Luksusta arkeen

Kiitos kaikille onnitteluista ja mukavista kommenteista edelliseen postaukseen! Sitten päivän varsinaiseen aiheeseen:

Kuten jokin aika sitten kerroinkin, olimme E:n kanssa päättäneet juhlistaa pacsia + 10-vuotiasta suhdettamme lähtemällä pienelle "häämatkalle". Kohde ei saanut olla kovin kaukana, mutta halusin, että viikonlopusta tulisi aivan erityinen eikä pelkkä banaali yksi yö hotellissa. Lopulta päämääräksemme valikoitui Nizza ja sen kuuluisin hotelli Negresco. Asuin kyseisessä hotellissa ensimmäisellä matkallani Ranskaan 18 vuotta sitten ja päätin silloin, että joskus vielä palaan sinne. Nyt siihen oli loistava tilaisuus.

   

Vaikka olenkin elämässäni jonkin verran matkustellut ja nähnyt hotelleja laidasta laitaan, ei mikään voita tämän kaltaista perinteistä, satavuotiasta luksushotellia. Mukavissa vuoteissa olen nukkunut ennenkin ja peseytynyt marmorilattiaisessa kylpyhuoneessa, mutta täällä se tuntui vielä paljon hienommalta. Sviittiä meillä ei sentään (todellakaan) ollut, mutta merinäköalan halusin: sen kerran kun mennään, mennään sitten kunnolla. En katunut:

Neljännen kerroksen huoneessamme näytti tältä:

Kylpyhuone on yleensä hotelleissa yksi suosikkipaikoistani. Niin tälläkin kerralla:

Hotellin logo löytyi joka paikasta: vesihanoista, huoneen televisiosta, jopa aamiaisella jugurttipurkkien kyljestä!

Tulimme Nizzaan minun autollani, jolle olin varannut paikan hotellin autotallista oleskelumme ajaksi. Hotellilla on voiturier-palvelu, eli työntekijät huolehtivat kaikesta: hotellin eteen ajettuani meidän tarvitsi vain nousta autosta ja mennä sisälle. Matkalaukkumme tuotiin huoneeseemme ja auto ajettiin talliin puolestamme, ja samoin lähtiessämme se ajettiin valmiiksi oven eteen ja matkalaukut lastattiin takaluukkuun. Onneksi en ollut näkemässä, millaisia Mersuja ja Ferrareita autotallissa oli; toivottavasti pieni Golfini ei näyttänyt aivan vaivaiselta niiden rinnalla!

Laukut oli nopeasti purettu (sen sentään teimme itse) ja sen jälkeen vain huokailimme ja nautimme elämästä. 

Samppanjan olimme tosin tuoneet itse tullessamme: varauksen yhteydessä olisi muiden lisäpalveluiden ohella saanut tilata samppanjapullon valmiiksi huoneeseen, mutta se olisi kustantanut vaivaiset 100 euroa...! Siihen hintaan saamme kaupasta viisi pulloa.

Totesin E:lle, että tällaiseen elämään olisi vaarallisen helppo tottua. Ei tarvitse kuin maata sängyssä kylpytakki päällä ja samppanjalasi kädessä, ja joku tulee palvelemaan pelkällä puhelinsoitolla. Siivooja käy illalla uudelleen tyhjentämässä roskikset ja vaihtamassa tarvittaessa pyyhkeet, ja mitä tahansa tarvitseekaan, saa pyytämällä. Tuntui aika surrealistiselta soittaa illalla siivoojaa tuomaan lisää vartalovoidetta ja saada purkki toimitettuna ovelle viisi minuuttia myöhemmin. Miksei kotona ole tällaista?! Lauantaina kävelin rannalla ja mustat kenkäni olivat sen jälkeen valkoisessa kivipölyssä. Siivooja tuli hakemaan ne ja toi vartin kuluttua takaisin kiillotettuina ja pakattuina kankaiseen kenkäpussiin, johon oli applikoitu hotellin logo ja teksti "kenkäpussi" kahdella kielellä. 

Meillä oli yksinkertaisuuden vuoksi puolihoito, jotta saimme olla iltaisin rauhassa hotellissa tarvitsematta lähteä pimeällä kaupungille etsimään ravintolaa. Ennen illalliselle menoa kiertelimme pitkin hotellia ottamassa kuvia. Jokainen kerros on sisustettu eri tyyliin. Me asuimme Napoléon-kerroksessa.

 Hissin kattokruunu

 Niki de Saint Phallen veistos pyöri hitaasti jalustallaan aulassa.

Illallista ja aamiaista söimme hotellin brasserie-ravintola La Rotondessa:

Ihastuin hotellin naisten vessan ruusutapetteihin ja pitsiverhoihin:

Lauantaina lähdimme katselemaan kaupunkia. Sainte Ritan kirkko oli ainoa ennalta päätetty vierailukohde. Vähän matkan päässä hotellilta äkkäsimme rantakadulla turistijunan ja hyppäsimme saman tien sen kyytiin. Turistijunat ovat hauskoja. Nizzan juna vei meidät vanhan kaupungin laidalle linnakukkulalle, josta aukenivat upeat maisemat:

Pakollinen linssiludekuva. Olisipa E. huomannut rajata vieressä pönöttävän miehen pois kuvasta!

Junakierroksen jälkeen menimme ex-paikallisen Stazzyn suosituksesta maistamaan nizzalaista erikoisuutta, soccaa. Se on kikhernejauhosta tehty eräänlainen litteä pannukakku, joka syödään kuumana sellaisenaan, pelkkää pippuria päällä. Soccaa piti jonottaa melkein vartti, mutta se todella kannatti! Harmi, ettei sitä saa syödäkseen missään muualla.

Jälkiruoaksi söimme jäätelöt Nizzan tunnetuimmassa jäätelöbaarissa Fenocchiolla. Valinnanvaraa riitti:

Vihdoin oli pyhän Ritan kirkon vuoro. En erityisemmin pidä kirkoissa valokuvaamisesta, joten otin kirkon perältä kaksi diskreettiä kuvaa ilman salamaa:

Visiitin jälkeen kävelimme rantakatua hiljalleen takaisin hotellille. Ihmisiä ui meressä jatkuvalla syötöllä, vaikka oli jo lokakuun puoliväli ja ylikin, joten halusin tietää, kuinka lämmintä vesi oli. Kivisellä rannalla oli vaikea pysyä pystyssä edes kengät jalassa ja minulla oli jalassa kapealahkeiset farkut, joita en pystynyt käärimään ylös paria senttiä enempää. Menin siis paljain jaloin seisomaan vesirajaan ja odotin, että aalto yltää jaloilleni:

Ylsihän se lopulta, eikä vesi tuntunut ollenkaan pahalta. Jos olisin varautunut uimapuvulla, olisin hyvinkin voinut käydä kastautumassa, etenkin kun takaisin hotellille ei olisi ollut lainkaan pitkä matka. 

Siivooja oli poissa ollessamme käynyt ja asetellut vuoteen vierelle liinan, jotta sängystä noustessa ei tarvitse laskea jalkoja paljaalle kokolattiamatolle siksi aikaa, että tavoittaa froteetohvelit:

Rakastan todella tällaista pientenkin yksityiskohtien huomioimista! Kuten sitä, että sanomalehti toimitettiin aamuisin huoneen ovelle:

Olen jokseenkin varma, että voisin oleskella loistohotellissa kevyesti kuukauden kyllästymättä. Koska kuitenkin olemme valitettavan keskituloisia, joudumme tyytymään yhteen viikonloppuun. Tämänkaltainen elämys on silti niin erikoislaatuinen, että se jää muistoihin varmasti vuosiksi, paremmin kuin pidempi mutta arkipäiväisempi "tavallinen" loma.

Koska tiedän ja arvaan, että asia kiinnostaa osaa teistä, olen avoin ja kerron suoraan, että lysti maksoi muutaman kympin alle 1200 euroa (sis. 2 yötä, puolihoito kahdelle, kaksi yötä autotallissa ja muutama cocktail hotellin baarissa). Kallista tietysti, mutta suhteellista: samaan hintaan viettäisi viikon etelässä tai maksaisi muutaman kuukauden autolainaa, mutta toisaalta tämä vastasi tavallaan meidän häämatkaamme. Jos olisimme perinteisiä ja menneet naimisiin, ei mainittu summa olisi riittänyt alkuunkaan. Miksi käydä töissä, jos ei nauti työn suomista ansioista? Rikkaita emme todellakaan ole, mutta silloin tällöin tekee hyvää tehdä jotain tämäntapaista erityistä. Loppuaika istutaan sitten byroossa ja syödään kotona eineksiä.  

  

Joyeux anniversaire(s) !

Hip hei! Huomasin juuri, että blogi täyttää tänään 7 vuotta! 

Muistan vielä elävähkösti, kuinka aamulla 9.10.2006 päätin aloittaa graduni kirjoittamisen. Ideoita olin kerännyt jo muutaman viikon, mutta ensimmäiset rivit naputtelin tuona päivänä. Samalla sain kuningasajatuksen aloittaa samaan aikaan blogin, jotta julkinen raportointi gradun edistymisestä motivoisi minua entisestään. Kuluneiden vuosien aikana blogi on ajautunut varsin kaukaisille sivupoluille alkuperäisestä aiheestaan ja muuttanut nimensäkin, mutta muistona ammoisesta Fifin graduprojektista blogin osoitteessa on yhä edelleen "fifingradu". (Oikeasti osoite on yhä sama vain siksi, etten ole osannut vaihtaa sitä.)

Enpä tiennyt vuonna 2006 Turussa tyhjää Bloggerin kirjoituskenttää katsellessani, että seitsemän vuotta myöhemmin kirjoittaisin maisteriksi valmistumisen, toisen eri alan tutkinnon ja kolmen työttömyysvuoden jälkeen näitä rivejä työpaikallani Aixissa! Silloin maailman tärkeimmältä asialta tuntunut vaaleanpunakantinen kirja on sittemmin painunut miltei täysin unhon syövereihin (tai onhan se minulla kirjahyllyssä kaikissa kolmessa kodissani, mutta kukaan ei sitä lue tai ole sen koommin sen perään kysellyt), mutta blogi on yhä täällä. Hiljaisempana kuin ennen, valitettavasti, koska tavallisen toimistotyöläisen tavallisesta elämästä ei helposti revitä aiheita kymmeniin postauksiin kuukaudessa, mutta bloggaus on silti rakas harrastukseni ja aion ehdottomasti jatkaa sitä.

Olisi hauska tietää, onko teidän lukijoiden joukossa sellaisia, jotka ovat lukeneet tätä jo kauan. Joko alusta asti tai pari kolme vuotta. Ilmoittautukaahan kommenttiosastolla, tykkäisin oikeasti kuulla teiltä, miksi teistä alunperin tuli blogini lukijoita ja miksi olette pysyneet uskollisina. Toki tuoreemmatkin lukijat saavat mieluusti kertoa saman!

Blogin lisäksi tänään on toinenkin merkkipäivä. E. ja minä olemme nimittäin olleet tänään kihloissa tasan 10 vuotta, ja sen kunniaksi lähdemme ensi viikon perjantaina viettämään astetta juhlavampaa viikonloppua Nizzaan. Siitä lisää aikanaan kuvien kera.         

Kolmatta katastrofia odotellessa

Ei kahta ilman kolmatta, tiedättehän? Meillä on nyt vajaan kuukauden aikana tapahtunut kaksi niin jännää ja ennennäkemätöntä juttua, että oikein kutkuttaa ajatella, mitä seuraavana on odotettavissa.

Ensimmäisenä, heti Alpeilta paluumme jälkeen, meillä irtosi jääkaapin ovi.

  

Jotta vahinko olisi mahdollisimman kattava, olimme juuri tulleet kaupasta ja saaneet loman jäljiltä tyhjän jääkaapin täytettyä ääriään myöten. E. ihmetteli, miksi ovi ei mene kunnolla kiinni, vaikka mikään tavara kaapin sisällä ei estänyt sen sulkemista. Sitten kuului vain vieno rapsahdus ja ovi levähti E:n käsistä keittiön lattialle. Rikki meni onneksi vain 12 kananmunaa, mutta jääkaappi ammotti totta kai auki ja sen sisällä oli ruokaa useammalla sadalla eurolla. 

Onneksi tuolloin oli lauantai-ilta. Sain nostettua oven paikoilleen, tuimme sen paikalleen tuolilla ja läksimme kaasu pohjassa läheiselle teollisuusalueelle kodinkonekauppaan. Kaupassa oli yksi ainoa keittiöömme mahtuva jääkaappimalli, joten kaupat oli nopeasti tehty. Uuden kaapin toimitus luvattiin keskiviikoksi. Lauantaista keskiviikkoon ei kumpikaan voinut avata jääkaappia yksin, vaan toisen oli pideltävä irtonaista ovea saranapuolelta lujasti paikallaan sillä aikaa, kun toinen tunki käsivartensa kaappiin ja onki sieltä esille sitä ruokaa, joka ensimmäisenä sattui osumaan käteen. Koska E. oli vielä tuon viikon lomalla, minä söin aamiaiseni kahvilassa ja E. lounaansa ravintolassa, koska jääkaapin sai auki vain iltaisin meidän molempien ollessa kotona. 

Nyt meillä on onneksi jo uusi jääkaappi ja entinen on muisto vain. Ylläoleva kuva kirvoitti muuten yli 120 kommentin keskustelun Facebookin Ei menny niinku Strömsössä -ryhmässä. 

Vähän aikaa elämä jo luistikin sutjakkaasti, kunnes viime sunnuntai-iltana keittiön vesihana halkesi kahtia. Käytännössä hanan aukaiseva ja sulkeva yläosa, se "kahva" siis, irtosi varoittamatta E:n käteen ja vesi juoksi hanasta kovalla paineella tiskialtaaseen. Ei muuta kuin soittamaan alakerran naapurille, joka lienee jo tottunut kiipeämään meille harva se viikko, kun joku paikka hajoaa. Naapuri sai sorkittua hanaa niin, että vedentulo katkesi, mutta kahvaosaa oli mahdotonta saada enää kiinni. Peitin rikkinäisen hanan hupulla, jotta emme vahingossakaan tulisi vanhasta tottumuksesta avanneeksi sitä:

Minulla on luottokorttini myötä "naisvakuutus", jonka piikkiin saa vuodessa kaksi putkimiehen, sähkömiehen, lukkosepän tms. keikkaa hätätapauksissa. Vakuutus on osoittautunut huomattavan hyödylliseksi, sillä tämä oli jo toinen kerta, kun putkimiehen visiitti ei maksanut mitään. Putkimies jopa saatiin paikalle heti maanantai-iltapäivänä! Viisi puhelinsoittoa siihen tosin tarvittiin, mutta vaikeuksien kautta voittoon ja niin edelleen. Uuden hanan jouduimme toki maksamaan, mutta halvemmaksi se tuli kuin putkimiehen kulukorvaukset ja työvoima. 

Nyt vain jännityksellä odotamme, mikä seuraavaksi hajoaa. Ikkuna menee rikki? Kylpyamme ruostuu puhki? Vaatekaapin ripustustanko romahtaa? Vedonlyönti on auki.  

    

Pacsée !

Heinäkuussa kerroin tässä postauksessa, että E. ja minä olimme päättäneet virallistaa suhteemme Pacsilla. Tiistai-iltapäivänä koitti vihdoin H-hetki. Kuten etukäteen arvasinkin, oli toimenpide yhtä kuivan virkamiesmäinen kuin verovirastossa käynti. 

Pacs solmittiin Aixin Tribunal d'instance -tuomioistuimessa, joten ensimmäisenä oli vuorossa lentokentän veroinen turvatarkastus metallinpaljastimineen ja käsilaukun penkomisineen. Minulla oli laukussani pieni metallinen koukku, jolla käsilaukun voi kahvilassa/ravintolassa ripustaa roikkumaan pöydän reunalta, ja se piti luovuttaa pois Pacsin ajaksi. Odottelimme hetkisen ikivanhassa rakennuksessa sijaitsevan tuomioistuimen aulassa ja katselimme ympärillä pyöriviä asianajajia. Ranskalaisilla asianajajilla on nimittäin hienot mustat kaavut, joiden olkapäälle on kiinnitetty tupsupäinen häntä.

(kuvaruutukaappaus Google Street Viewistä)

Itse Pacsin solmiminen tapahtui jossain syvällä tuomioistuintalon syövereissä ikkunattomassa huoneessa, joka muistutti lähinnä bunkkeria. Oikeuden virkamies puhui nopeasti, hiljaa ja epäselvästi mumisten ja sekä E:llä että minulla oli välillä vaikeuksia kuulla ja ymmärtää, mitä mies selitti. Toki tiesin, ettei Pacsin yhteydessä ole tarkoitus järjestää mitään romanttista seremoniaa, mutta sekä miljöö että vastaanotto olivat suoraan sanottuna masentavan ankeat.  

Ja koska Ranskassa ollaan, oli tämäkin prosessi vähällä mennä ensi alkuun pyrstölleen: minulle oli suurlähetystöä myöten vakuutettu, että ranskaksi kirjoitettu ja apostillella viralliseksi vakuutettu virkatodistus Suomesta kelpaa sellaisenaan, mutta virkaintoinen pacsaajamme keksikin, että apostille olisi pitänyt käännättää Aixin tuomioistuimen hyväksymällä suomen kielen auktorisoidulla kääntäjällä, joita on tasan yksi, Nizzassa. Selitin melko tiukkaan sävyyn tuntevani ihmisiä, jotka ovat päässeet jopa naimisiin kääntämättömällä apostillella, mutta kuulemma käännösvaatimus riippuu tuomioistuimesta ja Aixissa käännös pitäisi olla. Jouduin inttämään muutamaan otteeseen, kunnes ukko huokaisi, että antaa nyt sitten olla tämän kerran. (Jos joku tätä lukeva aikoo pacsautua Aixin tribunal d'instancessa, kullanarvoinen vinkki: käännättäkää myös apostille! tai vaihtoehtoisesti vedotkaa minun ennakkotapaukseeni, "on täällä ennenkin suomenkielinen apostille hyväksytty".)

Olimme etukäteen kopioineet netistä Pacs-sopimustekstin, johon tuomioistuimessa lyötiin leima alle, palautettiin meille ja siinä se sitten olikin. Koko operaatioon kului parikymmentä minuuttia. Marssimme ulos oikeustalosta ja mietin, pitäisikö nyt tuntua jotenkin virallisemmalta kuin puoli tuntia aikaisemmin, kun astuimme sinne sisään? En tiennyt olevani erityisemmin minkään seremonioiden perään, mutta kieltämättä kävi mielessä, että joku pienikin juttu olisi ollut kiva olla. Joku, joka saisi tilanteen tuntumaan edes hitusen juhlavalta tai erikoislaatuiselta. Olemmehan me nyt tavallaan vähän niin kuin naimisissa, vaikkei Pacs aivan avioliittoa vastaakaan. 

Juhlistimme asiaa illalla tasokkaassa Le Formal -ravintolassa, jota voin koko sielustani ja sydämestäni suositella jokaiselle täällä päin liikkuvalle. En ole nimittäin vielä eläessäni syönyt yhtä herkullista ateriaa enkä etenkään sellaista ateriaa, jonka hinta-laatusuhde olisi yhtä kohdallaan! Jo ravintolan miljöö hurmasi minut:

  

Se sijaitsee vuodelta 1475 peräisin olevissa kellariholveissa ja on juuri täydellisen pieni ja intiimi. Palvelu on äärimmäisen sulavaa, kohteliasta ja ammattimaista.

Me nautimme yhteensä kuuden ruokalajin aterian, johon sai kiinteiden elementtien lisäksi valita alku-, pää- ja jälkiruoan useasta eri vaihtoehdosta. Aperitiivisamppanjan kera saimme vielä ennen varsinaista ateriaa pienessä espressokupissa kylmää vihanneskeittoa parmesaaniemulsiolla. Ensimmäinen alkuruoka oli 64-asteiseksi keitetty kananmuna tryffelilastuineen munakoisoviipaleella:

   

Seuraavaksi vapaavalintainen alkuruoka. Minä otin tietysti hanhenmaksaa, joka tarjoiltiin vastapaistetun pienen briossin ja sipuli-viikunamacaronin kanssa:

Tätä seurasi jokin kampasimpukka-tryffelicarpaccio, mutta siitä unohdin keskustelun ja ruoasta nauttimisen tuoksinassa ottaa valokuvan. Makupalan ja kolmen alkuruoan jälkeen päästiin varsinaiseen pääruokaan. Minulla oli hanhenmaksalla ja tryffelillä täytettyä häränfilettä taikinakuoressa:

Koskaan ennen en ole syönyt lihaa, joka tuntuu kirjaimellisesti sulavan suussa, mutta nyt olen. Olisin nuollut lautaseni puhtaaksi, jos olisin kehdannut. Taivaallisen herkullista.

Pääruokaa seurasi juusto, joka oli hieman perinteistä juustolautasta originellimpi: tuulihatun kaltaisessa kuoressa oli brie de Meaux -juustoa ja sen päällä marcarponemousse:

Juuston jälkeen oli vuorossa "hedelmä", joka osoittautui mukavan raikkaaksi päärynäsorbetiksi ja sitruunavaahdoksi:

Vasta tässä vaiheessa oli valitsemamme jälkiruoan vuoro. Valinta oli vaikea, mutta päädyin panna cotta -tuhatlehteen, jonka alin kerros oli paistetusta persikasta tehtyä hyytelöä ja ylempi panna cottaa. Seurana karamelli-suolainen voi -vaahtoa ja macaron. Leivoksen päällä vasemmalla näkyy tuubi, joka paljastui armanjakkipipetiksi: siitä sai kostuttaa leivosta alkoholilla makunsa mukaan.

Kaikkein ihmeellisintä oli, että jokainen ruokalaji oli niin hyvin mitoitettu, ettei missään vaiheessa tullut ähkyä tai ylitäyttä oloa. Ihmettelimme E:n kanssa, kuinka tämä on ensimmäinen ravintola, jonka ruoasta tai palvelusta emme löytäneet edes yhtä pienintä moittimisen tai parantamisen aihetta. Tarjoilija hymyili korvasta korvaan ja myönsi, että harvoin heitä kehutaan yhtä paljon kuin me teimme. Illallinen oli yhtään liioittelematta täydellinen ja Formalista tulikin välittömästi uusi suosikkipaikkamme niille kerroille, kun on jotain erityistä juhlittavaa. 

Kuten jo aiemmin mainitsin, hinta-laatusuhde oli enemmän kuin kohdallaan: maksoimme kumpikin koko 6+1 ruokalajin menusta 47 euroa! Olen syönyt ravintoloissa, joissa puolet pienempi menu maksoi sata euroa ja laatu ei ollut lähelläkään tätä. Le Formaliin on ehdottomasti tehtävä pöytävaraus vähintään viikkoa etukäteen, mutta suosittelen paikkaa todella. 

       

Alpstagram

Loma tuli, oli ja meni. Kahden viikon lepo tuli todella tarpeeseen ja vaikka palasinkin töihin heti paluutamme seuraavana päivänä, oli järkevä veto aloittaa kesäloman jälkeinen työrupeama perjantaina! Olin siis töissä vain yhden päivän ennen viikonloppua. Lauantaina olikin vuorostaan luvassa odottamatonta ryskettä ja jytinää, mutta siitä lisää seuraavassa postauksessa.

Koska tämä oli kahdestoista kerta, kun lomailimme samoissa maisemissa, en ottanut tällä kertaa edes oikeaa kameraa mukaan. Sen sijaan nappailin kuvia Instagramiin fiiliksen mukaan siellä, missä kulloinkin kuljimme. Seuraavassa Instagram-satoa Valgaudemarin laaksosta ja vähän muualtakin.

Otin aamuisin kuvan ympäröivästä maisemasta heti ikkunaluukut avattuani. Useimmiten oli kaunista ja aurinkoista, välillä taas vuoret olivat kadonneet pilvien keskelle. 

Vierailimme samoilla seuduilla kuin ennenkin. La Saletten pyhiinvaelluspaikalla ja kanadalaisten lento-onnettomuuden uhrien hautausmaalla...

Casset'n vesiputouksella...

... ja Saint-Bonnet'n suloisessa pikkukaupungissa:

 Välillä viihdyimme koko päivän hotellilla, joko puutarhassa istuen tai polskimassa:

Naapurin hanhet pistäytyivät tervehtimässä kaupunkilaisia kesänviettäjiä:

Aivan liian aikaisin löysimme itsemme jälleen La Saulcen tietullilta, jonka jälkeen on edessä 140 km moottoritietä suoraan Aixiin. Tällä kohdalla viimeistään tajuaa, että loma on peruuttamattomasti ohi.

Onneksi ensi kesänä, jos kaikki sujuu kuluvan vuoden aikana hyvin, suuntaamme jälleen "kesämökillemme" vuorille.

Paras aika kesästä

Elän parhaillaan kesän parasta aikaa.

Elokuu on ehtinyt melkein huomaamatta viimeisille päivilleen. Loputkin kollegat ovat palanneet kesälomiltaan. Päivälämpötila on asettunut siedettäväksi ja aamuisin on jopa viileää. Kaupat ovat täynnä koulutarvikkeita ja syysvaatteita.

Minä lähden ylihuomenna kesälomalle. Alpeille, kuten aina. En osaisi kuvitella lähteväni minnekään muualle, vaikka kauniita ja kiinnostavia kolkkia tässä maassa riittää enemmän kuin yhden ihmisiän tarpeiksi. Pienestä vuoristohotellista on tullut meille kuin kesämökki. Muistamme ulkoa jokaisen huonekalun, taulun, pihalla kasvavan puun. Kaikki siellä on tuttua, turvallista, monta kertaa aiemmin koettua. Kun ensimmäisen kerran kaarramme maantieltä hotellin pihaan, tuntuu kuin edellisestä kerrasta ei olisikaan kulunut kokonaista vuotta.

Silti tänä vuonna moni asia on eri lailla kuin ennen. Auto ei ole tällä kertaa sama eikä sitä aja E., vaan minä. Loma on minullekin oikeaa lomaa, lepoa ja rentoutumista työntäyteisen vuoden jälkeen. Makaan pihalla lukemassa samoin kuin aiempinakin vuosina, mutta tiedän saavani samaan aikaan palkkaa.

Kuluneena viikonloppuna mietin jälleen kerran, kuinka perusteellisesti elämäni onkaan muuttunut siitä, kun viime syyskuussa lähdimme Alpeilta. Tasan vuosi sitten minulla ei ollut tietoakaan työpaikasta, omasta rahasta tai autosta. Jos joku olisi silloin kertonut, että seuraavalla kerralla palatessani minulla olisi vakituinen työ ja vasta ostettu auto, en varmaan olisi uskonut. 

Vuosi voi olla yhtä aikaa uskomattoman lyhyt ja pitkä aika. Viimeisen vuoden aikana koko elämäni on heittänyt häränpyllyä. Kaikki minua aikaisemmin piinanneet asiat – työttömyys, rahattomuus, näköalaton tulevaisuus, kulkuneuvon puute – ovat järjestyneet kuin ihmeen kaupalla. Kannatti olla kärsivällinen ja jaksaa uskoa siihen, että kaikki selkiytyy ja kääntyy parhain päin ja että kaikesta selviää aina. 

En vielä tiedä, saanko loman aikana tilaisuutta kirjoittaa blogiin. Jos kännykän nettiyhteys suinkin toimii, voi vuoristokuviani seurata Instagramissa: http://instagram.com/anna_fifi myös ilman omaa Instagram-tiliä.