perjantai 15. heinäkuuta 2016

Je suis Nice

Kirjoitan tätä sekavin mielin ja raskain sydämin. Tuntuu, että olen aivan liian lyhyen ajan sisällä kirjoittanut aivan liian monta postausta terrori-iskuista. Haluaisin niin voida uskoa, että tämä on niistä viimeinen, mutta en voi. En usko. Sen sijaan, että miettisin, tuleeko niitä vielä, mietinkin vain, koska seuraavaksi. Ja missä. Milloin minä olen vuorossa?  


Ne tulevat aina vain lähemmäs. Bryssel ja Istanbul olivat kaukana, Pariisikaan ei aivan naapurissa, mutta Nizza kyllä. Puolentoista tunnin ajomatkan päässä. Yhtä kaukana kuin Tampere Helsingistä. Niin tuttu kaupunki, tutut maisemat, tuttu ranta ja hotellit ja rantabulevardi. Eilen illalla se oli täpötäynnä ihmisiä, 30 000 Le Figaron mukaan, niin kuin kansallispäivän iltana kuuluukin. Ilmeisesti Nizzassa tuuli vähemmän kuin Marseillessa ja Aixissa, koska ilotulitus pystyttiin toteuttamaan. Meillä se peruttiin, sillä mistraali riepotteli plataaneja ja sypressejä jopa sadan kilometrin tuntivauhdilla. Ehkäpä, jos Nizzassakin olisi tuullut, ilotulitus olisi myös peruutettu, ihmiset eivät olisi viettäneet iltaa rannassa vaan ravintoloissa ja keskikaupungilla, ja 84 heistä olisi vielä elossa. Ehkä. 


Eilisen kaltainen teko on järjettömän helppo toteuttaa. Sen kun vuokraa kuorma-auton ja lähtee ajelemaan. Pariisin ja Brysselin iskut sentään vaativat huolelliset ennakkosuunnitelmat, logistiikkaa, terävät aivot kaiken takana. Nizzan tappaja tarvitsi vain ajokortin ja vuokra-auton. Väkisinkin tässä tulee mieleen, että kuka tahansa vastaantulija on potentiaalinen terroristi. Mistä sitä tietää, mitä kaupan kassajonossa takanani seisovalla on mielessään? Ehkä huoltoasemalla vieressäni autoaan tankkaavalla on loppuun asti hiottu hyökkäyssuunnitelma? Ainakin siihen on saanut sopeutua, etteivät terroristit tule jostain epämääräisestä kaukaisesta maasta. He ovat täällä, kaikkialla, missä tahansa. Asuvat täällä, ovat ehkä syntyneetkin täällä. Jonkun naapureita, jonkun työkavereita, jonkin kahvilan vakiasiakkaita. Ihan kuin me kaikki. Kuka tahansa voi olla seuraavana vuorossa, aivan milloin tahansa, missä tahansa. 


Eilisellä oli myös vahva symbolinen arvo. Isku tehtiin 14. heinäkuuta, kansallispäivänä. Vapauden, veljeyden ja tasa-arvon päivänä. Minulla on ollut tuolloin tapana muistella Bastiljin valtausta ja vuoden 1790 kansallisen yhtenäisyyden juhlaa juuri ennen kuin vallankumous muuttui terroriksi. Vastedes Nizzan tapahtumat tulevat aina varjostamaan kansallispäivän juhlintaa. Vaikka Champs-Elysées'n sotilasparaati olisi kuinka vaikuttava ja ilotulitukset kuinka upeita, päivämäärällä tulee aina olemaan kolkko kaiku. Myös meille, jotka emme olleet fyysisesti läsnä, saati menettäneet omaisiamme. 


Emme silti suostu elämään pelossa. Emme suostuneet siihen Charlien jälkeen, emme Bataclanin jälkeen, emmekä nyt Nizzan jälkeen. Toki myönnän, että minua pelottaa. En ole koskaan pitänyt suurista ihmisjoukoista, mutta aiemmin olen pelännyt niitä lähinnä taskuvarkauksien tai seksuaalisen ahdistelun takia. En siksi, että joku ampuisi väkijoukkoon sota-aseella tai kaahaisi päälle kuorma-autolla. Myönnän, että julkisilla paikoilla, missä tahansa, katselen tarkemmin ympärilleni. Olen varuillani. Keskiviikkoiltana olin läheisen kauppakeskuksen kultasepänliikkeessä ja siinä odotellessani ajattelin, että tuon tiskin alle mahtuisin hyvin piiloutumaan, jos tarve tulisi. Kuka oikeasti ajattelee tällaisia? Kuka valitsee varmuuden vuoksi todennäköisimmän piilopaikan lentokentän aulasta, hotellihuoneesta, ravintolan terassilta? Milloin ja miksi kotimaani muuttui paikaksi, jossa täytyy pelätä järjettömiltä kuulostavia tekoja, jotka kuitenkin toteutuvat? Jossa hampaisiin asti aseistetut sotilaat partioivat jopa ruokakaupassa ja jossa lentokentän seinillä on ohjeet siitä, kuinka toimia terrori-iskun tullen? Ihan kuin asuisi jossain pahamaineisessa maassa, Etelä-Afrikassa tai Israelissa vaikka. Ei Etelä-Ranskassa, täällä missä aurinko paistaa 300 päivää vuodessa, lenkkipolun varrella kasvaa villejä yrttejä ja jääpalat kilahtelevat vienosti roséviinilasissa.  

Kaikesta huolimatta aion edelleen elää normaalisti. Aion käydä rannalla, liikkua kaupungilla, palata joku päivä Nizzaankin ja kävellä rantabulevardilla niin kuin aina ennenkin. Aion pysähtyä katselemaan merta ja lausua mielessäni hiljaisen rukouksen eilisen uhreille. 

    
     

3 kommenttia:

kikka kirjoitti...

Koskaan ei tiedä etukäteen eikä mikään ole varmaa. On vain elettävä ja mieluummin katse eteenpäin ja pelotta.

Kirjoitit niin kauniisti ja koskettavasti, melkein valuu kyynel poskeani alas. Nous sommes Nice, ensemble.

Eau Minerale kirjoitti...

Bonsoir, meine liebe Anna,

als ich das 2. Bild (die Zeichnung der Strasse und die Farben der Trikolore) heute auf Instagram gesehen habe, hat mich das sehr berührt. Mit wenigen Strichen sagt es so viel. Viel mehr, als ich sagen könnte. Ich bin noch sehr aufgewühlt von Trauer, Wut und auch etwas Angst, weil es Menschen gibt, die unsere Freuden des Lebens einfach zerstören wollen.

Je t'embrasse - Bärbel ☼

Anonyymi kirjoitti...

Hei Fifi,

Hyvin kirjoitettu.

Maailma näyttäisi menneen täysin sekaisin.
Nämä onnettomat miehet näyttävät voivan todella pahoin pystyessään tällaisiin tekoihin.

Silti, minä en suostu pelkäämään niin paljon, jotta jäisin kotiin.
En keväällä Pariisissa tai Milanossa, en heinäkuussa Lontoossa enkä Etelä-Ranskan kaupungeissa.
Totta kai sitä käy varovaiseksi kun uutisia iskuista on lehtien sivut pullollaan joka viikko.
Suurena Ranska-fanina olin surullinen että juuri kansallispäivänä Nizzan isku oli päätetty toteuttaa.
Mikä päivä tahansa kaikki kuolonuhrit ja loukkaantumiset olivat liikaa, mutta vapauden, veljeyden ja tasa-arvon juhlinnassa se iski minulle vieläkin lujempaa.

Nina