maanantai 11. lokakuuta 2010

Oma huone

Vasta kahdestaan pieneen asuntoon muutettuani olen konkreettisesti ymmärtänyt, mitä Virginia Woolf tarkoitti: A woman must have money and a room of her own if she is to write fiction. Minä nyt en varsinaisesti kirjoita fiktiota, mutta oma huone (ja toki rahakin) olisi tarpeen. Olen aina tottunut asumaan isoissa asunnoissa, joissa minulle on riittänyt vähintään yksi ikioma huone ja useampi muuten vain sellainen, joissa kukaan ei sattunut kovin usein oleskelemaan. Nykyään on toisin. Minulla on oma huone ja oma kirjoitus- tai työntekotila vain iltapäivisin, kun E. on töissä; iltaisin ja viikonloppuisin ei kirjoittamisesta tahdo tulla mitään, kun en pääse minnekään olemaan yksin ajatusteni ja tietokoneeni seuraan, oli kyse sitten esitelmästä, blogista tai  vielä alkutekijöissään olevasta Ranska-kirjastani.

 (kuva täältä)

En suinkaan tarkoita, että E. häiritsisi minua tai estäisi kirjoittamasta. Lähinnä minua haittaavat tilan ja rauhan puute. Asunnon yhtä pöytää on hankala jakaa tasapuolisesti silloin, kun minä olen levittänyt sille luentomuistiinpanoni ja -monisteeni ja E. haluaisi tarkistaa tiliotteensa tai lukea lehteä. Lehteä voi toki lukea sohvalla istuenkin, mutta sohva on juuri pöydän takana ja joudun siis siirtymään paikaltani, jotta sohvalle pääsee istumaan. Vastaavasti on taas siirryttävä, jotta sohvalta pääsee pois. Ja vaikka en mitään salaista teekään, minua häiritsee silti vähäsen, että joku jatkuvasti kurkkii olkapääni yli (tai ei varsinaisesti kurki, mutta voisi kurkkia).

Lisäksi minä rakastan hiljaisuutta, E. taas vilkkaana ranskalaisena on koko ajan selittämässä jotain ja pahastuu, jos en vastaa. Aamuisin E. käy yksinpuhelua kylpyhuoneesta käsin, aiheena yleensä joko työ tai eläkeuudistus tai politiikka yleisesti, ja minä meikkaan olohuoneessa ja mutisen väliin "joo, niin kyllä, just, aivan, olen samaa mieltä" enkä kuuntele puoliakaan. Yleensä jään jossain vaiheessa kiinni "mitä minä äsken sanoin?" -tyyppisen kysymyksen jälkeen. Minkä sille voi, etten ole tippaakaan kiinnostunut politiikasta enkä ainakaan eläkkeistä (kun nyt ensin saisin sen ensimmäisen työpaikankin...) ja etenkin, että minun mielestäni kannattaa puhua silloin, kun on jotain tärkeää asiaa ja muulloin olla enimmäkseen hiljaa? E. tuli muuten äsken kotiin juuri kun olin postauksessa kuvan kohdalla, ja olen sen jälkeen joutunut keskeyttämään kirjoittamisen 1) kuunnellakseni, mitä ilkeää pomo oli taas tänään byroossa kenestäkin sanonut, 2) katsoakseni postimyyntikuvastosta tuolien istuintyynyjen värejä ja hintoja, 3) päivitelläkseni noussutta asumisveroa ja 4) kertoakseni mielipiteeni siitä, kannattaako em. istuintyynyt tilata jo nyt 30 %:n alennuksella vai odottaa mahdollista 35 %:n alennusta. 

Totta kai ymmärrän hyvin, että E:n mielestä on tylsää, kun vietän suuren osan illasta blogien / Facebookin / netti-Hesarin sun muun parissa, varsinkin kun me nyt opiskelun aloitettuani näemme toisiamme lähinnä iltaisin. Tuskin minäkään tykkäisin siitä, jos toinen olisi koko ajan nokka kiinni tietokoneen ruudussa. Mutta minä nyt vain satun olemaan sitä sorttia, joka mielellään tekee omia juttujaan yksin nurkassaan ja tulee sieltä esiin sitten, kun hommat on hoidettu. Ah oma huone, iso kirjoituspöytä ja valtava kirjahylly... Jos minulla olisi oma huone, tuskin edes pitäisin sen ovea kiinni; haluaisin vain oman tilan, jonne voisin levittää kirjojani, papereitani ja tavaroitani tarvitsematta yhtään miettiä, ovatko ne jonkun tiellä tai haittaavatko ne jonkun muun tekemisiä, ja jossa voisin pitää tietokoneen johtoa seinässä päivin ja öin ja tulostinta pöydällä eikä lattialla. A room of my own. Sinne kuuluisaan omakotitaloon sitten...    

7 kommenttia:

mossulan äippä kirjoitti...

Ymmärrän täydellisesti ja olen ehdottomasti samaa mieltä ja ihmettelen edelleen, miten mahdutte siihen tilaan kaksin. Meillä on aika lailla tilaa, muttei yhtään turhaa neliön puolikastakaan. Olen joskus asunut 32 neliön yksiössä ja täytin sen kokonaan, vaikka asuin tilapäisesti enkä haalinut turhia tavaroita kämppääni. Eräänä viikonloppuna majoitin siihen yksiööni itseni, Michel-ranskalaisen ja Dimitris-kreikkalaisen ja tiukkaa teki.

Nyt muuten huoneesi ovi on ollut suljettuna muutaman viikon syystä ettei pieni ikiliikkuja pääse nakertamaan matalalla olevia tavaroitasi eikä kässyjäni, jotka tilapäisesti täyttävät yhden nurkan.

Olet tullut isääsi, minä voisin höpöttää vaikka aamusta, kunhan saisin ensin lukea Hesarin ja Salkkarin rauhassa. Toisaalta on kiva olla hiljaa, jos ei ole asiaa.

Koeta saada hyödynnettyä yksinoloaikasi ja tee se kirja, sitä odottaa niin moni. Terveisiä Raija H:lta, tapasimme sattumoisin ja kyseli kuulumisiasi ja pyysi kertomaan terveisiä. Nyt nälkäiset mopot muroille ja isot neljännen kerran ulos tänään. Heiltä iloiset wuffit!

Jenna kirjoitti...

Oma rauha on kyl niin <3! Siks meil onkin Antin kans omat huoneet ;D, siltikin tuntuu et joskus tila loppuu kesken!
Mopsitkin välil ahdistaa, onneks nyt on mopsiton olkkari :)

Susu kirjoitti...

Kuulostaa ihan parisuhteelta...

Tälleen keski-ikäisenä kaksi eri asuntoa on ihan toimiva ratkaisu:-) Mulle kun ei riitä pelkästään oma huone...

Airelle kirjoitti...

yhdyn edelliseen kirjoittajaan. itse olen tällä hetkelä parisuhteessa, jossa meillä on parin tunnin ajomatka toistemme luo. matka voisi olla lyhyempi, mutta mitään hinkua ei ole asettua saman katon alle kokonaan, nytkin alkaa välilä ahdistaa yhdessä olo pitemmältâän ja varsinkin juuri se, ettei minulla ole hänen luonaan paikkaa omille tavaroilleni, vaan ne ajelehtii tuolilta pöydälle, pöydältä lattialle jne. en voi keskittyä omiin töihini pitkäjännitteisesti, päivästä toiseen, kun aina pitää siivota kamoja pois tieltä.

Fifi kirjoitti...

Äippä,
Ihan hyvin tänne muuten mahtuu, kun vaan saisi kaikki ymmärtämään, miksi tarvitsen 10 käsilaukkua ja 32 kirjaa... ;) Ihan kiva, jos Meeri & Mirkku eivät vallan tuhoaisi vaaleanpunaisia Reinojani (vai mitkä Saulit ne oli) - joulu on pian! <3

Jenna,
Miten mopsiton olkkari on mahdollinen?! Tarvii olla melkoinen aitaus! :D

Susu ja Airelle,
Parisuhdepa hyvinkin. :) Meidän ainoa ongelmamme on tilanpuute, muuten ei toki missään ole mitään valittamista. Kaukosuhteessa tuli aikanaan vietettyä niin monta vuotta, ettei paria viikkoa pidempää erossa olemista voi enää kuvitellakaan. Haluaisin vain niin kovasti edes yhden oman huoneen (käsilaukuilleni ja kirjoilleni...), jotta ei aina tarvitsisi perustella, mihin kaikkea kamaa oikein tarvitsen.

Jensku kirjoitti...

Fifi ne pysyy nykysin pois olkkarist viakka portti ois auki :P

Henrii kirjoitti...

Haha, taitaa olla aika suomalainen piirre tuo omaan nurkkaan vetäytyminen ja siellä hiljaa puurtaminen paperipinoihin hautautuneena. Tunnistan kyllä itsenikin kuvauksestasi.

Olemme asuneet melkein vuoden reilun 30 neliön yksiössä kahdestaan. Keittiötä ja kylppäriä lukuunottamatta kaikki muu on samassa huoneessa: sänky, sohva, miehen toimisto, vaatekaapit... Minun oli keväällä saatava digipianoni tänne ja jotenkin sekin mahtuu olemaan.

Onneksi tykkään puuhata omiani siellä, missä muutkin ovat.Ilman tätä taitoa olisi täysin mahdotonta elää näin. Jotkut kaveritkin ihmettelevät, kuinka meillä ei mene hermo toisiimme, kun olemme niin tiiviisti yhdessä.

Enemmän hermo menee todellakin siihen, ettei tavaroille ole omia paikkoja, kun tilaa ei yksinkertaisesti ole riittävästi. Kämppä on jatkuvasti kaaoksen rajamailla ja sekös ärsyttää. Mutta olen samaa mieltä, ahdas yhteiselo on moninkertaisesti autuaampaa kuin ahdistava kaukosuhde!