Mitä oikeastaan teet?

Sen jälkeen, kun aloitin työt, on useampi kuin yksi ihminen esittänyt minulle kohtalokkaan kysymyksen: "Mitä sä oikeastaan teet siellä?" Todellisuudessa teen vaikka mitä, käännöksistä pomon lounaan lämmittämiseen. Tyypillinen työpäiväni on suunnilleen tällainen:

 

Tulen aamulla työpaikalle n. klo 9.10 riippuen siitä, onko bussi ajoissa. Matkalla pysäkiltä byroorakennuksen eteen pysähdyn ihailemaan näköalaa ja etenkin parinkymmenen kilometrin päässä siintävää Sainte-Victoire-vuorta:

 

Ensimmäiseksi käyn tervehtimässä ja poskisuukottelemassa kaikki jo paikalla olevat työtoverit: Bonjour Jean-Pierre (nimi muutettu), ça va ? Aina on sanottava, että hyvin savaa, vaikka ei savaisikaan. Ne, jotka eivät vielä ole tulleet, ilmaantuvat jossain vaiheessa aamupäivää työhuoneeseeni vaihtamaan savaat ja poskisuukot. Onneksi meitä on vain yhdeksän...! Tervehdyskierroksen jälkeen laitan tietokoneen päälle, haen jääkaapista vesipulloni, avaan työ- ja privaattisähköpostini ja jos edellisillalta ei ole jäänyt mitään keskeneräistä työtä, luen Helsingin Sanomien ja La Provencen sivuilta tuoreimmat uutiset.

 

Sitten vähitellen alkaa puolelta ja toiselta tipahdella työtehtäviä. Minua pyydetään kääntämään englanniksi tänään iltapäivällä julkaistava pörssitiedote. Heitän tekstin Google-kääntäjään, kopioin lopputuloksen Wordiin ja alan työstää sitä. Google saa aikaan huomattavasti parempaa tekstiä ranskan ja englannin välillä kuin esimerkiksi ranskasta suomeen. Tarkistelen epävarmoja termejä uuden parhaan ystäväni, WordReference-sivuston avulla. Se on loistava: jokaiseen sanaan on tarjolla monta esimerkkiä kontekstin mukaan ja aktiivisella käyttäjäfoorumilla natiivipuhujat jakavat omia ehdotuksiaan kulloiseenkin tilanteeseen.

 

Ehdin juuri saada käännöksen valmiiksi ja lähetettyä eteenpäin sivun asettelusta vastaavalle kollegalle, kun työpöydälleni ilmestyy alihankkijan kanssa solmittu sopimus. Kipaisen käytävän päähän kopiokone-fax-skannerille, skannaan sopimuksen, palaan takaisin huoneeseeni, tallennan PDF:n sopivaan paikkaan firman sisäisen verkon kansioihin, rei'itän koko nivaskan ja arkistoin sen fyysisessä muodossa mappiin, jonka kiikutan vastapäisessä byroossa istuvan vanhemman assistentin kaappiin.

 

Puhelin soi. Kiirehdin vastaamaan, yritän huonosta kuuluvuudesta huolimatta saada ylös soittajan nimen ja yrityksen ja valitsen tavoitellun henkilön pikanumeron. Hän ei ehdi ottaa puhelua vastaan. Palaan takaisin linjalle, merkitsen muistiin soittajan numeron ja lähetän kollegalle sähköpostitse soittopyynnön. Yritän samalla arvailla, kirjoitetaanko soittajan firman nimi Marche, Marsh, March vai Marsch ja soittajan itsensä nimi Pichet, Piché, Piget, Pigé, Pigié vai kenties jotain muuta (nimet keksittyjä, mutta problematiikka sama).

 

Kakkospomo poikkeaa morjestamaan ja pyytää ohimennen minua tarkistamaan, ovatko kaikki yhtiökokouspöytäkirjat vuodesta 2008 saakka varmasti skannattuina sisäisessä verkossa. Eivät ole, vaan vuosi 2009 puuttuu kokonaan ja vuodesta 2010 puolet. Kaivan paksuista pöytäkirjamapeista esille mainitut vuodet ja rupean skannaamaan niitä: irrotan niitit, tarkistan että sivut ovat irrallaan toisistaan ja oikeassa järjestyksessä, nimeän tiedoston suoraan skannerilla, skannauksen jälkeen nidon sivut uudestaan kiinni ja panen takaisin omille paikoilleen mappeihin.

 

Marokosta soittaa joku, jonka ranskan kielestä on varsin vaikea saada selvää ja nimestä lähes mahdotonta. "Te olette soittanut minulle!" En kylläkään ole, mutta soittaja inttää, että numeromme näkyy hänen puhelimessaan. Välitän puhelun assistenttikollegalleni, joka ilmeisesti onkin soittanut miehelle, pomolla kun on omia bisneksiä Välimeren tuolla puolen.

 

Jatkan yhtiökokouspöytäkirjojen sähköistä arkistointia ja huomaan yhtäkkiä, että kello on puoli yksi. Syömään! Koska meillä ei ole iloa omistaa työpaikkaruokalaa, jokainen tuo kotoaan eväät. Minulla on pöydänlaatikot täynnä valmisruokia niiden päivien varalle, jolloin en ole tehnyt edellisiltana ruokaa. Nappaan laatikostani lautasen ja ruokailuvälineet – en halua käyttää kaikkien yhteisiä – ja lähden lämmittämään lounastani. Vanhempi assistentti on kattanut pomolle ruoan pöytään, lämmittänyt sen valmiiksi (hänen poissa ollessaan se on minun tehtäväni...) ja menee henkilökohtaisesti hakemaan kuusikymppisen miehen työhuoneestaan syömään kuin äiti pikkupojan kesken leikkien. Lounaan jälkeen hän totta kai tiskaa pomon astiat vessan lavuaarissa yhteisellä sienellä. Minä toin heti toisena työpäivänä käyttööni oman tiskisienen ja oman astiapyyhkeen.

 

Lounaan jälkeen tekeminen loppuu tyystin. Kukaan ei tule pyytämään mitään, sähköposti on tyrehtynyt, puhelin ei soi. Luen taas Helsingin Sanomia, käväisen nopeasti Facebookissa, lisään huulipunaa, syön pöydänlaatikosta Pandan mustikkalakuja. Tapan aikaa parhaani mukaan. Viime viikolla minulla ei yhtenä iltapäivänä ollut moneen tuntiin mitään työtä, joten ennätin lukea Project Gutenbergista ilmaista nettikirjaa vaikka kuinka kauan kenenkään huomaamatta.

 

Päätän käydä tyhjentämässä firman yleisen sähköpostilaatikon, jota kukaan ei yleensä ehdi/viitsi siivota. Poistan 40 roskapostia ja pohdin itsekseni, mitä tehdä viestille, jossa ammattilainen tarjoaa käännös- ja sihteeripalveluja. Poistan viestin. Tässä firmassa on jo yksi kääntävä sihteeri! 

 

Vasta viiden maissa assistenttikollega ilmaantuu huoneeni ovelle shekkivihko ja paperipinkka kädessään. Ne ovat eri alihankkijoiden laskuja, jotka minun tulee maksaa shekeillä. Etsin yksi kerrallaan jokaisesta laskusta sen numeron ja loppusumman, kirjoitan shekin ja vien sen assistentille allekirjoitettavaksi. Tämä yhteensä 15 kertaa. Kun kaikki shekit on allekirjoitettu, kopioin ne yksitellen, laitan jokaisen niistä kirjekuoreen ja osoitteen päälle, nidon shekkikopion kiinni alkuperäiseen laskuun ja mapitan koko komeuden. WTF! Totta kai vuonna 2012 firman laskut maksetaan käsin kirjoitetuilla shekeillä! 

 

Shekkirumbaan kuluu niin paljon aikaa, että ehdin kirjoittaa enää yhden kirjeen. Se on kieltävä vastaus energia-alan opiskelijan työharjoitteluhakemukseen. Olen pahoillani pojan puolesta, mutta samaan aikaan miltei ihmeissäni: vielä kaksi kuukautta sitten keräsin itse hylkäyskirjeitä enkä olisi ikinä uskonut, että tänään olisin siinä asemassa, että kirjoittaisin niitä. Aihe on liiankin tuttu, joten kirje syntyy nopeasti. "Kiitämme hakemuksestanne ja valittaen toteamme, ettei pieni yrityksemme pysty vastaanottamaan harjoittelijoita. Toivotamme teille menestystä opinnoissanne ja toivomme teidän löytävän nopeasti sopivan harjoittelupaikan." Nimi alle, kuoreen ja menoksi. Sentään poika saa selkeän vastauksen eikä odota ja toivo turhaan. 

 

Kello on 18.37. Kone kiinni, takki päälle, hyvän illan toivotukset kollegoille ja kipin kapin bussipysäkille! Lähetän E:lle varoitusviestin "possu tulee kohta". Paitsi että bussi on myöhässä, taas. Pelaan kännykällä ristinollaa katulampun alla ja voitan viisi kertaa peräkkäin. Kotona olen kymmentä yli seitsemän.

 

Olen taas ansainnut elantoni yhden päivän edestä ja tuntenut itseni ainakin ajoittain osaavaksi ja hyödylliseksi. Huomenna odottavat jälleen uudet haasteet.