Parasta ulkosuomalaisuudessa

London and beyond -blogissa haastettiin kuun alussa meidät ulkosuomalaisbloggaajat kertomaan siitä, mikä ulkosuomalaisuudessa on parasta. Olin juuri tuolloin itse lähdössä Suomeen lomalle, joten en ehtinyt silloin tarttua haasteeseen, mutta nyt on juuri sopivasti aikaa pohtia kysymystä.

Parasta ulkosuomalaisuudessa  on se, että se on opettanut minulle itsenäisyyttä. 

Muutin Ranskaan suoraan vanhempien luota, ja vaikka en täälläkään ole koskaan asunut yksin, olen kuitenkin saanut oppia hoitamaan asiani itse. Olen selviytynyt lukemattomista byrokratian kiemuroista, hakenut niin työttömyyskorvausta kuin sairausvakuutuskorvauksia, ostanut auton ja hankkinut siihen vakuutuksen, tehnyt rikosilmoituksia ja veroilmoituksia, hakenut kansalaisuutta ja ilmoittautunut äänestyslistoille. Suomessa en ole tehnyt juuri mitään näistä. Kun piti tehdä jotain "virallista", vaikka hakea opintotukea, oli niin helppoa marssia Kelaan ja pyytää Kelan tätiä kertomaan tarkkaan, mitä piti tehdä. Ja Kelan täti kertoi ja hoiti asian. Täällä ei kukaan hoida eikä pahemmin juuri neuvokaan, kaikki pitää tehdä ja huolehtia ja osata itse. Jos et sinnikkäästi vaadi sinulle kuuluvia asioita, seuraa itse aktiivisesti asioidesi edistymistä ja soittele perään, ei kukaan tule tarjoamaan niitä sinulle hopeatarjottimella. Bonuksena vielä, että samaan kysymykseen saattaa saada täysin eri neuvot ja vastaukset riippuen siitä, kenen virkailijan puheille kulloinkin joutuu. Seuraavalla kerralla voi olla jo täysin eri ääni kellossa.

Parasta ulkosuomalaisuudessa on oppiminen arvostamaan Suomea.

"Vasta kaukaa näkee hyvin." Näin voisin kiteyttää nykyisen suhtautumiseni Suomeen. Siellä asuessani maa tuntui maailman tylsimmältä paikalta. Kaikki oli tavallista, arkipäiväistä, harmaata ja samanlaista. Niin tyypillisen... suomalaista. Aina oli pimeää ja kylmää, paitsi kesäisin, jolloin oli valoisaa ja kylmää. Vuoden kohokohta oli matkustaa Pariisiin tai Berliiniin tapaamaan sikäläisiä ystäviäni, joita kadehdin suunnattomasti siitä, että he saivat asua niin hienoissa ja jännittävissä paikoissa. Palasin kotiin vastentahtoisesti ja itku kurkussa, sillä en olisi halunnut takaisin tylsään harmaaseen arkeen.

Nyt olen asunut 13 vuotta Provencessa ja elän täällä juuri sitä samanlaista monotonista arkea: töihin, kotiin, nukkumaan, jossain välissä kauppaan, viikonloppuisin siivotaan, pestään pyykkiä ja katsotaan telkkaria. Minun piti lähteä Euroopan toiselle laidalle tajutakseni, ettei ulkomailla eläminen tavalliselle työssä käyvälle ihmiselle ole yhtään sen hienompaa tai hohdokkaampaa. Naistenlehdissä haastatellaan aina ihmisiä, jotka joko ovat jossain huippuhienossa ja erikoisessa työssä tai sitten naimisissa linnan ja samppanjatilan omistavan kreivin kanssa. Toki sellaiset jutut ovat kiinnostavampia kuin artikkeli esikaupungissa pienessä kaksiossa asuvasta toimistotyöläisestä, mutta ne myös antavat vääristyneen kuvan ulkosuomalaisuudesta. Sitä samaa arkea täälläkin enimmäkseen eletään, vaikka aurinko paistaakin keskimäärin useammin ja lämpimämmin kuin Suomessa.

Kun nykyään käyn Suomessa (aivan liian lyhyillä) lomilla, saan nauttia maan parhaista puolista. Kesällä minua odottavat vehreä luonto ja valoisat yöt, jouluna melko usein lumi ja joka tapauksessa tutut joululaulut, glögi ja joulutortut, joulukuusi ja hyasintin tuoksu. Aikatauluja ei ole, voin maleksia tunnin marketissa ja ihastella tarjolla olevia miljoonaa sorttia jugurttia ja ruisleipää ja silliä ja kaikkea sitä, mitä ranskalaisessa kaupassa ei ole. Sukulaiset ja kaverit ovat innokkaina ehdottelemassa tapaamisia, vanhemmat laittavat koko viikon tyttärensä lempiruokia. Joka hetkessä on läsnä tietynlainen nostalgia: oli tämä vaan mukava paikka asua, miksi en osannut aikoinaan nauttia siitä enemmän? 

Sitten jossain vaiheessa mieleen palaavat marraskuinen räntäsade, taivaita hipova ALV, pilkuntarkka sääntöjen noudattaminen ja "kaikki, mikä ei ole erikseen sallittua, on kiellettyä" -mentaliteetti ja tajuan, että Ranskassa on ajoittaisesta säätämisestä huolimatta huomattavasti rennompi meininki. 

Parasta ulkosuomalaisuudessa on Ranskassa eläminen.

Tämä on kaikessa yksinkertaisuudessaan varmasti oleellisin seikka. Minä rakastan tätä maata ja seutua, sen kaikista puutteista ja ongelmista huolimatta. Olen juurtunut tänne, pidän tätä kotinani samalla lailla kuin Suomea. Täällä on kaikkea, mitä suinkin voi tehdä mieli nähdä ja kokea: suurkaupunkeja, vuoristoa, merenrantaa ja maaseutua. Provence ei ole ilmastoltaan ollenkaan hullumpi asuinpaikka: Aix oli tilastojen mukaan viime vuonna Ranskan aurinkoisin kaupunki.

(kuva)

Kuten ylempänä totesin, täällä on jotenkin rennompaa, boheemimpaa kuin protestanttisen ahkerassa ja ankarassa Suomessa. Ei ole niin nuukaa, onko auto pysäköity juuri tarkalleen sitä varten maalattuun ruutuun vai vähän sinne päin, kunhan ei kohtuuttomasti häiritse muita. Lounasta voi ostaa katukeittiöksi muutetun pakettiauton tavaratilasta ja ravintolasta voi hankkia viinipullon mukaansa. Ja jos ostaa useamman, voi saada yhden ilmaiseksi. 

Lääkärin odotushuoneessa tai toimistorakennuksen hississä tervehditään toisia, ja keskustelua saattaa syntyä tuosta vain tuntemattomien kesken marketin kassajonossa tai kaupan sovituskoppitilan peilin edessä. Kukaan ei pidä alkoholistina, vaikka menisi töiden jälkeen baariin pastislasilliselle, ja kahvilat ovat auki sekä aamuisin että sunnuntaina.

Kaikella on kuitenkin kääntöpuolensa, niin myös ulkosuomalaisuudella.

Pahinta ulkosuomalaisuudessa on, että olin sitten missä tahansa, aina on jossakin joku, jota ikävöin. Se on hinta, joka on maksettava siitä, että minulla on kaksi maata, kaksi kotia, kaksi kulttuuria, kaksi perhettä. Kaikki rakkaat eivät koskaan ole yhtä aikaa koolla. Vaikka olisi kuinka kivaa, huokaan jossain mieleni perukoilla "olisinpa nyt siellä", "olisipa hän täällä" ja hetken aikaa tuntuu se vanha tuttu loputtoman tyhjyyden tunne. Sydämestä on aina palanen jossain muualla.