!

Yleensä ensimmäisenä kotimaahan saapuessani, jo heti matkalla lentokentältä kotiin, kiinnitän huomiota yhteen asiaan: ihmisten vähyyteen. Tuntuu, että missään ei ole ketään! Kotimatkalla lentokentältä ajetaan ensin Kehä III:lla ja sitten Turun moottoritiellä, joiden molempien pitäisi olla paljon käytettyjä ja vilkkaasti liikennöityjä. Joka kerta ihmettelen, missä kaikki autot ovat. Viime kesänä tulin Saloon lentokenttäbussilla, joka jossain vaiheessa ylitti Helsinki-Turku-moottoritien. Kello oli vähän yli kuusi arki-iltana kesäkuun alussa. Helsinkiin päin ajavia autoja oli näkyvissä kaksi, toiseen suuntaan ei ainuttakaan! Täällä meillä ajetaan tuohon aikaan toinen toisessa kiinni, maksimissaan kuuttakymppiä. Itse asiassa Suomen juhannuksen/pääsiäisen/joulun menoliikenne vastaa täällä tavallista jokapäiväistä työmatkaliikennettä. Toki ihmisiäkin on enemmän, ja isä viisaana huomautti, että ruuhkat ajoittuvat Suomessa eri aikaan kuin mihin olen tottunut: klo 16-17 olisi moottoritielläkin todennäköisesti vilkkaampaa, kun taas täällä kaikki ovat vielä siihen aikaan töissä. Järkevästä selityksestä huolimatta tämä näyttää silti niin oudolta (kuva kahden kuukauden takaa Turun moottoritieltä matkalla Helsinki-Vantaalta Saloon):

   

Täällä ei ole suunnilleen yölläkään noin vähän liikennettä...!

Toinen liikenteeseen liittyvä ihmetyksen aiheeni on se, kuinka rauhallisia ja ennen kaikkea kurinalaisia autoilijoita suomalaiset valtaosin ovat. Autot pysäköidään täsmälleen merkityille paikoille eikä kukaan jätä autoa puoliksi suojatielle, bussipysäkille, poikittain jalkakäytävälle tai tuplariviin kadunreunaan pysäköityjen autojen viereen. Suomessa kävimme eräässä ulkoilmatapahtumassa, jonka parkkipaikkana oli iso hiekkakenttä. Kaikki autot olivat siisteissä tasaisissa riveissä merkkien osoittamilla paikoilla. Olin ihan ihmeissäni, niin erikoiselta se minun silmääni näytti. Meidän autollemme ei löytynyt vapaata paikkaa, joten pysäköimme kauemmas; sanoin isälle, että minä olisin keksinyt vaikka kuinka monta kelvollista parkkipaikkaa (kuten kiinni olevan päiväkodin portin edessä tai sisään- ja ulosajoväylän molemmin puolin, koska siitä kuitenkin mahtui ajamaan...), mutta ehdotukseni eivät yllättäen kelvanneet, koska ne eivät olleet sallittuja paikkoja. 

Jännältä tuntuu myös kauppojen sunnuntaiaukiolo. Ranskassa kaupat eivät ole auki sunnuntaisin paitsi tietyillä, tarkoin kriteerein valituilla alueilla – lähinnä suurkaupungeissa, joissa on erityisen paljon turisteja – ja siitäkin käydään hurjaa taistoa viranomaisten ja ammattiyhdistysten välillä. Suomessa taas pääsee mihin markettiin tai pikkukauppaan tahansa joka päivä. Ja kun kaupassa on käyty, voi ostoskassin jättää ihan avoimesti auton takapenkille ja lähteä vielä itse muualle. Ranskassa ei tulisi kuuloonkaan, että autoon jättäisi näkyviin yhtään mitään omaisuutta, oli se sitten ostoskassi, takki tai pehmolelu. En ole uskaltanut kiinnittää tuulilasiini GPS:n enkä moottoritietullien maksulaitteen telinettä, jotta autooni ei murtauduttaisi siinä toivossa, että GPS tai maksulaite olisivat siellä sisällä. Eivät ole, vaan visusti kotona, ja otan ne erikseen mukaan joka kerta tarvitessani niitä. 

Ranskalaisesta näkökulmasta yksi kummallisin suomalainen ilmiö on viinilasin tilaaminen ravintolassa. Kun viimeksi tein niin, sain välittömästi vastakysymyksen: kaksitoista vai kuusitoista? En heti ymmärtänyt, jolloin tarjoilija toisti kärsimättömästi "12 vai 16 senttiä?" Olin unohtanut, että Suomessa viini kaadetaan viralliseen mittakuppiin ja vasta siitä lasiin, jotta kansalainen ei vahingossakaan joisi yhtä senttilitraa liikaa. Täällä viini tilataan joko pullossa tai karahvissa, jolloin tarvitsee ainoastaan päättää, haluaako viiniä 0,25 litraa, 0,5 litraa vai litran. Jos viiniä on myynnissä laseittain, lasi kaadetaan yleensä täyteen eikä todellakaan minkään viranomaisten standardisoiman mittakupin mukaan. 
     

Je suis Nice

Kirjoitan tätä sekavin mielin ja raskain sydämin. Tuntuu, että olen aivan liian lyhyen ajan sisällä kirjoittanut aivan liian monta postausta terrori-iskuista. Haluaisin niin voida uskoa, että tämä on niistä viimeinen, mutta en voi. En usko. Sen sijaan, että miettisin, tuleeko niitä vielä, mietinkin vain, koska seuraavaksi. Ja missä. Milloin minä olen vuorossa?  

Ne tulevat aina vain lähemmäs. Bryssel ja Istanbul olivat kaukana, Pariisikaan ei aivan naapurissa, mutta Nizza kyllä. Puolentoista tunnin ajomatkan päässä. Yhtä kaukana kuin Tampere Helsingistä. Niin tuttu kaupunki, tutut maisemat, tuttu ranta ja hotellit ja rantabulevardi. Eilen illalla se oli täpötäynnä ihmisiä, 30 000 Le Figaron mukaan, niin kuin kansallispäivän iltana kuuluukin. Ilmeisesti Nizzassa tuuli vähemmän kuin Marseillessa ja Aixissa, koska ilotulitus pystyttiin toteuttamaan. Meillä se peruttiin, sillä mistraali riepotteli plataaneja ja sypressejä jopa sadan kilometrin tuntivauhdilla. Ehkäpä, jos Nizzassakin olisi tuullut, ilotulitus olisi myös peruutettu, ihmiset eivät olisi viettäneet iltaa rannassa vaan ravintoloissa ja keskikaupungilla, ja 84 heistä olisi vielä elossa. Ehkä. 

Eilisen kaltainen teko on järjettömän helppo toteuttaa. Sen kun vuokraa kuorma-auton ja lähtee ajelemaan. Pariisin ja Brysselin iskut sentään vaativat huolelliset ennakkosuunnitelmat, logistiikkaa, terävät aivot kaiken takana. Nizzan tappaja tarvitsi vain ajokortin ja vuokra-auton. Väkisinkin tässä tulee mieleen, että kuka tahansa vastaantulija on potentiaalinen terroristi. Mistä sitä tietää, mitä kaupan kassajonossa takanani seisovalla on mielessään? Ehkä huoltoasemalla vieressäni autoaan tankkaavalla on loppuun asti hiottu hyökkäyssuunnitelma? Ainakin siihen on saanut sopeutua, etteivät terroristit tule jostain epämääräisestä kaukaisesta maasta. He ovat täällä, kaikkialla, missä tahansa. Asuvat täällä, ovat ehkä syntyneetkin täällä. Jonkun naapureita, jonkun työkavereita, jonkin kahvilan vakiasiakkaita. Ihan kuin me kaikki. Kuka tahansa voi olla seuraavana vuorossa, aivan milloin tahansa, missä tahansa. 

Eilisellä oli myös vahva symbolinen arvo. Isku tehtiin 14. heinäkuuta, kansallispäivänä. Vapauden, veljeyden ja tasa-arvon päivänä. Minulla on ollut tuolloin tapana muistella Bastiljin valtausta ja vuoden 1790 kansallisen yhtenäisyyden juhlaa juuri ennen kuin vallankumous muuttui terroriksi. Vastedes Nizzan tapahtumat tulevat aina varjostamaan kansallispäivän juhlintaa. Vaikka Champs-Elysées'n sotilasparaati olisi kuinka vaikuttava ja ilotulitukset kuinka upeita, päivämäärällä tulee aina olemaan kolkko kaiku. Myös meille, jotka emme olleet fyysisesti läsnä, saati menettäneet omaisiamme. 

Emme silti suostu elämään pelossa. Emme suostuneet siihen Charlien jälkeen, emme Bataclanin jälkeen, emmekä nyt Nizzan jälkeen. Toki myönnän, että minua pelottaa. En ole koskaan pitänyt suurista ihmisjoukoista, mutta aiemmin olen pelännyt niitä lähinnä taskuvarkauksien tai seksuaalisen ahdistelun takia. En siksi, että joku ampuisi väkijoukkoon sota-aseella tai kaahaisi päälle kuorma-autolla. Myönnän, että julkisilla paikoilla, missä tahansa, katselen tarkemmin ympärilleni. Olen varuillani. Keskiviikkoiltana olin läheisen kauppakeskuksen kultasepänliikkeessä ja siinä odotellessani ajattelin, että tuon tiskin alle mahtuisin hyvin piiloutumaan, jos tarve tulisi. Kuka oikeasti ajattelee tällaisia? Kuka valitsee varmuuden vuoksi todennäköisimmän piilopaikan lentokentän aulasta, hotellihuoneesta, ravintolan terassilta? Milloin ja miksi kotimaani muuttui paikaksi, jossa täytyy pelätä järjettömiltä kuulostavia tekoja, jotka kuitenkin toteutuvat? Jossa hampaisiin asti aseistetut sotilaat partioivat jopa ruokakaupassa ja jossa lentokentän seinillä on ohjeet siitä, kuinka toimia terrori-iskun tullen? Ihan kuin asuisi jossain pahamaineisessa maassa, Etelä-Afrikassa tai Israelissa vaikka. Ei Etelä-Ranskassa, täällä missä aurinko paistaa 300 päivää vuodessa, lenkkipolun varrella kasvaa villejä yrttejä ja jääpalat kilahtelevat vienosti roséviinilasissa.  

Kaikesta huolimatta aion edelleen elää normaalisti. Aion käydä rannalla, liikkua kaupungilla, palata joku päivä Nizzaankin ja kävellä rantabulevardilla niin kuin aina ennenkin. Aion pysähtyä katselemaan merta ja lausua mielessäni hiljaisen rukouksen eilisen uhreille. 

    

     

Parasta ulkosuomalaisuudessa

London and beyond -blogissa haastettiin kuun alussa meidät ulkosuomalaisbloggaajat kertomaan siitä, mikä ulkosuomalaisuudessa on parasta. Olin juuri tuolloin itse lähdössä Suomeen lomalle, joten en ehtinyt silloin tarttua haasteeseen, mutta nyt on juuri sopivasti aikaa pohtia kysymystä.

Parasta ulkosuomalaisuudessa  on se, että se on opettanut minulle itsenäisyyttä. 

Muutin Ranskaan suoraan vanhempien luota, ja vaikka en täälläkään ole koskaan asunut yksin, olen kuitenkin saanut oppia hoitamaan asiani itse. Olen selviytynyt lukemattomista byrokratian kiemuroista, hakenut niin työttömyyskorvausta kuin sairausvakuutuskorvauksia, ostanut auton ja hankkinut siihen vakuutuksen, tehnyt rikosilmoituksia ja veroilmoituksia, hakenut kansalaisuutta ja ilmoittautunut äänestyslistoille. Suomessa en ole tehnyt juuri mitään näistä. Kun piti tehdä jotain "virallista", vaikka hakea opintotukea, oli niin helppoa marssia Kelaan ja pyytää Kelan tätiä kertomaan tarkkaan, mitä piti tehdä. Ja Kelan täti kertoi ja hoiti asian. Täällä ei kukaan hoida eikä pahemmin juuri neuvokaan, kaikki pitää tehdä ja huolehtia ja osata itse. Jos et sinnikkäästi vaadi sinulle kuuluvia asioita, seuraa itse aktiivisesti asioidesi edistymistä ja soittele perään, ei kukaan tule tarjoamaan niitä sinulle hopeatarjottimella. Bonuksena vielä, että samaan kysymykseen saattaa saada täysin eri neuvot ja vastaukset riippuen siitä, kenen virkailijan puheille kulloinkin joutuu. Seuraavalla kerralla voi olla jo täysin eri ääni kellossa.

Parasta ulkosuomalaisuudessa on oppiminen arvostamaan Suomea.

"Vasta kaukaa näkee hyvin." Näin voisin kiteyttää nykyisen suhtautumiseni Suomeen. Siellä asuessani maa tuntui maailman tylsimmältä paikalta. Kaikki oli tavallista, arkipäiväistä, harmaata ja samanlaista. Niin tyypillisen... suomalaista. Aina oli pimeää ja kylmää, paitsi kesäisin, jolloin oli valoisaa ja kylmää. Vuoden kohokohta oli matkustaa Pariisiin tai Berliiniin tapaamaan sikäläisiä ystäviäni, joita kadehdin suunnattomasti siitä, että he saivat asua niin hienoissa ja jännittävissä paikoissa. Palasin kotiin vastentahtoisesti ja itku kurkussa, sillä en olisi halunnut takaisin tylsään harmaaseen arkeen.

Nyt olen asunut 13 vuotta Provencessa ja elän täällä juuri sitä samanlaista monotonista arkea: töihin, kotiin, nukkumaan, jossain välissä kauppaan, viikonloppuisin siivotaan, pestään pyykkiä ja katsotaan telkkaria. Minun piti lähteä Euroopan toiselle laidalle tajutakseni, ettei ulkomailla eläminen tavalliselle työssä käyvälle ihmiselle ole yhtään sen hienompaa tai hohdokkaampaa. Naistenlehdissä haastatellaan aina ihmisiä, jotka joko ovat jossain huippuhienossa ja erikoisessa työssä tai sitten naimisissa linnan ja samppanjatilan omistavan kreivin kanssa. Toki sellaiset jutut ovat kiinnostavampia kuin artikkeli esikaupungissa pienessä kaksiossa asuvasta toimistotyöläisestä, mutta ne myös antavat vääristyneen kuvan ulkosuomalaisuudesta. Sitä samaa arkea täälläkin enimmäkseen eletään, vaikka aurinko paistaakin keskimäärin useammin ja lämpimämmin kuin Suomessa.

Kun nykyään käyn Suomessa (aivan liian lyhyillä) lomilla, saan nauttia maan parhaista puolista. Kesällä minua odottavat vehreä luonto ja valoisat yöt, jouluna melko usein lumi ja joka tapauksessa tutut joululaulut, glögi ja joulutortut, joulukuusi ja hyasintin tuoksu. Aikatauluja ei ole, voin maleksia tunnin marketissa ja ihastella tarjolla olevia miljoonaa sorttia jugurttia ja ruisleipää ja silliä ja kaikkea sitä, mitä ranskalaisessa kaupassa ei ole. Sukulaiset ja kaverit ovat innokkaina ehdottelemassa tapaamisia, vanhemmat laittavat koko viikon tyttärensä lempiruokia. Joka hetkessä on läsnä tietynlainen nostalgia: oli tämä vaan mukava paikka asua, miksi en osannut aikoinaan nauttia siitä enemmän? 

Sitten jossain vaiheessa mieleen palaavat marraskuinen räntäsade, taivaita hipova ALV, pilkuntarkka sääntöjen noudattaminen ja "kaikki, mikä ei ole erikseen sallittua, on kiellettyä" -mentaliteetti ja tajuan, että Ranskassa on ajoittaisesta säätämisestä huolimatta huomattavasti rennompi meininki. 

Parasta ulkosuomalaisuudessa on Ranskassa eläminen.

Tämä on kaikessa yksinkertaisuudessaan varmasti oleellisin seikka. Minä rakastan tätä maata ja seutua, sen kaikista puutteista ja ongelmista huolimatta. Olen juurtunut tänne, pidän tätä kotinani samalla lailla kuin Suomea. Täällä on kaikkea, mitä suinkin voi tehdä mieli nähdä ja kokea: suurkaupunkeja, vuoristoa, merenrantaa ja maaseutua. Provence ei ole ilmastoltaan ollenkaan hullumpi asuinpaikka: Aix oli tilastojen mukaan viime vuonna Ranskan aurinkoisin kaupunki.

(kuva)

Kuten ylempänä totesin, täällä on jotenkin rennompaa, boheemimpaa kuin protestanttisen ahkerassa ja ankarassa Suomessa. Ei ole niin nuukaa, onko auto pysäköity juuri tarkalleen sitä varten maalattuun ruutuun vai vähän sinne päin, kunhan ei kohtuuttomasti häiritse muita. Lounasta voi ostaa katukeittiöksi muutetun pakettiauton tavaratilasta ja ravintolasta voi hankkia viinipullon mukaansa. Ja jos ostaa useamman, voi saada yhden ilmaiseksi. 

Lääkärin odotushuoneessa tai toimistorakennuksen hississä tervehditään toisia, ja keskustelua saattaa syntyä tuosta vain tuntemattomien kesken marketin kassajonossa tai kaupan sovituskoppitilan peilin edessä. Kukaan ei pidä alkoholistina, vaikka menisi töiden jälkeen baariin pastislasilliselle, ja kahvilat ovat auki sekä aamuisin että sunnuntaina.

Kaikella on kuitenkin kääntöpuolensa, niin myös ulkosuomalaisuudella.

Pahinta ulkosuomalaisuudessa on, että olin sitten missä tahansa, aina on jossakin joku, jota ikävöin. Se on hinta, joka on maksettava siitä, että minulla on kaksi maata, kaksi kotia, kaksi kulttuuria, kaksi perhettä. Kaikki rakkaat eivät koskaan ole yhtä aikaa koolla. Vaikka olisi kuinka kivaa, huokaan jossain mieleni perukoilla "olisinpa nyt siellä", "olisipa hän täällä" ja hetken aikaa tuntuu se vanha tuttu loputtoman tyhjyyden tunne. Sydämestä on aina palanen jossain muualla.     

   

Miniloma Düsseldorfissa

Vihdoin sain siirrettyä muutaman Düsseldorfissa ottamani kuvan puhelimesta koneelle, joten seuraavassa pieni raportti lyhyestä mutta antoisasta viikonloppumatkastani.

Lähdin tapani mukaan perjantaina töiden jälkeen iltalennolla Amsterdamin kautta Düsseldorfiin. Amsterdamin ja D-dorfin välimatka on niin lyhyt, että lento kesti vain puoli tuntia ja sen aikana ehti juuri ja juuri juoda pienen muovimukillisen vettä. Vähän kuin junamatka Salosta Turkuun muinaisina opiskeluaikoina. 

Saapuessani oli jo pimeää ja satoi, joten en saanut taksin ikkunasta kummoistakaan käsitystä kaupungista. Lauantaina oli onneksi jo lämmintä ja aurinkoista ja lähdin kaupungille heti aamukymmeneltä. 

Düsseldorf osoittautui kauniiksi ja kesäisen vehreäksi paikaksi:

Kuvat ovat Königsalleen eli kaupungin tunnetuimman kadun varrelta. Keskellä kulkee puistokäytävien reunustama kanava ja sen molemmin puolin on kalliita liikkeitä. Minä en viitsinyt edes kulkea kauppojen puolta, vaan keskityin ihailemaan heijastuksia kanavan tyynessä pinnassa.

Königsalleelta suuntasin vanhaan kaupunkiin ja kohti Rheinin rantaa, sillä olin ainoaksi etukäteen suunnitelluksi tekemisekseni buukannut tunnin pituisen näköalaristeilyn joella. 

Düsseldorfin vanha kaupunki, Altstadt, oli juuri niin viehättävä ja vilkas kuin keskieurooppalaiset vanhatkaupungit tapaavat olla:

   

Loppuiltapäivä kuluikin vanhoilla kaduilla ja kujilla kierrellen ja ihmislaumoja väistellen. Kaupungissa oli nimittäin huomattavasti enemmän turisteja kuin olin kuvitellut ja iltapäivällä siellä alkoi olla jo tungosta. Onneksi suurin osa viihtyi panimoissa ja muissa lukuisissa olutbaareissa.

Rheinin risteily ei ollut mikään unohtumaton elämys. Laiva ajoi jokea ensin jonkin matkaa vasemmalle, sitten takaisin ja saman verran oikealle ja taas takaisin, ja ennen kaikkea se oli niin täynnä hollantilaisia eläkeläisiä, että minä sain tyytyä istumapaikkaan sellaisella kohdalla ulkokannella, josta ei ollut ikkunaa tai muutakaan suoraa näkymää ulos muuten kuin nousemalla seisomaan ja kurkistamalla kaiteen yli. Pari valokuvaa sain napattua, mutta muuten istuskelin lähinnä paikoillani ja lepuutin koipiani.

  

Alla kuva Rheinin rannan kävelykadulta. Siinä näkyy taaimmaisena myös Düsseldorfin "maamerkki", St Lambertus -kirkon kiertynyt torni:

Torni rakennettiin alunperin liian tuoreesta ja/tai kosteasta puusta, minkä takia se kuivuessaan vääntyi. Taru kertoo, että paholainen raivokohtauksen vallassa väänsi kirkontornia, koska ei onnistunut repimään koko kirkkoa perustuksiltaan. Kuulemma torni oikenee itsestään sinä päivänä, kun oikea neitsyt menee kirkossa naimisiin. 

Iltapäivän pitkän kävelyn kruunasi ihka oikea spagettijäätelöannos!

Lapsena veljeni ja minä söimme jossakin päin Saksaa spagettijäätelöt ja olen siitä saakka halunnut saada sitä uudestaan. Se on siis italialaistyyppistä vaniljajäätelöä, joka puristetaan valkosipulipuristimen tapaisen vempeleen läpi niin, että siitä tulee spagetin muotoista. Päälle mansikkahilloa "tomaattikastikkeeksi" ja ei kun lusikoimaan. 25 vuotta odotin tätä ja se oli kyllä sen arvoista! 

Sunnuntaina en enää ehtinyt kaupungille, sillä lentoni oli määrä lähteä puoliltapäivin, ja lopulta se lähti noin tunnin myöhässä. Takaisin lensin Pariisin kautta ja minulla oli alunperin hiukan vajaa kaksi tuntia vaihtoaikaa. Marseillen-kone oli kuitenkin reilut puolitoista tuntia myöhässä. Siinä vaiheessa minua alkoi jo kyllästyttää: olin hengaillut lentokentillä aamusta saakka, viideltä en vieläkään ollut päässyt Pariisista eteenpäin ja koko päivä oli kulunut hukkaan, vaikka molemmat lentoni kestivät vain tunnin kumpikin...! Lentokentillä on välillä ihan mukavaa istuskella, mutta pitemmän päälle siellä ei ole muuta tekemistä kuin osteskella edullista kosmetiikkaa ja täysin ylihintaista teollista ruokaa. 

Düsseldorf valikoitui lomakohteekseni täysin sattumalta lähinnä lentoaikataulujen sopivuuden ansiosta, mutta olen oikein tyytyväinen, että siellä tuli käytyä. Pitempäänkin olisin viihtynyt. Kaupunki on siitä hyvä, ettei siellä ole juurikaan ns. pakollista tekemistä tai näkemistä (vrt. Eiffel-torni tai Vapaudenpatsas tms. must-kohde), vaan aikansa voi käyttää rennosti juuri niin kuin haluaa ilman huonoa omaatuntoa siitä, ettei ehtinytkään käydä siellä, täällä eikä tuolla.