Ei taas!

Aamulla työpäivää aloitellessani ihmettelin hiukan, kun kollega toisensa perään astui ovesta sisään ja alkoi ensimmäiseksi puhua lentokentästä. Luulin, että meidän omalla Marseille-Provencen kentällämme oli tapahtunut jotain, onhan siellä koettu niin konekaappaus kuin pommiuhkiakin. Minulla oli työn alla lehdistötiedotteen kääntäminen, joten en ehtinyt nettiin ennen aamupäivän puoltaväliä.

Samalla selvisi, mistä lentokentästä oli kysymys. Ja millaisesta tapahtumasta.

Taas. 

Tämä kaverini Facebookissa jakama kuva kertoo kaiken olennaisen tunteistani. Encore, again, schon wieder. Ranskan jälkeen Belgia, siinä välissä ainakin Turkki ja muutama Afrikan maa. Koska nämä sekopäiset hyökkäykset loppuvat? Tai oikeammin, loppuvatko ne koskaan? 

Pelkään sitä, että terrori-iskuista tulee jossain vaiheessa niin toistuvia, etteivät ne enää herätä suuria tunteita. Vähän kuin alamaailman välienselvittelyt Marseillessa. Viidessä vuodessa on Bouches-du-Rhônen departementissa tapettu huumekauppaan liittyvissä välienselvittelyissä 110 ihmistä, joista 78 Marseillessa (ja Aixissa 3). Nykyään kuullessani uutisissa tai lukiessani lehdestä, että Marseillessa on joku ammuttu kalashnikovilla, tuskin viitsin kuunnella tai lukea juttua loppuun. Taas yksi, totean, kohautan olkapäitäni ja jatkan eteenpäin. Surullista, että ihmisten säännölliseen tappamiseen 30 km:n päässä turtuu niin täydellisesti. 

Toivon, ettei terrori-iskujen suhteen koskaan tapahdu samoin. 

Jo nyt huomaan reagoivani Brysselin iskuihin lievemmin kuin Pariisin. Minulla on ollut eri lehtien reaaliaikaiset uutisvirrat auki pitkin päivää, mutta tämä postaus on ensimmäinen aiheesta kirjoittamani. En ole muuttanut Facebookin profiilikuvaani Belgian lipun väreihin, en twiitannut hashtageilla #PrayForBrussels, #JeSuisBruxelles tai #AttentatsBruxelles, en jakanut Instagramissa aiheeseen liittyviä kuvia. A quoi bon, mitä hyötyä siitä olisi? Eikä se johdu siitä, että kokisin tämän tapauksen koskettavan minua vähemmän. Belgiahan on ihan tuossa vieressä, meidän pieni ja leppoisa naapurimme. Vähän kuin Suomi ja Viro, ja täältä katsoen suunnilleen samalla etäisyydellä kuin Käsivarren Lappi Helsingistä. 

Toiset osaavat kuvata tunteitani paremmin kuin minä itse. Nämä piirrokset näin Elle-lehden sivustolla:

 Lahja Belgialta! 

Tukemme belgialaisille ystävillemme! 

Uusi pää

Kun viime viikolla päivittelin, ettei minulle tapahdu mitään, en ollenkaan muistanut mainita, että itse asiassa minulla on parhaillaan meneillään hyvinkin suuri ulkonäöllinen muutos.

Olen muuttanut kampaustani! 

Jollekin se on hyvinkin arkipäiväistä, mutta minun kohdallani niin harvinaista, että se todellakin ansaitsee oman blogipostauksen. Olenhan pitänyt täsmälleen samaa otsispolkkatukkaa suunnilleen siitä asti, kun minulla alkoi olla riittävästi hiuksia, eli yli 30 vuotta. Kampaaja oli aivan ihmeissään, miten joku pystyy pitäytymään samassa hiusmallissa koko ikänsä. Pääasiallinen perusteluni oli helppous: minun ei koskaan tarvinnut tehdä hiuksilleni mitään muuta kuin pestä ja kuivata ne. Ei kihartimia, suoristusrautoja, lämpörullia tai muitakaan vempeleitä, vain hiustenkuivaajalla tukka kuivaksi ja voilà. Bad hair day oli minulle lähes tuntematon käsite.

Olin kuitenkin jo jonkin aikaa ollut kyllästynyt. Ei ihmekään, kun peilistä oli jo lapsuudesta saakka katsonut aina samannäköinen pää, mitä nyt väri ja latvojen pituus oli vuosien saatossa hiukan vaihdellut. Selitin kampaajalle, kuinka kaipaisin vähän jotain uutta mutta ei kuitenkaan liian radikaalia, ei liian lyhyttä mutta ei kovin paljon pidempääkään, jotain, mikä uudistaisi kevyesti lookini olematta silti dramaattisen erilainen. Toisin sanoen minulla ei ollut aavistustakaan, mitä halusin. Onneksi kampaajalla oli. 

Tänään näytän tältä:

Etenkin alimmasta kuvasta erottuu hyvin, että hiukseni on leikattu kerroksittain, mikä tuo niihin volyymia. Suurin muutos on otsatukka; ensimmäisinä päivinä jouduin katsomaan peiliin kaksi kertaa peräkkäin, koska peilikuvani näytti niin kertakaikkisen oudolta, mutta nyt olen tottunut ja täytyy myöntää, että ei harmita hiukkaakaan. 

Olen saanut pelkästään positiivista palautetta: kuulemma näytän aikuisemmalta, pirteämmältä, kasvoni tulevat paremmin esille ja muutenkin kaikki on paremmin kuin ennen. Kieltämättä itsekin näen eron. Allaolevilla kuvilla on eroa tasan kuukausi:

Kumpi on teidän mielestänne parempi, entinen vai uusi kampaus?

  

La vie est un long fleuve tranquille

Elämäni voisi tällä hetkellä nimetä otsikossa mainitun ranskalaisen elokuvaklassikon mukaan pitkäksi, tyyneksi joeksi. Päivät seuraavat toisiaan niin samankaltaisina, että välillä pitää oikein pysähtyä miettimään, oliko tänään tiistai vai perjantai. Hiljattain joku kysyi minulta, mitä minulle kuuluu, johon en osannut vastata muuta kuin "ei mitään mainittavaa, samanlaista elämää päivästä toiseen". Sitä se kai tosin muillakin on, oletan ainakin. 

Olen oikein odottanut, että edes jotain mainitsemisen arvoista tapahtuisi, jotta saisin syyn kirjoittaa blogiin. Vuosi sitten kirjoitusblokki iski juuri näihin aikoihin, enkä haluaisi sitä takaisin nyt, kun olen päässyt kohtalaisen hyvään uuteen alkuun. Mutta toisaalta en viitsisi näpytellä pelkkää lorem ipsum liirum laarum -tekstiä ihan vain siitä ilosta, että blogi päivittyisi. Jotain asian tapaistakin olisi kiva olla. 

Pari päivää sitten sitä vihdoin tuli. 

Ensin säädin kesälomapäivieni kanssa saadakseni sekä mahdollisimman vähän menetettyjä lomapäiviä että mahdollisimman edulliset lennot. Tämä onnistuikin lopulta, joten kotikoti odottaa keskellä kesäkuuta. Menin oitis ilmoittamaan hyvät uutiset Facebookiin, ja mitäpä siellä lävähtikään silmilleni heti etusivun ylimmäisenä:

  

Mirkku Prahassa! Hulluinta on, että olin ensin vähällä skipata tilaisuuden. Praha on kaukana, liput ja lennot kalliita, majoituskin maksaa... (Välillä olisi hyvä olla rento reppureissaaja, joka matkustaa low cost -lennoilla ja yöpyy tuosta vain retkeilymajojen yhteishuoneissa tai vieraiden ihmisten kodeissa. Vaan kun en ole.) Kysyin kuitenkin äidiltä, kiinnostaisiko häntä lähteä. Iltapäivällä homma oli vielä pitää miettiä -asteella, kunnes päätin, että hitot, mennään! Praha ei ole maailman ääri, sitä paitsi olen jo kauan halunnut palata sinne, ja olenhan kolunnut Mireillen perässä myös erinäisiä itäsaksalaisia pikkukaupunkeja ja palannut niistä junalla kotiin Ranskaan tuhkapilven aikaan. Jopa isä oli heti sanonut, että totta kai me menemme. 

Niinpä klikkailin itseni läpi monimutkaisen tsekinkielisen lippuvaraussivuston, sain meille vielä eturivin paikat, ja kun kerran olin liikkeellä ja saanut päälle kunnon flow'n, varasin samassa rytäkässä vielä lennot ja hotellinkin. Tässäpä kauan kaipaamani projekti, jota odottaa! 

       

Trente-cinq

Täytin eilen 35 vuotta. Se kuulostaa järjettömän isolta luvulta. Kolmekymmentäviisi. Juuri vastahan täytin 30 ja olin vielä yliopistolla, toisella kierroksella tosin, ja juhlin merkkipäivää saksantunnilla tarjoamalla sitruunamarenkitorttua. Kymmenen vuotta sitten taas istuin silloisten opiskelukavereideni kanssa Turussa viikinkiravintolassa, pähkäilin gradun aihetta ja naureskelin olevani jo neljännesvuosisadan vanha. Itse asiassa muistan jopa päivän, jolloin täytin 18. Olin lukiossa, meillä oli vanhojentanssiharjoitukset iltapäivällä ja minulla oli musta bleiseri ja sininen paita sen alla. Isä oli vaihteeksi työmatkalla Kaukoidässä ja sain häneltä tekstiviestin "onnea uudelle aikuiselle". 

Siitä on seitsemäntoista vuotta. 

Ei voi olla.

En ole koskaan erityisemmin ikäkriiseillyt, mutta nyt myönnän, että 35 alkaa jo tuntua jossain. En enää voi luokitella itseäni "nuoreksi aikuiseksi", nyt olen ihan oikeasti keski-ikäinen. Silmieni alla on uhkaavasti leviävää kevyttä juonnerihmastoa, joka näkyy erityisesti kun hymyilen. Ihonhoitotuotteissa tarvitsen jo muitakin lupauksia kuin pelkkää kosteutusta. Onneksi minulla on juuri sopivan paksu ihonalainen pehmustekerros, joka pitää sen kohtuullisen sileänä. Jos minut olisi varustettu kuuluisalla biologisella kellolla, se varmasti nyt tikittäisi aina vain epätoivoisemmin, mutta minun ei onneksi tarvitse uhrata ajatustakaan hedelmällisyyden lehmänhännänomaiselle syöksyalamäelle. 

Toisaalta useampikin henkilö on viime aikoina huomauttanut minulle, että ikä on vain numero ja tärkeämpää on se, millaiseksi tunnen itseni. Korvieni välissä en todellakaan ole 35-vuotias, vaan suuren osan ajasta tunnen olevani une femme-enfant, joka lakkaa kyntensä pinkillä glitterlakalla, katsoo töissä salaa kissa-, possu- ja pesukarhuvideoita, korvaa työpaikan tarjoamat harmaat toimistotarvikkeet itse ostetuilla vaaleanpunaisilla ja syö lounaansa vaaleanpunaiselta tabletilta, jossa on ruusuja, perhosia ja nonparellein koristeltu cupcake. Kotona tämä femme-enfant delegoi sujuvasti leijonanosan kotitöistä puolisolleen sillä verukkeella, että a) toinen osaa paremmin ja b) nyt ei millään ehdi, kun täytyy lukea kirjasta luku loppuun/päivittää Facebook/pelata Candy Crushin taso loppuun/katsoa kissa-possu-pesukarhuvideo. Jaa mikä keski-ikäinen?! 

Tämän ikäisenä "kuuluu" yleensä olla "saavuttanut" elämässään kaikenlaista. Välillä minusta tuntuu, että oma elämäni on täysin vaiheessa moniin muihin verrattuna, mutta kun oikein rupesin pohtimaan, onhan minullakin sentään jonkin verran vakavasti otettavia saavutuksia:

- Olen opiskellut kaksi korkeakoulututkintoa.

- Minulla on vakituinen työsuhde ja säännölliset tulot.

- Elän vakaassa ja pitkässä, virallistetussa parisuhteessa.

- Meillä on kaksi omistusasuntoa (tai no E:llä on, mutta sama asia).

- Olen asunut jo vuosia ulkomailla ja onnistunut sopeutumaan tänne täysin niin kielen, kulttuurin, työelämän kuin muunkin kannalta. 

Ei elämä sentään pelkkää suorittamista voi eikä saa olla. Sijaa täytyy olla myös hauskanpidolla, hullutuksilla, päähänpistoilla ja hetken mielijohteilla. Elämykset ovat huimasti tärkeämpiä kuin saavutukset. Ja samppanjan kera ne ovat vielä parempia.

Vuoden jännittävin projekti

Olen hautonut tätä mielessäni jo pari vuotta, mutta lykännyt aina hamaan tulevaisuuteen, kunnes eräänä tylsänä toimistoiltapäivänä päätin uuden vuoden kunniaksi vihdoin tarttua tuumasta toimeen.

Tulostin näin otsikoidun paperipinkan:

Ranskan kansalaisuushakemus. Kaksoiskansalaisuus, korostan, sillä en missään nimessä ikinä luopuisi Suomen kansalaisuudestani. 

Miksi? halusivat tietää ne pari työkaveria, joille olen asiasta kertonut. Onko kansalaisuudesta minulle jotain taloudellista etua? Muuta merkittävää hyötyä? Eipä oikeastaan. Kansalaisena saisin äänestää muissakin kuin kunnallis- ja eurovaaleissa, saattaisin joutua valamieheksi oikeudenkäyntiin, saisin uusia henkilöllisyystodistukseni ilmaiseksi naapurissa sijaitsevassa kaupungintalon haarakonttorissa. Siinäpä ne edut. 

Minusta vain olisi luonnollisinta olla sen maan kansalainen, jossa pysyvästi asuu. Ei aina se ulkomaalainen, jonka henkilökorttia käännellään epäuskoisena kaupan kassalla tai jolle aletaan puhua lentokentällä ranskan sijasta englantia heti, kun virkailija näkee vilahduksen suomalaisesta passista. Enhän minä kansalaisuutta mitenkään välttämättä tarvitse, mutta se olisi silti kiva olla. En ole loppujen lopuksi varsinaisesti tarvinnut myöskään opettajaopintojani, mutta en ole niitä koskaan katunutkaan.

Tietenkin kansalaisuushakemuspapereiden täyttäminen on vasta ensimmäinen pieni askel pitkässä prosessissa, jonka tulos ei voisi olla epävarmempi. Mikään ei takaa, että minulle sen lopuksi myönnetään kansalaisuus, vaikka olenkin kaikin puolin nuhteeton EU-kansalainen, kielitaitoinen, sopeutunut ranskalaiseen yhteiskuntaan ja yhdyn tasavaltalaisiin arvoihin. Osaan jopa Marseljeesin toisen säkeistön ulkoa, mikä ilmeisesti on harvinaista. 

Olen jo täyttänyt hakemuksen, toki käsin ja kahtena alkuperäiskappaleena. Ei siinä oikeastaan kysytä muuta kuin henkilötietoja, puolison henkilötietoja, vanhempien ja sisarusten tietoja tämänhetkisiä osoitteita myöten (en edes tiennyt veljeni osoitetta, nytpä selvisi sekin) sekä mahdollisia lapsia ja aikaisempia avioliittoja. Kinkkisempiä ovat tiedot kaikista osoitteista kaikissa maissa, jossa olen elämäni aikana asunut. Onneksi niitä ei ole monta! Ehdin silti ennen 4. ikävuottani asua kahdessa eri osoitteessa eikä äitikään muistanut niiden posti- tai kadunnumeroita, mutta menisiköhän ranskalainen viranomainen oikeasti tonkimaan jostain, missä osoitteessa perheeni asui Hämeenlinnassa vuonna 1982...? Toinen hankalampi kohta on listata kaikki tähänastiset työpaikkani, työsuhteiden alkamis- ja päättymispäivät, harjoittamani ammatit ja työnantajien nimet ja osoitteet. Aion kyllä oikaista pari mutkaa suoraksi enkä listaa ihan jokaista kuukauden kesätyöpätkää. 

Itse hakemus on siis lähinnä läpihuutojuttu, mutta vaadittavien liitteiden kanssa päästään varsinaisiin hommiin. Liitteiksi vaaditaan minun tapauksessani:

• virkatodistus + apostille
• vanhempien virkatodistukset, joissa mainitaan avioliiton solmimispäivä
• kopio passistani
• kopio E:n henkilökortista ja E:n kirjoittama todistus siitä, että asun hänen omistamassaan asunnossa
• kopio meidän PACS-todistuksestamme
• rikosrekisteriote Suomesta
• verotoimiston todistus siitä, että olen maksanut veroni
• tämänhetkinen työsopimukseni
• kolme viimeisintä palkkatodistusta
• E:n kolme viimeisintä palkkatodistusta
• kolmen viime vuoden veroilmoitukset ja marras- ja joulukuun palkkatodistukset ko. vuosilta
• E:n kolmen viime vuoden veroilmoitukset ja marras- ja joulukuun palkkatodistukset ko. vuosilta
• kopiot korkeakoulututkintotodistuksistani
• kaksi passikuvaa
• kaksi kirjekuorta postimerkkeineen
• 55 euron arvoinen timbre fiscal eli eräänlainen virallinen postimerkki, joka ostetaan tupakkakaupasta ja jolla todistetaan, että virallisen dokumentin hinta on maksettu

Unohdinkohan vielä jonkun? Näistä olen hankkinut jo suurimman osan ja puuttuvat pitää enää kopioida, mutta koko täydellinen hakemus tulee olemaan mukavan paksu paperinivaska. Tietysti jos hakemus ei ole täydellinen, se tulee bumerangina paluupostissa takaisin ja lähtee uudelle kierrokselle täydennyksen jälkeen. Ehkä tämä onkin eräänlainen esikarsinta? Jos selviät hakemuksen liitteiden keräämisestä, olet jo voittanut ensimmäisen erän taistelussa byrokratiaa vastaan ja olet siksi lupaava tuleva ranskalainen?

Prosessi on paitsi monimutkainen, myös pitkä. Se käynnistyy, kun hakemus on vastaanotettu Bouches-du-Rhônen departementin prefektuurissa. Siellä tutkitaan hakemus ja jos prefekti on sitä mieltä, että minussa on ainesta ranskalaiseksi, hän antaa hyväksyvän arvion kansalaisuusasioista vastaavalle ministerille, joka tekee lopullisen päätöksen. Jossain välissä minut kutsutaan viralliseen haastatteluun, jossa testataan paitsi ranskantaitoni, myös se, että olen perillä tasavaltalaisista arvoista ja länsimaisesta elämänmenosta. Verot pitää maksaa, naiset ja miehet ovat tasa-arvoisia ja sitä rataa. Luin jostain, että viranomaisilla on periaatteessa puolitoista vuotta aikaa tehdä päätöksensä, joten en minä ihan vielä ole ranskalaista henkilökorttia lompakkooni sovittelemassa. 

Annan blogissa väliaikatietoja sitä mukaa, kun jotain uutta kuuluu. Tällä hetkellä pyrkimys on saada hakemus lähetettyä ensi viikon aikana. Peukut pystyyn, tai kuten Ranskassa sanotaan, sormet ristiin. Croisez les doigts ! 

Vuoden viimeisiä tilityksiä

Näin vuoden toiseksi viimeisen päivän innoittamana sain jälleen pitkästä aikaa bloggausfiiliksen. Marraskuun puolivälin tapahtumista lähtien minulla ei oikein ollut intoa kirjoittaa, ja vaikka välillä olisi ollutkin, rajallinen vapaa-aika ja sairastelu estivät sen. Nyt olen töissä kaikessa rauhassa vain kahden kollegan kanssa, joten päätin saada aikaiseksi päätöspostauksen tälle blogivuodelle. 

Voin rehellisesti sanoa, että tätä vuotta 2015 ei tule ikävä ja toivon sydämestäni, että ensi vuodesta tulee parempi. Niin paljon pahaa ja ikävää tapahtui kuluneena vuonna sekä minulle henkilökohtaisesti että ennen kaikkea maan- ja maailmanlaajuisesti, ettei tästä ole muuta suuntaa kuin ylöspäin kohti parempaa. Toivottavasti ainakin.

Vuosi alkoi järkyttävästi kaksoisterrori-iskulla, mikä näin jälkiviisaasti antoi osviittaa vuoden yleisestä tunnelmasta. Kukapa olisi Charlie Hebdon ja Hyper Cacherin aikaan osannut kuvitella, että vielä pahempaa olisi tulossa? 

Keväällä menetin ensin Guru-koiran ja sitten appeni ja samaan aikaan mummo joutui muuttamaan kotoaan (ja siis myös minun entisestä kodistani) lopullisesti palvelutaloon. Niihin aikoihin bloginikin lopahti, sillä mikään ei oikein enää tuntunut miltään eikä ainakaan bloggaamisen arvoiselta. 

Kesällä lopahti yllättäen ja ilman syytä myös eräs elämääni piristänyt ja rikastuttanut ihmissuhde. Kyseessä ei ole parisuhteeni, joka voi edelleen erinomaisesti, enkä halua kertoa asiasta tarkemmin, mutta eräs minulle läheinen henkilö päätti yksipuolisesti pitää minuun vastaisuudessa etäisyyttä. Olen yhä tekemisissä hänen kanssaan, mutta entinen läheisyytemme on mennyttä enkä tiedä, saammeko sitä enää koskaan takaisin. Tämä on ollut minulle psykologisesti raskas asia käsitellä ja toivon uuden vuoden myötä vihdoin pääseväni siitä yli.

Pariisin marraskuiset iskut lamauttivat koko kansakunnan, minä mukaan luettuna. Niiden jälkeen mikään ei ole enää aivan samoin kuin ennen. Supermarkettiin ruokaostoksille mennessä pitää avata käsilaukku vartijoille, lentokentällä kulkea mennen tullen passintarkastuksen kautta edelleen jatkuvan hätätilan suljettua Ranskan rajat, kauppakeskuksessa kohdata järeästi aseistettuja sotilaita. Joulukirkossa ei sentään ollut ovella aseistettua vartijaa. 

Ei kaikki toki ole ollut pelkkää itkua ja synkistelyä. Totta kai on tapahtunut myös iloisia ja positiivisia asioita: kaksi onnellista lomaa Suomessa, mukavat ja rentouttavat kaksi viikkoa Alpeilla syyskuussa, kiehtovia luettuja kirjoja, uusia käsilaukkuja, herkullisia illallisia, tyhjennettyjä samppanjapulloja, sängyn jalkopäässä nukkuvia mopseja, kehuja pomolta hyvin tehdystä työstä... mutta jotenkin hyvien ja huonojen asioiden tasapaino on tänä vuonna järkkynyt, ja hyviä puolia joutuu oikein miettimään siinä missä huonojen suhteen on runsaudenpulaa. Koska en ole perusluonteeltani pessimisti, uskon, että ylihuomenna alkavasta vuodesta tulee parempi. Iloisempi, positiivisempi, elämyksellisempi. Vähemmän kauhua, surua ja pettymyksiä, enemmän rauhaa, iloa ja iloisia yllätyksiä.      

Vailla sanoja

Kuinka puhua käsittämättömästä? Mistä löytää oikeat sanat kuvaamaan sellaista, jota on mahdotonta ymmärtää? Miten pukea sanoiksi järkytys, pelko, ahdistus, suru, myötätunto... ja ennen kaikkea se jatkuvasti mielen perukoilla lymyävä ajatus: se olisin voinut olla minä? 

Kuinka monta kertaa elämässäni olenkaan istunut pariisilaisessa konserttisalissa, kahvilan terassilla, ravintolassa ja baaritiskillä? Tänä viikonloppuna matkustin Amsterdamiin, mutta olisin aivan yhtä hyvin voinut olla menossa Pariisiin. Olisin voinut tavata ystäviäni pitkästä aikaa, istua kaikessa rauhassa juttelemassa lasillisen äärellä poikkeuksellisen leutona marraskuun iltana, nauttia tunnelmasta, jälleennäkemisestä, vilkkaasta iltaelämästä... ja päätyä yhdessä silmänräpäyksessä jalkakäytävälle vuotamaan kuiviin saatuani osuman tai pari sota-aseen luodeista. Onneksi kohtalo päätti tällä kertaa, että istuisin sen sijaan amsterdamilaisen taksin takapenkillä, väsyneenä työpäivän ja myöhästyneen lennon jälkeen mutta innoissani tulevasta viikonlopusta, ihaillen kaupungin jouluvaloja ja toivoen, ettei lauantaina sataisi. Samaan aikaan Pariisissa teurastettiin 130 ihmistä, jotka minun laillani olivat päättäneet työviikkonsa, iloitsivat edessä olevasta viikonlopusta, ehkä suunnittelivat, mitä lauantai-iltana syötäisiin tai mitä elokuvaa mentäisiin katsomaan sunnuntai-iltapäivänä.

Tänään on kymmeniltä työpaikoilta puuttunut kollega, joiltakin ehkä useampikin. Työkaverit eivät koskaan enää tervehdi toisiaan joka-aamuisella poskisuudelmalla, vastaa sähköposteihin, hengaile juttelemassa kahviautomaatilla, kerro lomasuunnitelmistaan tai lähde yhdessä työpäivän jälkeen aperitiiville. Työhuoneet ovat pysyneet tyhjinä, tietokoneiden näytöt pimeinä ja mustina.  

Vietin kaikesta huolimatta suunnittelemani mukavan viikonlopun Amsterdamissa. Kävelin kanavien varsilla, otin valokuvia, kävin museoissa ja tein, mitä kulloinkin sattui huvittamaan. Mutta sydämeni ei ollut oikeasti mukana. Kahvilassa lounaalla istuessani selasin lakkaamatta Facebookia, jaoin koskettavia kuvia ja linkkejä, katselin ikkunasta ulos halutessani piilottaa tarjoilijalta väkisin silmiini nousseet kyyneleet. Tosin selitykseksi olisi taatusti riittänyt "olen ranskalainen". Valvoin hotellihuoneessa aamuyön tunneille, vaihtelin kanavia TV5 Mondelta BBC:lle, CNN:lle, ZDF:lle. Eri kielet, mutta kaikkialla samat kauhistuttavat kuvat, tärisevät videopätkät, järkyttyneen näköiset toimittajat, hampaisiin asti aseistautuneet poliisin erikoisjoukot ja taustalla laukausten äänet. Nainen roikkumassa viimeisillä voimillaan ikkunan ulkopuolella. Miehiä kadulla raahaamassa osuman saaneita ihmisiä suojaan talojen porraskäytäviin. Juoksevia, kirkuvia ihmisiä. Laukauksia, niin järkyttävän monta laukausta.

Vuosi loppuu kuten se alkoikin. Tammikuussa Charlie Hebdon ja Hyper Cacherin jälkeen kirjoitin, ettei tällaista voi tapahtua Ranskassa. Ei täällä, ei minun maassani, ei keskellä rauhallista ja sivistynyttä Eurooppaa. Ja nyt se tapahtui uudelleen, mutta paljon pahempana, paljon laajempana, vielä paljon järkyttävämpänä. Charlie Hebdon iskuille oli vielä jonkinlainen syy, kosto pilapiirroksista. Perjantain verilöylylle ei ole. Kaikki uhrit olivat viattomia, sattumanvaraisia sivullisia, joilla ei ollut mitään tekemistä Syyrian pommitusten, Daechin tai minkään muunkaan kanssa. Aivan satunnaisia ihmisiä, kuten minä tai sinä, joka juuri nyt luet tätä. Ihmisiä, jotka olivat päättäneet mennä perjantai-iltana konserttiin, ravintolaan, drinkille, jalkapallo-otteluun ja maksoivat siitä hengellään. "Minun piti lahjoittaa pojalleni lippu konserttiin, mutta lahjoitinkin hänelle kuoleman", oli erään uhrin isä kommentoinut sosiaalisessa mediassa. 

Amsterdamissa söin pitkän päivän päätteeksi uunituoreen vohvelin, jonka päällä oli sekä Nutellaa että tomusokeria. Juuri sellaisen ällöhirvitysmakeuden, jota ensin tekee mieli ja sitten syömisen jälkeen harmittaa, että tuli sorruttua siihen. Nyt söin vohvelini hyvillä mielin, harmittelematta vähääkään. Ajattelin kaikkia niitä uhreja, jotka ehkä olivat suunnitelleet paistavansa viikonloppuna vohveleita perheelleen. Tai syövänsä sellaisen sitten, kun he olisivat ensin päässeet eroon parista ylimääräisestä kilosta. Tai ylipäätään tekevänsä jotakin, mitä tahansa, "sitten myöhemmin" – huomenna, ensi viikonloppuna, joulukuussa, ensi kesänä – ja jotka eivät koskaan enää saa siihen tilaisuutta. Minä päätin vastedes tekeväni asioita juuri silloin kun siltä tuntuu ja kun siihen on mahdollisuus. Ostaa uuden käsilaukun, lukea hyvän kirjan, lähteä viikonlopuksi jonnekin, juoda tavallisena arki-iltana samppanjaa. Koska ikinä ei voi tietää, tuleeko seuraavaa tilaisuutta enää koskaan.

Kotona halasin E:tä tavallistakin tiukemmin. Painauduin hänen kylkeensä, hengitin syvään rakkaan ihmisen tuttua tuoksua ja kiitin Luojaani, etten ollut yksi niistä uhrien vaimoista, joiden puoliso ei tule enää koskaan kotiin.