Syvällä somessa

Luin jokin aika sitten Me Naiset -lehdestä pysäyttävän artikkelin someen eli sosiaaliseen mediaan hurahtaneista suomalaisista. Artikkelissa haastateltiin parikymppistä tyttökolmikkoa, 35-vuotiasta miestä ja kolmikymppistä pariskuntaa näiden sosiaalisen median käyttötottumuksista. 

Paikoin juttu oli ällistyttävää luettavaa. Tytöt eivät baarissa istuessaan keskustelleet lainkaan keskenään suullisesti, vaan pelkästään Facebookin kautta. Miehen puolitoistavuotiaalla pojalla on jo sähköpostiosoite ja Facebook-profiili ja lapsi kuuluu olevan ihmeissään, kun kaikki kiiltävät pinnat eivät olekaan iPadin näyttöjä eivätkä reagoi kosketukseen. 

 (kuva)

Siis oikeasti, 1,5-vuotias lapsi käyttää päivittäin iPadia ja katselee sillä eläinten kuvia? Mitä tapahtui vauvojen kuvakirjoille, niille, joiden kiiltävät sivut ovat paksua pahvia ja joille voi huoletta sotkea ruokaa, kuolaa tai mitä tahansa ja pyyhkiä rätillä puhtaiksi? Minä muistan vieläkin, kuinka korkeintaan parivuotiaana osasin näyttää katselukirjan piirroskuvasta karkkipaperin, leppäkertun, madon ja paljon muuta. Kirja oli täynnä tahmaa, koska "luin" sitä myös syödessäni, ja minulle valtavan tärkeä ja rakas. Miten sama onnistuu iPadin kanssa? Kuinka moni vanhempi sietää sosetahroja herkällä kosketusnäytöllä?

Entä miksi enää edes tavata ystäviä kasvotusten, jos juttelemisen sijasta jokainen näpyttelee hiljaisuudessa kännykkäänsä? Eikö olisi helpompaa ja halvempaa pysyä kotona kukin oman nettikameransa edessä ja järjestää videochat tai Skype-sessio? Facebook on verraton keino pitää yhteyttä kavereihin ulkomailla tai muuten vain pitkien välimatkojen päässä, mutta kun istutaan fyysisesti vierekkäin, miksi ihmeessä kommunikointi hoidetaan silloinkin virtuaalisesti? 

Ehkä olen jo niin kalkkis ja käpy, etten tajua. Tähän saakka olen kokenut edustavani jonkinlaista modernia edelläkävijäsukupolvea mitä teknologiaan tulee, mutta ilmeisesti olenkin luulossani aivan harhateillä. Minä sain ensimmäisen kännykkäni lukion 1. luokalla, 16-vuotiaana jouluna 1997, ja sillä pystyi soittamaan ja lähettämään sekä vastaanottamaan tekstiviestejä. Ei herätyskelloa, kalenteria, Angry Birdsejä tai Twitter-sovellusta. Tekstiviesteihinkin sai vain isot kirjaimet, ja halko painoi varmaan puoli kiloa. Nykyään sille nauraisivat jo varikset ja koiratkin, puhumattakaan sujuvasti iPadia käpälöivistä puolitoistavuotiaista. 

(kuva)

Artikkeli sai minut ennen kaikkea pohtimaan omaa somen käyttöäni. Olen parhaillaan käyttäjänä lähes 10 eri sosiaalisen median sivustolla: Facebook, Twitter, Foursquare, LinkedIn, Viadeo, HeiaHeia, Flight Diary... Yhtä aktiivinen en sentään joka paikassa ennätä olla; vaikka työtön olenkin, ei tietokone ole kasvanut kiinni syliini eikä juurtunut olohuoneen pöydälle. 

Facebook on minulle somen ehdoton ykkönen. Se on käytännössä auki aina silloin kuin koneenikin, ja kun en ole kotona, puhelimeni näyttöön päivittyy jatkuvasti valikoima tuoreimpia FB-päivityksiä. Mobiili-Facebook on itse asiassa nerokas keksintö: kassajonossa tai bussissa ei tylsisty lainkaan niin nopeasti, kun lueskelee kontaktien viimeisimpiä kuulumisia, ja sen avulla voi pitää useat ihmiset yhtäaikaisesti ajan tasalla tärkeistä tapahtumista. Odottaessani viime joulun alla epätietoisena ja -toivoisena Marseillen kentällä lentoa Suomeen, en joutunut ilmoittelemaan tilanteen edistymisestä monelle ihmiselle erikseen, vaan yksi päivitys tavoitti niin vanhemmat, ystävät kuin sukulaisetkin. 

Twitteriin sen sijaan en ole onnistunut luomaan läheistä suhdetta. Tuntuu, että sitä pitäisi seurata jatkuvasti ja herkeämättä: joskus johonkin viestiketjuun vastatessani on yhden 140 merkin päivityksen kirjoittamisen aikana ilmestynyt 40 lukematonta tweetiä. Kuinka monta tuhatta niitä kertyykään, kun on viikon sinisen pikkulinnun viserryksen ulottumattomissa?

 (kuva)

Uusin löytöni on Foursquare, johon käyttäjä ilmoittaa, missä paikassa (kauppa/ravintola/asema/pääkatu jne.) hän kulloinkin on. Joko sen uutuudenviehätys kestää tavanomaista kauemmin tai sitten minusta on kovaa vauhtia tulossa vakituinen käyttäjä, koska kirjaudun lähes automaattisesti Foursquareen heti, kun olen jossain muualla kuin kotona tai lähibussipysäkillä. Olen jo kahden paikan pormestari eli kirjautunut sinne muita useammin kahden viime kuukauden aikana. (Pahoittelen muuten FB-kavereideni seinien spammaamista Foursquare-päivityksilläni: sovelluksen ei ollut tarkoitus lähettää sijaintiviestejä Facebookiin, mutta nähtävästi kyseinen asetus ei toimi. Nyt olen muuttanut ne Facebookin kautta näkymään vain itselleni.)

Oleellinen kysymys kuuluu: miksi? Miksi haluan tiedottaa Internetissä, että kävin juuri Fnacissa ja Sephoralla, olin puoli tuntia sitten Aixin linja-autoasemalla ja parhaillaan menossa metroon Marseillessa Saint Charlesin rautatieasemalla? Mitä se kenellekään kuuluu, mitä hyötyä siitä on, ja ennen kaikkea, mitä haittaa? Tajusin vasta äsken, että olen aikanaan liittänyt Twitter-tilini Foursquareen ja vaikka en ole rastittanut kohtaa "lähetä aina sijaintini oletuksena Twitteriin", sovellus on kuitenkin tehnyt niin. Olen siis kuukauden ajan uskollisesti raportoinut liikkeeni myös minua Twitterissä seuraaville tuntemattomille. Poistin saman tien yhteyden näiden tilien väliltä ja toivon, etten ole ehtinyt saada perääni ketään hämärää stalkkeria. Hiljattain luin erään saksalaisen romaanin, jonka eräs osuus sijoittui DDR:n aikaan. Ihmettelin lukiessani, miten valtio muka voi tietää, missä ja minä päivinä ja kellonaikoina harmiton ja rehellinen päähenkilö oli liikkunut. En vahingossakaan tullut ajatelleeksi, että nykyään jaan itsekin vapaaehtoisesti ja innoissani samanlaisia tietoja julkisesti.

Itse kysymykseen en osaa edelleenkään vastata. Käytän Foursquarea, koska se on hauskaa ajanvietettä. Sen avulla muistan itsekin, missä olen minäkin päivänä ollut. Minua huvittaa ja kiinnostaa nähdä, onnistunko käymään jossain tietyssä paikassa useammin kuin muut käyttäjät. Se on muiden some-sovellusten tapaan muoti-ilmiö, jota "kaikki" käyttävät. Huonoja ja ontuvia selityksiä kaikki. Kuka keksii paremman?  

 

Pariisiko kakkosvaihtoehto?

Yleensä olen sen sortin ihminen, joka miettii ja suunnittelee tekemisiään pitkään ja hartaasti. Joskus harvoin kuitenkin eteen tupsahtaa yllättävä tilaisuus toimia varsin spontaanisti ja nopealla aikataululla. Viimeksi kohdalleni osui ex tempore -tilanne tiistaina, kun E. soitti töistä ja mainitsi varsinaisen asiansa ohella joutuvansa ottamaan kolme ylimääräistä lomapäivää vielä tämän vuoden puolella, jotta ei menetä niitä valtiolle. Minä sain siinä silmänräpäyksessä kuningasidean: "Otat ne jonkun viikonlopun ympärille ja lähdetään jonnekin!" 

Emme ole syksyn 2005 jälkeen käyneet yhdessä missään lähialueemme ulkopuolella, tuttujakin tutumpia Alppeja lukuun ottamatta. Olen monesti yrittänyt ehdottaa, että lähtisimme viikonlopuksi jonnekin, minne tahansa naapuridepartementteja kauemmas; asumme alle puolen tunnin ajomatkan päässä lähimmältä lentokentältä ja Etelä-Ranskasta pääsisi vajaassa kahdessa tunnissa lentämään niin Lissaboniin kuin Berliiniinkin. Italia on parinsadan kilometrin päässä ja Barcelonaan kulkee säännöllisesti busseja. Me taas vietämme viikonloput tiiviisti kotona pyykkiä pesten, televisiota katsellen ja nukkuen. Matkakohteiden sijaan yritämme päättää, viitsiikö imuroida vai ei ja vaihdetaanko lakanat nyt vai ensi lauantaina, ja sunnuntain kohokohtana on lounas vietnamilaisessa ravintolassa E:n isän kanssa. 

(kuva)

Tieto yllättävästä viiden päivän lomasta sai saman tien spontaanin puoleni hereille. Kieltäydyin kuuntelemasta E:n vastusteluja ("eikö olisi kuitenkin parempi pysyä rauhassa kotona ja nukkua pitkiä päiväunia?") ja aloin välittömästi ideoida, mihin olisi houkuttelevinta lähteä. Praha? München? Zürich? Venetsia? Toisin kuin Suomessa, täällä kaikki tosiaan tuntuu olevan miltei parin harppauksen päässä. Lopulta Praha alkoi tuntua hauskimmalta vaihtoehdolta, etenkin kun Air France alkoi hiljattain lentää erittäin edullisia lentoja pariinkymmeneen Euroopan kaupunkiin suoraan Marseille-Provencen kotikentältämme. E. kyseli epäluuloisesti, onko siellä poliittisesti rauhallista (vrt. Prahan kevät) ja vieläkö maa on kommunistinen. Näytin Googlesta kuvia Kaarlensillasta ja raatihuoneen tähtitieteellisestä kellosta ja vakuutin, että rautaesirippu on ihan oikeasti murtunut jo 20 vuotta sitten. (Ennakkoluulot istuvat tiukassa...)

Loman ajankohta osoittautui kuitenkin huomattavasti matkustusintoani rajoittavaksi tekijäksi. E. on lomapäiviään valitessaan riippuvainen 2-4 muusta henkilöstä, joten ainoaksi mahdollisuudeksi jäi lopulta 2.-6.12. Hyvin pian kävi ilmi, ettei 10 päivän varoitusajalla saanut edullisia lentolippuja minnekään, etenkään kun minä haluan mieluiten lentää vain Air Francella ja/tai KLM:lla lentopisteideni maksimoimiseksi. Prahaan olisi toki päässyt edestakaisin satasella, mutta vasta maaliskuussa. Melkein jo totesin, että ketut, ollaan sitten kotona ja nukutaan viisi päivää putkeen, kunnes tulin ajatelleeksi, ettei ulkomaanmatkailu sittenkään ole ainoa harkinnan arvoinen vaihtoehto. Onhan Ranskassakin ihan kivoja kaupunkeja... kuten nyt vaikka Pariisi.

 (kuva)

Siis haloo, paremman vaihtoehdon puutteessa pitää tyytyä Pariisiin?!? Ehdin juuri löytää Air Francen parhaan tarjouksen 172 e / kuono, kun E. mainitsi, ettei ole koskaan matkustanut TGV:lla. Surffasin siis kuuliaisesti SNCF:n, paikallisen VR:n sivuille ja totesin meidän kummankin säästävän kuusikymppiä, jos suhautamme pääkaupunkiin trikolorisiipien sijasta luotijunalla. Aikaa tietysti kuluu triplasti, tunnin sijasta kolme, mutta kaksin matkustaessa sen saanee kulumaan, eikä ainakaan tarvitse pelata käsimatkatavaroiden kokorajoitusten ja kosmetiikkamuovipussien kanssa! Niinpä viikon päästä "nousemme" junalla Pariisiin, monter à Paris, kuten täällä tavataan sanoa. 

Ensimmäiset treffit yhteisen rakkaan pariisilaisystävämme kanssa on jo sovittu, minulla on valmiina sotasuunnitelma E:n houkuttelemiseksi ainakin yhteen museoon ja vielä on viikko aikaa miettiä, miten parhaiten ja tehokkaimmin käyttää kaksi ja puoli päivää suurkaupungissa. Olisipa vain enemmän aikaa!

     

Paluu Ahdin valtakuntaan

Kolmen viikon Suomi-jaksoni oli ja meni ja palasin viikko sitten takaisin eteläiselle kotiseudulleni. Istuin Helsinki-Amsterdam-lennolla ikäiseni hollantilaistytön vieressä ja ajauduimme sattumalta juttelemaan lähes koko lennon ajan. Yleensä pysyttelen lentokoneessa mahdollisimman omissa oloissani iPodin, kirjan ja omien ajatusteni kanssa, mutta tällä kertaa keskustelumme alkoi sattumalta koneessa tarjotuista voileivistä ja laajeni lopulta käsittelemään Amsterdamia, Euroopan kuninkaallisia, lemmikkieläimiä, kansallisten juhlapäivien viettoa ja käytöstapoja. Oli pitkästä aikaa todella mukavaa puhua englantia, jota en ole käyttänyt juuri ollenkaan sitten viime kevään paitsi Amsterdamin lentokentän tax free -kaupoissa. 

Amsterdamissa oli vielä kaunista ja aurinkoista, mutta jälkimmäisellä lennolla Ranskaa ylittäessämme pilvikerros muuttui sitä paksummaksi ja harmaammaksi, mitä lähemmäs etelää tulimme. Puolivälissä matkaa cockpitistä tiedotettiin, että Marseillessa vallitsee light rain, mutta todellisuudessa sade oli kaikkea muuta kuin heikkoa ja kevyttä. Laskeuduimme keskellä ukkospilveä melkoisessa turbulenssissa, ja vaikka en koskaan pelkää lentokoneessa, tällä kertaa en ollut aivan rauhallinen. Kone heilui puolelta toiselle, salamat leiskuivat ympärillä (eivät onneksi osuneet) ja vaikka kello oli vasta puoli viisi, oli ulkona niin pimeää, että laskeutumisen huomasi vasta pyörien koskettaessa kiitorataa. Marignanen kentän kiitorata-aluetta näytti peittävän parin sentin vesikerros ja vieressäni istuva englantilaisnainen totesi ihmeissään, että Englannissa oli ollut huomattavasti parempi sää kuin Marseillessa! 

E. oli onneksi minua vastassa, mutta kuulemma tulomatkalla lentokentälle tie oli ollut paikoin aivan veden vallassa ja ainakin kolme autoa oli ajanut ojaan. Rankkasateesta johtuen matkatavaramme olivat tietysti likomärät, ja sainkin kotona kuivatella nahkatakkiani ja kenkiäni pari päivää. 

Sade oli jatkunut yhtäjaksoisesti lähes koko edellisen viikon ja kuten usein näillä seuduilla, tuhot eivät jääneet pelkkiin vuotaviin kattoihin ja vesilammikoihin teillä. Neljä ihmistä kuoli naapuridepartementtien puolella ja tuhansia ihmisiä evakuoitiin taloistaan, joihin oli muutamassa minuutissa noussut metri vettä. Meillä ei onneksi henkilökohtaisesti ollut mitään ongelmia, mutta Provence näytti vedenpaisumuksen alla varsinaiselta Ahdin valtakunnalta. Säätiedotuksiakin oli turha katsoa, koska seuraavana päivänä tietenkin edelleen satoi. 

Vasta tiistain tai keskiviikon tienoilla sade viimein hellitti ja olohuoneen ikkunasta näkyi valtava sateenkaari:

Sateen ansiosta täällä on onneksi vielä lämmintä, kahdenkymmenen asteen tietämissä, joten ilman takkia tarkenee ulkona mainiosti:

Huomasin aivan sattumalta, että caprihousut ovat saappaiden kanssa hyvinkin kelvollinen syysasu. Toivottavasti ehdin hyödyntää niitä vielä pitkään ennen ensimmäisiä kylmiä päiviä.

Prantsuse šansoonilauljatar

Väsynyt, haikea mutta samalla onnellinen ja jälleen yhtä huikeaa elämystä rikkaampi: näin voisin kiteyttää tämänhetkiset fiilikseni Mireillen toissapäiväisen Tallinnan-konsertin jälkimainingeissa. Kokemus miltei hipoi täydellisyyttä, ja vaikka ensi alkuun en edes ollut aikeissa lähteä etelänaapuriin Mimiä kuulemaan, olisi ketutus tällä hetkellä sanoinkuvaamaton, jos olisin jättänyt menemättä.

Kuten ylläolevasta lipusta ilmenee, konsertti oli siis maanantai-iltana. Minä halusin kuitenkin ehdottomasti Tallinnaan jo edellisenä iltana kaiken varalta, jotta mahdollinen myrsky / haaksirikko / lakko / sota ei estäisi perillepääsyä mainittuna päivänä, joten olimme paikalla jo sunnuntaina.

Maanantaiaamupäivä tuntui suorastaan matelevan eteenpäin: selvitimme heti aamusta Saku Suurhallin sijainnin sekä todennäköisimmät ja otollisimmat paikat kytätä Mireillen saapumista hallille, ja tapoimme sen jälkeen aikaa kiertelemällä viereisessä valtavassa ostoskeskuksessa. Kunnon asiantuntevien fanien tapaan asetuimme hallin takaoven välittömään läheisyyteen tasan klo 15, sillä siitä kellonlyömästä eteenpäin voi periaatteessa odottaa tähden saapuvan ja harjoitusten alkavan milloin tahansa, ja tant pis mikäli silloin ei ole paikalla! Puolisen tuntia odotettuamme alkoi kylmä viima purra uudesta villakangastakistani huolimatta, joten rohkaistuin ja lähetin äärimmäisen kohteliaan tiedustelutekstiviestin Hervélle, joka toimittaa Mireillen managerin ja yleismies Jantusen virkaa. Hervé vastasi saman tien, että he olisivat paikalla noin tuntia myöhemmin ja pääsisimme ilman muuta harjoituksiin. Tiedosta rohkaistuneina lähdimme kiireellä laittautumaan hotellille, joka sijaitsi täydellisellä paikalla alle 15 minuutin kävelymatkan päässä hallilta, ja olimme takaisin Sakuhallin takaovella täsmälleen klo 16.30.    

Mireille seurueineen tosin saapui vasta viiden jälkeen, mutta hyväähän kannattaa tunnetusti aina odottaa. Pysyttelimme pienen, kunnioittavan välimatkan päässä (inhoan etenkin saksalaisfanien tapaa hyökätä heti Mimin iholle ennen kuin hän on edes kunnolla ulkona autosta) ja huomatessaan meidät Mireille tuli heti luoksemme halaamaan ja poskisuutelemaan ja kyselemään kuulumisia. Ajattelin jälleen kerran, että onneksi en fanita jotain Madonnan tms. kaltaista laulajaa, joka on saavuttamaton ja liikkuu ainoastaan sadan turvamiehen ympäröimänä; minun idolini tulee itse henkilökohtaisesti tervehtimään minua ja sanomaan olevansa iloinen nähdessään minut! 

Harjoitukset vedettiin pikaisesti läpi ja sen jälkeen meillä olikin puolitoista tuntia aikaa seurustella fanituttujen kanssa ennen varsinaisen konsertin alkua. Hallin sisällä näimme myös ensimmäiset ja ainoat mainosjulisteet; missään kaupungilla tai edes hallin ulkopuolella ei konserttia mainostettu mitenkään.

Ero harjoituksissa nähtävän ja varsinaisessa konsertissa esiintyvän Mireillen välillä on huomattava. Harjoituksissa lavalla kävelee kömpelö, kalpea, meikkaamaton ja kampaamaton, aamutakkiin ja paksuun shaaliin verhoutunut 65-vuotias nainen. Kaksi tuntia myöhemmin samalle lavalle astelee kepeästi säteilevä, kuvankaunis, iätön maailmantähti punaisessa iltapuvussa ja täydellisessä kampauksessaan saaden pelkällä läsnäolollaan kaikkien jakamattoman huomion puoleensa. 

(Kuva Ilmar Saabas)

Vaikka Mireillen konsertit noudattavat aina samaa, tunnetuimmista ja puhkikuunnelluimmista kappaleista koostuvaa perusrunkoa, mahtuu mukaan useimmiten myös ilahduttavia yllätyksiä. Tällä kertaa minulla oli harvinaisen paljon onnea, sillä konsertin loppupuolella kuulin kokonaista neljä kappaletta ensimmäistä kertaa live-esityksenä! Levyiltä ne toki olivat tuttuja jo vuosien takaa. 

 

Osa kappaleista on toki pelkkää viihdettä ja kevyttä sanahelinää (tyyliin "Kaikki lapset laulavat kanssani lalalaa" tai "Niin kauan kuin maapallo pyörii, me rakastamme toisiamme"), mutta välillä Mireille pääsee tulkitsemaan avec ses tripes, koko sydämellään, sielullaan ja sisuksillaan, pakahduttavalla tunteella ja intohimolla. Silloin kaikki muu ympärillä katoaa ja unohtuu, ja minä istun hievahtamatta iho kananlihalla ja vain katselen ja kuuntelen. Juuri sellaisella hetkellä virolaisen Delfi Pilt -sivuston kuvaaja oli jostain syystä poiminut minut kuvaansa:

 

Konsertin jälkeen siirryimme nopeasti Hervén etukäteen antamien ohjeiden mukaisesti hallin sivuovelle, josta pääsi pukuhuonekäytävälle. Siellä me sitten seisoimme muutaman kymmenen hengen voimin ahtaassa, kolkossa, tiiliseinäisessä käytävässä ja odotimme pääsyä päähenkilön puheille sillä välin, kun Mireille keskusteli Ranskan Viron-suurlähettilään kanssa ja Hervé juoksenteli edestakaisin säätämässä milloin mitäkin. Vaikka olisi kuinka "piireissä" ja nauttisi hyvästä asemasta ja maineesta, on fanin elämä aina samaa odottamista: ensin odotetaan harjoituksiin pääsyä, sitten niiden alkamista, konsertin alkua, pääsyä backstagelle ja lopulta kaikkein pyhimpään, Mireillen logeen. Jännitystä lisää se, ettei koskaan voi varmaksi tietää, miten odotus päättyy; joskus harjoituksiin ei ole syystä tai toisesta tulemista, takahuone on varattu silmäätekeville tavisihailijoiden asemesta tai Mimin aikataulu ei veny pitkiin tapaamisseremonioihin. Tällä kertaa kuitenkin saimme kaiken, sekä harjoitukset että logeaikaa. 

 

 

Saku Suurhallin takahuoneet ovat ehkä Euroopan ankeimmat ja muistuttavat lähinnä koulun liikuntasalin pukuhuoneita. Kalustuksena oli pöytä ja tuoli Mireilleä varten, me muut saimme seistä ja keskustella kumartuneina Mimin puoleen noin metriä alemmas. Lopulta Mireillekin totesi, ettei järjestely toiminut, ja seurustelimme seisaallaan. Väkeä tosin oli niin paljon, ettei Mimin aikaa ja huomiota kehdannut vaatia itselleen kovin kauaa: tavanomaiset poskisuudelmat, onnittelut ja kehut, omistuskirjoitukset, valokuvat, uudet poskisuudelmat ja pois seuraavien tieltä. Minä tosin jäin pidemmäksi aikaa juttelemaan Mireillen sisaren Matiten kanssa. Matite ja Hervé muistelivat ensitapaamistamme Turussa 1997, kun minä olin 16-vuotias, ujo ja liikuttunut ja jäin kerralla heidän mieleensä. Matite muistaa aina kehua upeaa vauvanihoani, joka kuulemma on kuluneista 14 vuodesta huolimatta edelleen samanlainen. Toivottavasti se sellaisena pysyykin, totesin – ainakin seuraan parhaani mukaan hänen isosiskonsa esimerkkiä...! 

 

Konserttien jälkeisinä aamuina seuraa usein erikoinen, tyhjä ja ontto olo, kun kauan odotettu tilaisuus on liian nopeasti ohi eikä seuraavasta ole tietoa. Tällä kertaa henkinen onttous oli tavallista syvempi, koska konsertteja oli vain yksi; viime vuosina olemme saaneet nauttia kiertueista, jolloin konsertteja on vähintään kolmesta viiteen peräkkäin eikä ensimmäisten loppuminen oikeastaan edes harmita, koska seuraavana tai sitä seuraavana päivänä on taas luvassa uusi elämys. Hiukan sentään lohdutti Õhtuleht-lehden ylistävä artikkeli, jota olemattomalla virontaidollani yritin suomentaa:

 

          "Mireille Mathieu tervehti täkäläistä yleisöään viroksi"