Grüße aus Berlin

Näin Berliinin ensimmäisen kerran syksyllä 1999 ja siitä asti se on kuulunut ehdottomiin suosikkeihini eurooppalaisten kaupunkien joukossa. Vuosien varrella olen käynyt siellä kuusi kertaa, useimmiten tavalla tai toisella Mireilleen liittyen: joko konsertissa tai berliiniläisten faniystävieni luona fiilistelemässä. Varsinaista turismia en ole siellä useinkaan harjoittanut. 

Nyt minulla oli tilaisuus vierailla seitsemättä kertaa Berliinissä ja kerrankin niin, ettei päämotivaationa ollut Mireille. Vietin siellä todellista laatuaikaa hyvän ystäväni Erjan kanssa torstai-illasta maanantaiaamuun ja nautin joka hetkestä. Kolme päivää kuluivat aivan liian nopeasti: kuljeskelimme kaikessa rauhassa Charlottenburgin ihastuttavilla pikkukaduilla, tapasimme paikallisia ystäviäni, shoppailimme erittäin maltillisesti, nautimme hyvin vähän kiinteää ja hieman enemmän nestemäistä ravintoa, saimme hulluja päähänpistoja ja toteutimme ne empimättä (kuten idean lähteä kahdelta yöllä taksilla vuorokauden ympäri auki olevaan baariin syömään aamiaista), vietimme yön Euroopan kuuluisimmassa teknoyökerhossa Berghainissa, jonne on äärimmäisen vaikeaa päästä sisään... Yhtä hauskaa minulla on harvoin ollut. 

Hotellin sijaan olimme vuokranneet pienen asunnon Friedrichshainin kaupunginosasta, aivan Alexanderplatzin tuntumasta. Ikkunasta näkyi suoraan Alexille ja asunnon toiselta puolelta vehreään Friedrichshainin puistoon:

Torstai-iltana kaupunkiin saavuttuamme emme viitsineet lähteä etsimään illallista Alexanderplatzia kauempaa. 

Päädyimme lopulta nuhjuiseen pizzeriaan, jonka terassilla kipitti hiiri (kenties keittiöstä karannut?) ja ananaspizzastani puuttuivat ananakset. Paikasta riitti lopulta hupia koko loppumatkan ajaksi. 

Seuraavana aamuna oli parempi onni. Nautimme ihanan aamiaisen auringonpaisteessa vaaleanpunaisessa Napoljonska-kahvilassa:

Asiakkaina oli myös varpusia:

Aamiaisen jälkeen ajoimme raitiovaunulla Hackescher Markt -asemalle ja kiertelimme muiden turistien joukossa Hackesche Höfen viehättävillä, sokkeloisilla sisäpihoilla:  

Yhden Berliinin tunnetuimmista nähtävyyksistä, Reichstagin eli valtiopäivätalon, näin läheltä vasta nyt seitsemännellä visiitilläni:

Illan vietimme asunnollamme, jonne olin kutsunut berliiniläisen Mireille-faniystäväni Bärbelin. Ihailimme Bärbelin ottamia kuvia Mireillen alkukeväiseltä Siperian kiertueelta, joimme samppanjaa ja juttelimme Mireillestä, DDR:n aikaisesta Berliinistä, Vuittonin laukuista ja vaikka mistä. Oli hienoa päästä taas puhumaan saksaa, jota en ole kunnolla käyttänyt pariin vuoteen.

Bärbelin lähdettyä jäimme vielä tuhoamaan pullollista roséviiniä. Minä olin vahvasti sitä mieltä, ettei kallisarvoista aikaa Berliinissä kannata tuhlata nukkumiseen, joten kahden aikaan yöllä laittauduimme edustuskuntoon ja lähdimme Berliinin yöhön. Minulla oli musta lyhyt pitsimekko ja ainakin kymmenen vuotta vanha musta höyhenpuuhka, joka antoi juuri sopivan dekadentin säväyksen asulle. Harmi, ettei kummallekaan tullut mieleen ottaa valokuvaa!

Ajoimme taksilla Schwarzes Café -baariin, joka on auki vuorokauden ympäri. Paikan erikoisuutena on, että siellä tarjotaan aamiaista 24/7. Minä tilasin siis kananmuna- ja juustoaamiaisen vähän ennen kolmea yöllä:

Koska maitokahvi ei tuohon aikaan oikein maistunut, nautin aamiaiseni ohessa appelsiinimehua vodkalla terästettynä – olihan kuitenkin yö ja me olimme baarissa emmekä aamiaiskahvilassa.

Seuraava päivä alkoi jälleen uudella kokemuksella, kebabin syömisellä. Olen varmaankin joskus muinoin maistanut kebabia, mutta en koskaan julkisesti kadulla enkä ainakaan yhtä hyvää ja halpaa! Mustafas Gemüsekebap tarjoaa kaupungin parhaat kasviskebabit: kolmella eurolla sain käpälääni puolimetrisen rullan, joka pursusi paistettuja perunoita, porkkanaa, munakoisoa, kurkkua, fetaa ja kaikkea muutakin ihanaa. Oikein harmitti, etten millään kyennyt syömään sitä loppuun. 

Lauantai oli sovittu shoppailupäiväksi, mutta lopulta kyseinen aktiviteetti supistui kiertelyksi KaDeWen kirjaosastolla. Mukaani tarttui viisi houkuttelevan paksua historiallista romaania, joita sain raahata mukanani koko loppupäivän. 

KaDeWeltä suuntasimme charmanttiin juustokakkukahvilaan, joka jo yksinään olisi Berliini-visiitin arvoinen. Porkkanajuustokakun voimin läksimme tervehtimään rakkaita berliiniläisystäviäni upouuden Boulevard Berlin -ostoskeskuksen Bären Company -karkkikauppaan, missä meille tarjoiltiin rosésamppanjaa ja nallekarkkeja (eikä muuten mitään haribonallekarkkihuttua, vaan kunnon tavaraa luonnollisista aineksista!). Koska jouduimme kulkemaan ostoskeskuksen läpi takaisin metroasemalle päästäksemme, tarttuivat ohimennen mukaani myös punaiset kengät huimaavaan kahdeksan euron hintaan:

Yön vietimme Berghainissa, vanhassa sähkövoimalassa, joka on muutettu yhdeksi maailman tunnetuimmista teknoklubeista. Tanssilattia on 18 metriä korkea ja yökerhoon mahtuu kerrallaan yli 2000 ihmistä. Noiden 2000:n joukkoon pääseminen on varsin haasteellista, sillä Berghainissa on kuulemma kaupungin tiukimmat ja mielivaltaisimmat ovimiehet, joiden silmää täytyy miellyttää sisään päästäkseen. Mitään puku- tai käyttäytymiskoodia ei ole, vaan Helvetin enkelin näköiset äijät valikoivat pitkän pitkästä jonosta umpimähkään, kuka kulloinkin on suosiossa ja kuka ei. Edestämme käännytettiin väkeä pois solkenaan, mutta ilmeisesti me punaisine iltapukuinemme, mustine paljettimekkoinemme ja höyhenpuuhkinemme olimme riittävän kiinnostavan näköisiä, koska meidät viitattiin sisään mukisematta. Ruumiin- ja laukuntarkastuksen jälkeen – kameroiden vieminen Berghainiin on ehdottomasti kiellettyä – ja 12 euroa maksettuamme olimme inessä synkässä ja pimeässä entisessä tehtaassa, jonka kolkkoutta lisäsivät metalliset portaat ja peilien täydellinen puute. Kaikkialla kaikui helvetillinen teknomusiikki, josta emme kumpikaan pidä. Viihdyimme siellä silti muutaman tunnin, lähinnä kai baarin tuntumassa, mistä johtuen muistikuvani käyvät aamua kohden aina vain epämääräisemmiksi. Viiden maissa joka tapauksessa kotiuduimme, ja jossain vaiheessa keskustelukielemmekin oli vaihtunut ruotsiksi...

Sattuneesta syystä emme sunnuntaina päässeet liikkeelle heti aamusta, mutta onneksi Berliinissä ei aamiaisen hankkiminen tuota ongelmia iltapäivälläkään. Café Bleibtreun 7 euron brunssin jälkeen löysimme itsemme Kreuzbergistä kotieläintilalta kanojen, hanhien, vuohien jne. keskeltä:

Alimman kuvan hanhella taisi olla jotain nokan koputtamista minua vastaan, sillä se kävi aivan yllättäen kimppuuni, yritti napata kiinni säärestäni ja puri käsilaukkuani. Onneksi minulla oli mukanani Marimekon Marseille-laukku eikä Vuittonia! 

Seuraava määränpää oli DDR-museo, mutta sinne asti päästyämme olimme niin nuupahtaneita, ettemme voineet olla asettumatta toviksi jos toiseksikin aivan Berliinin tuomiokirkon kupeeseen löhöilydrinkille:

Museoonkin kyllä lopulta pääsimme...

 

... mutta vasta niin lähellä sulkemisaikaa, ettemme ennättäneet nähdä näyttelyä kokonaan. Macht nichts, ei se poliittinen osuus minua olisi kiinnostanutkaan. 

Viimeisenä iltana halusimme syömään perinteiseen berliiniläispaikkaan. Sellaiseksi kelpasi Gambrinus, perustettu 1882. Ruokaa sai odottaa varsin kauan, mutta kun se saapui, en ollut uskoa silmiäni. Käpälä pystyyn kaikki ne, jotka ovat joskus nähneet tätä isomman schnitzelin:

Kuvasta puuttuu korkeusefekti, mutta schnitzel oli kupolimaisesti koholla perunakasan päällä. Hyvää oli kuin mikä, mutta jaksoin syödä tätä suunnilleen sitruunaviipaleeseen asti enkä palaakaan enempää. 

Maanantaiaamuna ei olisi todellakaan tehnyt mieli nousta kuuden jälkeen pakkaamaan...! Hyvästelimme kotoisan tukikohtamme, rupattelimme mukavia taksikuskin kanssa matkalla lentokentälle ja sanoimme sitten Berliinille auf Wiedersehen. Kahdeksatta kertaa odotellessa...

Vaihdoimme konetta Arlandassa ja käytimme parin tunnin vaihtoajan tehokkaasti hyväksemme:

Olen jo kauan halunnut kokeilla kalapedikyyriä, ja nyt saimme siihen loistotilaisuuden. Ensi alkuun hirvitti upottaa jalat (hampaattomia) kaloja kuhisevaan altaaseen, etenkin kun juuri näitä kaloja kuvailtiin erityisen nälkäisiksi. Kalat eivät kuitenkaan varsinaisesti edes kutittaneet; tuntui lähinnä siltä kuin olisi istunut jalat porealtaassa. Välillä kalaparvi painui pohjalle ja nousi taas hetken päästä herkuttelemaan. Meistä tuli nopeasti lentokentän ykkösturistinähtävyys, sillä melkein joka toinen ohikulkija pysähtyi ihmettelemään ja ottamaan meistä kuvia. 

Ruotsissa kun olimme, nautimme lounaaksi suunnattoman herkullisia lihapullia (kotioloissa olisimme nuolleet lautaset puhtaiksi) ja tiedustelimme tarjoilijalta punaviinisuositusta lihapullien kanssa. Tax free -pyrähdyksen jälkeen siemailimme kaikessa rauhassa samppanjaa, kun minä äkkäsin, että portilla luki lentomme kohdalla final call ja kaikki muut matkustajat olivat jo kadonneet näköpiiristä. Äkkiä lasit tyhjiksi – en olisi uskonut, että samppanjaakin voi juoda cul sec eli yhdellä huikalla! – ja portille, jossa meitä oltiin juuri aikeissa kuuluttaa. Ehdimme juuri ja juuri viimeisinä matkustajina lennolle. Täysin meille sopiva päätös matkalle!

Vaikka olen matkustanut kohtuullisen paljon elämäni aikana, tämä reissu oli ehdottomasti yksi parhaista. Berliini-kaipuu vaivaa edelleen, mutta onneksi tiedän Amsterdamin odottavan minua muutaman viikon päästä, ja tuskin tämä myöskään jää meidän ainoaksi yhteiseksi matkaksemme. Kuulinko jonkun jossain vaiheessa mainitsevan sanan "Pariisi"...?