Bussinpaholainen käy hermoille

Olin ikionnellinen, kun sain töitä viiden kilometrin päästä kotoani. Olin varautunut käymään töissä vähintään Marseillessa, ehkä kauempanakin, ja kulkemaan päivittäiset työmatkani useammalla kulkuneuvolla. Nyt pääsisin suoraan työpaikalle ja takaisin yhdellä bussilla tarvitsematta edes vaihtaa välillä. Uskomattoman yksinkertaista.

Näin siis teoriassa, mutta kokemuksestahan jo tiedämme, ettei teoria yleensä vastaa käytäntöä, ainakaan Ranskassa.

Olen nyt ollut töissä kolme viikkoa, ja sinä aikana bussi on ollut illalla ajoissa kaksi kertaa. Aamuisin onneksi vähän useammin, mutta silloin myöhästyminen ei niinkään haittaa, sillä liukuvan työajan ansiosta voin olla paikalla silloin kun ennätän. Itse asiassa olen ensimmäisten joukossa töissä silloin, kun aamubussi on aikataulussaan.

Illalla on toisin. Lienee ymmärrettävää, että 10-tuntisen työpäivän jälkeen sitä haluaisi kotiin mahdollisimman nopeasti, mutta sepäs ei olekaan niin itsestään selvää. Jo bussin vuorovälit ovat harvanlaiset – se kulkee puolen tunnin välein – mutta kun niistäkin osa jää ajamatta, alkaa joukkoliikenteestä täysin riippuvaista työntekijää ketuttaa.

Eilen illalla odotin bussia ennätysajan, 45 minuuttia. Lähdin töistä puoli seitsemältä, bussi tuli klo 19.17 ja kotona olin pari minuuttia vaille puoli kahdeksan. Varttia vaille seitsemän bussi, johon tähtäsin, ei koskaan tullut. Muita linjoja kyllä vilisi ohi jatkuvalla syötöllä, mutta ei numeroa 18, joka on ainoa täältä meille kulkeva linja.

Tähän väliin mainittakoon, että bussin reitti on yksi Aixin bussiverkon pisimmistä: se lähtee Puyricardista ja kulkee Aixin keskikaupungin ja läntisten kaupunginosien kautta tänne lounaiskolkkaan. Aikataulun mukainen kokonaisajoaika on tunti ja viisi minuuttia, joista noin kymmenen minuuttia koskee minua. Reitti on samantapainen kuin jos Turussa bussi kulkisi Maskusta Kaarinaan tai Salossa Muurlasta Pertteliin poiketen aina keskikaupungin kautta. Ruuhkia siis osuu reitille päivittäin useita ja myöhästymiset kasaantuvat. 

On kuitenkin hulluuden huippu, että työpaikalta miltei näkee kotitaloni, matkaa on viisi kilometriä ja kymmenisen minuuttia, ja silti kotimatkaani kului eilen yhteensä tunti. Purin sydäntäni Facebookissa ja ystäväni kyselivät, miksi en kävele töihin. Voisin kävelläkin, jos se vain olisi mahdollista, mutta valitettavasti näin ei ole.

Kylästä nimittäin johtaa tänne yritysalueelle kaksi reittiä. Toinen tie on Aix-Marseille-moottoritieltä TGV-asemalle ja lentokentälle vievä nelikaistainen pikatie, jolla on nopeusrajoitus 110 km/h:  

Kuva Google Street View

Toinen taas vanha, kapea maantie, joka kulkee enimmäkseen metsässä ja peltojen ja pusikoiden keskellä:

Kuva Google Street View

Koska pikatiellä kävely on poissa laskuista, pitäisi minun kulkea aamuin illoin pimeässä tätä maantietä pitkin viisi kilometriä töihin. Mitään kävely- tai pyöräteitä täällä ei ole, ei edes kunnollista piennarta, kuten kuvasta näkyy.

Muutenkaan (Etelä-)Ranskassa ei kevyttä liikennettä mitenkään erityisesti suosita. Bussilla kulkeminen ja autottomuus ovat yleisiä ihmetyksen aiheita, CV:ssä monet mainitsevat heti yhteystietojensa jälkeen véhiculé eli "autollinen" ja pyöräilemään/kävelemään lähdetään varta vasten viikonloppuisin jonnekin maastoon niin, että sinne mennään autolla, kävellään/pyöräillään aikansa ja tullaan autolla pois. 

Koska minulla ei edelleenkään ole rahaa autoon, ei vaihtoehtoja juuri jää. Joko siedän bussin myöhästelyä pystymättä yhtenäkään iltana ennustamaan, mihin aikaan pääsen kotiin, tai vuokraan auton pitkäaikaiseen käyttöön. Pitkäaikainen vuokraus, location longue durée, olisi houkutteleva ajatus, mutta sekin nielisi leijonanosan palkastani ja kuulemma autoa palauttaessa on edessä vielä huimat kulut todennäköisestä renkaiden uusimisesta, pikkukolhujen maalauksesta yms. Mokoma kun kuluu käytössä.

Nizzan seudulla joku onnellinen voitti toissapäivänä EuroMillions-lotossa lähes 170 miljoonaa. Niin paljon en pyydä, mutta edes sen verran, että voisin ostaa auton. Tai edes jatkuvan työsopimuksen, jotta voisin sen avulla saada lainaa ostaakseni auton. Sitä odotellessa pelaan iltaisin bussipysäkillä katulampun valossa ristinollaa kännykällä viisi minuuttia... kymmenen... kaksikymmentä... neljäkymmentäviisi. Melkein joka ilta. 

11 kysymystä marraskuun kunniaksi

Stazzy alias Calendula tarjosi blogissaan 11 haastavaa kysymystä, joihin minä päätin kehitellä vastaukset työpäivän ratoksi.  

 

1. Kerro yksi outo aamurutiinisi.

– Minulla on erillinen, vain aamuisin käytettävä kasvojenpuhdistusaine, Dr Pierre Ricaud'n Emulsion de beauté matinale. Normi-ihminen oletettavasti pesisi kuononsa vedellä, saippualla tai edes samalla aineella kuin iltaisin, mutta minulla kauneushamsterina on ihan oma aamuputsari. 

 

(kuva)

 

 

 2. Mitkä ovat kaksi inhottavinta sanaa tai kielivirhettä suomessa?

– Minua häiritsee suunnattomasti sanonta "alkaa tekemään", se on vain täydellisesti kielitajuni ja -korvani vastainen. Vielä sitäkin kamalampaa on silti se, kun joku lähtee lomalle "Thaimaaseen". Siis ihan oikeasti, kuinka moni muka sanoisi "Ahvenanmaaseen" tai "Pohjanmaaseen"? Mikä kumma siinä on, että Thai-etuliite yhtäkkiä sumentaa täysin puhujan kielitajun ja käsityksen taivutuksesta?  

 

3. Kultakutri ja kolme karhua. Mitä syöttäisit karhuille Kultakutrin sijaan?

– Hunajaa tietysti. Laventelihunajaa, timjamihunajaa tai vastaavaa provencelaiserikoisuutta. 

 

4. Mikä on suosikki-nelijalkaisesi?

– Mopsi tietenkin! Mopo voittaa kissanpennun täpärästi lyttykuonon mitalla.

 

5. Toimivatko (noin) viisi sormeasi paremmin oikeassa vai vasemmassa kädessä?

– Oikeassa. Tosin olen ajatellut opetella käyttämään hiirtä vasemmalla kädellä, jotta sillekin tulisi vaihteeksi jotain tekemistä. 

 

6. Kuusi on aina kuusi, mutta onko honka, mänty vai petäjä?

– Mänty. Honka ja petäjä ovat minulle sanoina paljon etäisempiä ja harvemmin käytettyjä kuin arkinen mänty.
 

7. Muistatko kaikkien seitsemän kääpiön nimet ulkoa?

– Kokeillaan: Ujo, Vilkas, Lystikäs, Unelias... Jörö, vai mikä sen vihaisen nimi olikaan? Viisas... Ei, seitsemättä en kykene muistamaan. *googlettaa* Nuhanenä, niinpä tietysti! Mutta vastaus kysymykseen on siis ei, en muistanut.

 

(kuva)

 

 

8. Mikä olisi maailman kahdeksas ihme?

– Versailles. Keskelle suota 1600-luvun alussa rakennetusta pienestä metsästysmajasta tuli valtaisa, 2300 huonetta käsittävä palatsi, joka on pysynyt pystyssä ja paikoin Aurinkokuninkaan aikaisessa asussa läpi useammankin vallankumouksen ja ancien régimestä keisarikuntien kautta tasavaltaan. En koskaan saa tarpeekseni sen historiasta.

9. Kiinassa yhdeksän on lohikäärmeen luku. Kuvaile pieni lohikäärme.

– Minun pieni lohikäärmeeni olisi totta kai vaaleanpunainen. Se olisi vähän mopsia isompi ja painaisi kymmenisen kiloa. Se olisi suomupeitteinen mutta silti pehmeä ja mukava koskettaa. Pieni lohikäärmeeni ei syöksisi tulta vaan sillä olisi kostea ja karhea kieli, jolla se suukottelisi minua kuten kissa tai mopot. 

10. Mistä aineesta sait koulussa kymppejä?

– Käytöksestä ja kielistä. Minulla oli läpi koko kouluaikani aina 10 äidinkielessä, englannissa, ruotsissa, ranskassa ja saksassa. Silloin tällöin kymppejä tuli muistakin humanistiaineista, kuten uskonnosta ja psykologiasta. Minulla on muuten lukion päättötodistuksessa kymppi jopa musiikista, vaikka minua epämusikaalisempaa ihmistä saa hakea! Kokeessa piti tietää klassisen musiikin säveltäjiä ja maailmalla klassisen musiikin saralla menestyneitä suomalaisia sekä kuvailla Sibeliuksen viulukonserttoa. Kyllähän minä sellaisista kympin sain helposti, mutta soittaa tai laulaa en osaa alkuunkaan.

11. Polkupyörien renkaissa on osapuilleen 4x11 pinnaa. Milloin ja mistä ihmeen syystä olet viimeksi ollut kankki ko Jopo?

– Kankki = kankea? Mikäli ymmärsin kysymyksen oikein, olen kankea suurimman osan ajasta. Notkea en ole koskaan ollut, eivätkä liikunnan puute ja laiskanpulskea kroppani ainakaan auta asiaa.  

Mitä oikeastaan teet?

Sen jälkeen, kun aloitin työt, on useampi kuin yksi ihminen esittänyt minulle kohtalokkaan kysymyksen: "Mitä sä oikeastaan teet siellä?" Todellisuudessa teen vaikka mitä, käännöksistä pomon lounaan lämmittämiseen. Tyypillinen työpäiväni on suunnilleen tällainen:

 

Tulen aamulla työpaikalle n. klo 9.10 riippuen siitä, onko bussi ajoissa. Matkalla pysäkiltä byroorakennuksen eteen pysähdyn ihailemaan näköalaa ja etenkin parinkymmenen kilometrin päässä siintävää Sainte-Victoire-vuorta:

 

Ensimmäiseksi käyn tervehtimässä ja poskisuukottelemassa kaikki jo paikalla olevat työtoverit: Bonjour Jean-Pierre (nimi muutettu), ça va ? Aina on sanottava, että hyvin savaa, vaikka ei savaisikaan. Ne, jotka eivät vielä ole tulleet, ilmaantuvat jossain vaiheessa aamupäivää työhuoneeseeni vaihtamaan savaat ja poskisuukot. Onneksi meitä on vain yhdeksän...! Tervehdyskierroksen jälkeen laitan tietokoneen päälle, haen jääkaapista vesipulloni, avaan työ- ja privaattisähköpostini ja jos edellisillalta ei ole jäänyt mitään keskeneräistä työtä, luen Helsingin Sanomien ja La Provencen sivuilta tuoreimmat uutiset.

 

Sitten vähitellen alkaa puolelta ja toiselta tipahdella työtehtäviä. Minua pyydetään kääntämään englanniksi tänään iltapäivällä julkaistava pörssitiedote. Heitän tekstin Google-kääntäjään, kopioin lopputuloksen Wordiin ja alan työstää sitä. Google saa aikaan huomattavasti parempaa tekstiä ranskan ja englannin välillä kuin esimerkiksi ranskasta suomeen. Tarkistelen epävarmoja termejä uuden parhaan ystäväni, WordReference-sivuston avulla. Se on loistava: jokaiseen sanaan on tarjolla monta esimerkkiä kontekstin mukaan ja aktiivisella käyttäjäfoorumilla natiivipuhujat jakavat omia ehdotuksiaan kulloiseenkin tilanteeseen.

 

Ehdin juuri saada käännöksen valmiiksi ja lähetettyä eteenpäin sivun asettelusta vastaavalle kollegalle, kun työpöydälleni ilmestyy alihankkijan kanssa solmittu sopimus. Kipaisen käytävän päähän kopiokone-fax-skannerille, skannaan sopimuksen, palaan takaisin huoneeseeni, tallennan PDF:n sopivaan paikkaan firman sisäisen verkon kansioihin, rei'itän koko nivaskan ja arkistoin sen fyysisessä muodossa mappiin, jonka kiikutan vastapäisessä byroossa istuvan vanhemman assistentin kaappiin.

 

Puhelin soi. Kiirehdin vastaamaan, yritän huonosta kuuluvuudesta huolimatta saada ylös soittajan nimen ja yrityksen ja valitsen tavoitellun henkilön pikanumeron. Hän ei ehdi ottaa puhelua vastaan. Palaan takaisin linjalle, merkitsen muistiin soittajan numeron ja lähetän kollegalle sähköpostitse soittopyynnön. Yritän samalla arvailla, kirjoitetaanko soittajan firman nimi Marche, Marsh, March vai Marsch ja soittajan itsensä nimi Pichet, Piché, Piget, Pigé, Pigié vai kenties jotain muuta (nimet keksittyjä, mutta problematiikka sama).

 

Kakkospomo poikkeaa morjestamaan ja pyytää ohimennen minua tarkistamaan, ovatko kaikki yhtiökokouspöytäkirjat vuodesta 2008 saakka varmasti skannattuina sisäisessä verkossa. Eivät ole, vaan vuosi 2009 puuttuu kokonaan ja vuodesta 2010 puolet. Kaivan paksuista pöytäkirjamapeista esille mainitut vuodet ja rupean skannaamaan niitä: irrotan niitit, tarkistan että sivut ovat irrallaan toisistaan ja oikeassa järjestyksessä, nimeän tiedoston suoraan skannerilla, skannauksen jälkeen nidon sivut uudestaan kiinni ja panen takaisin omille paikoilleen mappeihin.

 

Marokosta soittaa joku, jonka ranskan kielestä on varsin vaikea saada selvää ja nimestä lähes mahdotonta. "Te olette soittanut minulle!" En kylläkään ole, mutta soittaja inttää, että numeromme näkyy hänen puhelimessaan. Välitän puhelun assistenttikollegalleni, joka ilmeisesti onkin soittanut miehelle, pomolla kun on omia bisneksiä Välimeren tuolla puolen.

 

Jatkan yhtiökokouspöytäkirjojen sähköistä arkistointia ja huomaan yhtäkkiä, että kello on puoli yksi. Syömään! Koska meillä ei ole iloa omistaa työpaikkaruokalaa, jokainen tuo kotoaan eväät. Minulla on pöydänlaatikot täynnä valmisruokia niiden päivien varalle, jolloin en ole tehnyt edellisiltana ruokaa. Nappaan laatikostani lautasen ja ruokailuvälineet – en halua käyttää kaikkien yhteisiä – ja lähden lämmittämään lounastani. Vanhempi assistentti on kattanut pomolle ruoan pöytään, lämmittänyt sen valmiiksi (hänen poissa ollessaan se on minun tehtäväni...) ja menee henkilökohtaisesti hakemaan kuusikymppisen miehen työhuoneestaan syömään kuin äiti pikkupojan kesken leikkien. Lounaan jälkeen hän totta kai tiskaa pomon astiat vessan lavuaarissa yhteisellä sienellä. Minä toin heti toisena työpäivänä käyttööni oman tiskisienen ja oman astiapyyhkeen.

 

Lounaan jälkeen tekeminen loppuu tyystin. Kukaan ei tule pyytämään mitään, sähköposti on tyrehtynyt, puhelin ei soi. Luen taas Helsingin Sanomia, käväisen nopeasti Facebookissa, lisään huulipunaa, syön pöydänlaatikosta Pandan mustikkalakuja. Tapan aikaa parhaani mukaan. Viime viikolla minulla ei yhtenä iltapäivänä ollut moneen tuntiin mitään työtä, joten ennätin lukea Project Gutenbergista ilmaista nettikirjaa vaikka kuinka kauan kenenkään huomaamatta.

 

Päätän käydä tyhjentämässä firman yleisen sähköpostilaatikon, jota kukaan ei yleensä ehdi/viitsi siivota. Poistan 40 roskapostia ja pohdin itsekseni, mitä tehdä viestille, jossa ammattilainen tarjoaa käännös- ja sihteeripalveluja. Poistan viestin. Tässä firmassa on jo yksi kääntävä sihteeri! 

 

Vasta viiden maissa assistenttikollega ilmaantuu huoneeni ovelle shekkivihko ja paperipinkka kädessään. Ne ovat eri alihankkijoiden laskuja, jotka minun tulee maksaa shekeillä. Etsin yksi kerrallaan jokaisesta laskusta sen numeron ja loppusumman, kirjoitan shekin ja vien sen assistentille allekirjoitettavaksi. Tämä yhteensä 15 kertaa. Kun kaikki shekit on allekirjoitettu, kopioin ne yksitellen, laitan jokaisen niistä kirjekuoreen ja osoitteen päälle, nidon shekkikopion kiinni alkuperäiseen laskuun ja mapitan koko komeuden. WTF! Totta kai vuonna 2012 firman laskut maksetaan käsin kirjoitetuilla shekeillä! 

 

Shekkirumbaan kuluu niin paljon aikaa, että ehdin kirjoittaa enää yhden kirjeen. Se on kieltävä vastaus energia-alan opiskelijan työharjoitteluhakemukseen. Olen pahoillani pojan puolesta, mutta samaan aikaan miltei ihmeissäni: vielä kaksi kuukautta sitten keräsin itse hylkäyskirjeitä enkä olisi ikinä uskonut, että tänään olisin siinä asemassa, että kirjoittaisin niitä. Aihe on liiankin tuttu, joten kirje syntyy nopeasti. "Kiitämme hakemuksestanne ja valittaen toteamme, ettei pieni yrityksemme pysty vastaanottamaan harjoittelijoita. Toivotamme teille menestystä opinnoissanne ja toivomme teidän löytävän nopeasti sopivan harjoittelupaikan." Nimi alle, kuoreen ja menoksi. Sentään poika saa selkeän vastauksen eikä odota ja toivo turhaan. 

 

Kello on 18.37. Kone kiinni, takki päälle, hyvän illan toivotukset kollegoille ja kipin kapin bussipysäkille! Lähetän E:lle varoitusviestin "possu tulee kohta". Paitsi että bussi on myöhässä, taas. Pelaan kännykällä ristinollaa katulampun alla ja voitan viisi kertaa peräkkäin. Kotona olen kymmentä yli seitsemän.

 

Olen taas ansainnut elantoni yhden päivän edestä ja tuntenut itseni ainakin ajoittain osaavaksi ja hyödylliseksi. Huomenna odottavat jälleen uudet haasteet.

 

 



WTF = Welcome to France

Kunnia otsikosta kuuluu minulle tuntemattomalle facebookkaajalle, jonka kommentin löysin jokin aika sitten Maurelitan statuspäivityksen alta. Olin muistaakseni töissä FB:a selaillessani ja kommentti aiheutti osuvuudellaan mojovan repeämisen. Tuo on vain niin... totta!

Meillä odotetaan vaihteeksi neljättä päivää putkimiestä, koska bideen vesiputki vuotaa eikä sitä voi parhaillaan käyttää. Kuten aina käy, vuoto tuli huomattua torstaina eli pyhäpäivän aamuna. E. soitti Depanaix-korjausfirmaan, joka periaatteessa päivystää aina ja lähettää apuun kulloisenkin tarpeen mukaan putki- ja sähkömiehiä, lasinkorjaajia, lukkoseppiä ja melkein minkä lajin ammattimiehiä tahansa. Vaan kun sattui olemaan pyhäpäivä, oli myös Depanaix luonnollisesti "tehnyt sillan" (faire le pont, ts. jos pyhäpäivän ja viikonlopun välissä on yksi työpäivä, otetaan sekin vapaaksi; keskiviikolle osuva pyhäpäivä tuottaa kaksi vapaata ja sitä kutsutaan akveduktin tekemiseksi, faire un aqueduc) eikä minkään sortin korjaajaa ollut saatavissa ennen maanantaita. Onneksi vika oli pieni; mitä olisimmekaan tehneet, jos pesukone tai kuumavesisäiliö olisivat hajonneet bideen sijasta?

(kuva)

Mieleeni muistui yllättäen, että luottokorttiini kuuluu "tyttövakuutus", joka sisältää kolmensadan euron edestä korjaustöitä vuodessa. Kaivoin numeron esille ja soitin ensimmäisen kerran. Kohtelias nuori mies langan toisessa päässä ei ollut millään löytää minua tiedostoistaan, sillä haku tehtiin nimen ja postinumeron perusteella (!) ja osoitteeseeni oli totta kai merkitty väärä postinumero, 13100 eli Aixin keskustan numero. Kylämme postinumeron kolme viimeistä numeroa ovat aivan erit, sillä meillä on oma postinumero, vaikka kuulummekin Aixin kaupunkiin. Passons. Kun postinumero oli saatu korjattua, lupasi mies soittaa minulle takaisin, kunhan olisi löytänyt alueeltamme sopivan putkimiehen, joka olisi töissä pyhäpäivänä. Varttia myöhemmin hän soitti ja ilmoitti, ettei Aixissa tai lähialueilla ole ketään putkimiestä töissä, soittakaa huomenna uudestaan! Siunailimme jälleen, että onneksi ei ole tämän vaarallisempi vika kyseessä.

Perjantaiaamulla soitimme taas vakuutuksen numeroon. Puheluun vastannut nainen ihmetteli tovin, miksei meille ollut annettu edellisestä soitostamme tapausnumeroa, mutta suostui kuitenkin etsimään meille ratkaisua ongelmaamme. "Putkimies soittaa teille tämän päivän kuluessa, älkää olko huolissanne!" Kun jokin ranskalainen (virallinen) taho julistaa iloisesti ne vous inquiétez pas, on yleensä syytä pikemminkin olla huolissaan. Putkimies nimittäin ei soittanut, ei päivällä eikä illalla. 

(kuva)

Lauantaina oli kolmannen vakuutuspuhelun vuoro. Tällä kertaa puhelimessa oli E. ja onneksi olikin, sillä minä olisin varmaan revennyt nauramaan kesken puhelun, niin absurdi siitä tuli. Kolmas vakuutushenkilö nimittäin väitti ensin kivenkovaan, ettei kyseiseen luottokorttivakuutukseen suinkaan kuulu putkimiehen palveluksia. Vasta kun E. luki pankin MasterCard-esitteestä vakuutuksen sisältöä, nainen uskoi ja alkoi sitten epäluuloisen oloisesta kysellä, eikö meille tosiaan ollut kukaan soittanut edellisenä päivänä. Oletteko siis aivan varma, ettei putkimies soittanut? Siinä vaiheessa E. hermostui ja ärähti, ettei hän todellakaan roikkuisi lauantaiaamuna puhelimessa kolmatta kertaa saman asian takia, jos putkimies olisi jo saatu paikalle! Tähän nainen, että kaikki alueemme putkimiehet ovat varmaan korjaamassa tulvavahinkoja. Tässä välissä minä repesin, sillä tulvia on parhaillaan lähinnä pohjoisimmassa Ranskassa eikä niitä ole todellakaan ollut meillä päinkään viime viikonlopun myrskyistä huolimatta. "Ai jaa, no ei sitten varmaan", sanoi nainen langan toisessa päässä, ja E. pyöritteli silmiään. Puhelu ei lopulta johtanut muuhun kuin kehotukseen soittaa maanantaina uudestaan. 

E. ehdotti jo, että hankkisimme itse putkimiehen paikalle, mutta minä haluan katsoa loppuun asti, onko tästä vakuutushommasta mihinkään. Ketut, minä kuitenkin maksan siitä luottokorttini kuukausimaksussa! On myös hyvä tietää, että jos jokin isompi vesivahinko tapahtuu pyhäpäivänä tai yleisen "sillan" aikana, on kai viisainta soittaa palomiehet paikalle. Tässä neljän päivän aikana putkimiestä odotellessa olisi talo ehtinyt kastua melkoisen märäksi, jos keittiön komeroon piilotettu kuumavesisäiliö olisi keksinyt lahota juuri pitkän viikonlopun aikana.

WTF...

Työn raskaan raataja

Täällä sitä nyt ollaan, jo toista päivää töissä! Istun parhaillaan lasiseinäisessä byroossani, joka on suunnilleen makuuhuoneemme kokoinen ja josta on sivuttainen näköala Sainte-Victoire-vuorelle ja Aixia ympäröiville kukkuloille. Vielä en ole ehtinyt sisustaa uutta koppiani (tai "personnalisoida", kuten ranskalainen sanoisi), mutta jossain vaiheessa aion kyllä tuoda tänne edes pari mopsinkuvaa seinille. Viherkasvikin olisi kiva.

 

Työurani alkoi eilen vauhdikkaasti: heti iltapäivällä oli viiden tunnin maratonkokous, johon osallistui kaksi saksalaista yhtiökumppania ja kaksi henkilöä Pariisista. Minun toivottiin osallistuvan neuvotteluun ja tekevän muistiinpanoja, joten istuin iltapäivän kiltisti pomon byroossa, kuuntelin, yritin ymmärtää edes jotain (kielellisesti tietenkin ymmärsin, mutta asioiden ydintä en niinkään) ja kirjoittaa ylös mahdollisimman paljon, koska en todellakaan pystynyt itsenäisesti päättämään, mikä oli tärkeää ja mikä ei. Olin silti melko ylpeä itsestäni: istuin suomalaisena keltanokkana ranskalaisten ja saksalaisten keskellä englanninkielisessä neuvottelussa, jonka kieli tosin puhujan mukaan vaihtui lennossa ranskaan tai saksaan, ja tein sujuvasti muistiinpanoja kaikilla mainituilla kielillä huomaamatta aina itsekään, että kieli oli vaihtunut! Sain vieläpä tänä aamuna kehuja kakkospomolta, joka sanoi, että kokousyhteenvetoni oli ensikertalaiselta oikein hyvä.

 

Tänään olen tehnyt erityisesti käännöksiä, lähinnä ranskasta englanniksi. Aamupäivällä oli kiireistä, välillä en tehnyt pariin tuntiin mitään – tai tein toki, vastailin privaattisähköposteihini ja käväisin Facebookissa – ja kohta lähden opastettavaksi siinä, miten lehdistötiedote lähetetään maailmalle. 

 

Viihdyn!

 

     

Expatriaatti ekstaasissa

Takana 11 päivää Suomea ja edessä onneksi vielä kuusi! Kuten lomilla aina ja kotilomilla erityisesti, aika on vilistänyt eteenpäin vähintään valon nopeudella, mutta olen siitä huolimatta onnistunut nauttimaan suunnattomasti täällä olostani ja toteuttamaan monia haaveitani ja etukäteissuunnitelmiani. Nyt kun työttömyyden ylleni langettama raskas musta varjo on vihdoin väistynyt, olen voinut keskittyä vain olemaan onnellinen. Tällä kertaa se on ollut em. syystä johtuen entistäkin helpompaa. Minut ovat tehneet erityisen onnelliseksi mm. seuraavat asiat:

- Mopsien helliminen, rapsuttelu, suukottelu ja sylissä pitäminen. Varsinkin Meeri on ihanin ja suloisin kuviteltavissa oleva otus. Kuinka käsittämättömän paljon noin hölmöä ja rumaa eläintä voikaan rakastaa?

 - Helsingin Sanomien levittäminen auki aamiaispöydässä samalla kun syön ruisleipää ja juon kupista (enkä kulhosta) kahvia, johon en ole lämmittänyt maitoa kattilassa. Hillon ja Nutellan sijasta leivälläni on juustoa ja kurkkua.

- Päivittäinen autoilu ja hilpeä huomio siitä, että Turku-Salo-moottoritie arki-iltapäivänä viideltä on suunnilleen yhtä vilkas kuin Aix-Marseille-moottoritie yöllä tai sunnuntaina.

- Ihmisten koteihin vilkuilu koirien iltalenkin aikana. Mikään stalkkeri en toki ole, mutta valaistuja ikkunoita on pimeässä illassa vaikea olla näkemättäkään. Ranskassa ei vahingossakaan näe kenenkään kotiin, sillä ikkunaluukut suljetaan visusti heti kun alkaa hämärtää.

- Keltavihreät metsät syysauringossa.

 - Rakkaiden ystävien tapaaminen juustokakun tai viinilasillisen ääressä. 

 - Värikkään kaulahuivin kutominen Aixissa odottavaa uutta fuksianpunaista syystakkiani varten.

- Kolme yli 600-sivuista suomenkielistä pokkaria, jotka saalistin Akateemisesta kirjakaupasta ja jotka pääsevät kartuttamaan jo ennestään huojuvia kirjapinoja olohuoneemme nurkassa.

- Uuden tyylikkään työpuvuston kerääminen. Olen hankkinut lähinnä yksinkertaisia ja siistejä perusvaatteita, kuten valkoisia paitapuseroita ja mustia suoria housuja, joita voin yhdistellä vanhojen vaatteideni kanssa sen mukaan, millainen pukeutumiskäytäntö uudella työpaikallani vallitsee.

- Lounas entisellä työpaikallani ja kaikkien mukavien työkavereiden tapaaminen vuoden tauon jälkeen.

- Se, että joku muu päättää puolestani, mitä minäkin päivänä syödään ja ennen kaikkea se, ettei tarvitse muistella, kenen tiskivuoro kulloinkin on. 

- Uutisten katsominen muulloinkin kuin klo 13 ja klo 20.     

Sekä moni, moni muu seikka. Tiedossa on vielä ainakin lounaita ja illallisia rakkaiden ja tärkeiden läheisten kanssa, uunituoreen passin hakeminen poliisilaitokselta, uuden kameran hankinta ja paljon karjalanpiirakoita ja maksalaatikkoa!

 

Syksyinen kotikoti

Vielä kerran kiitokset koko sydämestäni ihanista kommenteistanne edelliseen postaukseeni! 

Ennen (toivoaksemme mahdollisimman pitkän) työrupeaman alkua vietän reilut kaksi viikkoa kotikotona Suomessa niin sanotusti lataamassa akkuja ja varastoimassa mahdollisimman paljon rakkautta ja positiivista energiaa, sillä tulevana työssäkävijänä ei ole lainkaan selvää, milloin seuraavan kerran pääsen tänne. Saavuin eilen illalla, ja kuten äiti Facebookissa arveli, minut tänne lennättänyt KLM:n kone taisi työntää kaikki sadepilvet edellään kauemmas, sillä koko tämän päivän on ollut täydellisen kaunis ja kirkas syyspäivä, juuri sellainen, joista pidän. Ruska on jo melko hyvällä mallilla ainakin autotallimme takaisessa pikkumetsikössä:

Mopsit innostuivat ikihyviksi havaittuaan illalla, kuka yllättäen ilmestyikään ovesta sisälle, ja ne ovat siitä saakka kulkeneet perässäni enimmän osan aikaa. Meeri on edelleen Fifin oma riiviömopo:

Toistaiseksi ei ole enempää raportoitavaa, sillä riiviömopo odottaa parhaillaan minua nakkelemaan lelua noudettavaksi...!