Vuoden jännittävin projekti

Olen hautonut tätä mielessäni jo pari vuotta, mutta lykännyt aina hamaan tulevaisuuteen, kunnes eräänä tylsänä toimistoiltapäivänä päätin uuden vuoden kunniaksi vihdoin tarttua tuumasta toimeen.

Tulostin näin otsikoidun paperipinkan:

Ranskan kansalaisuushakemus. Kaksoiskansalaisuus, korostan, sillä en missään nimessä ikinä luopuisi Suomen kansalaisuudestani. 

Miksi? halusivat tietää ne pari työkaveria, joille olen asiasta kertonut. Onko kansalaisuudesta minulle jotain taloudellista etua? Muuta merkittävää hyötyä? Eipä oikeastaan. Kansalaisena saisin äänestää muissakin kuin kunnallis- ja eurovaaleissa, saattaisin joutua valamieheksi oikeudenkäyntiin, saisin uusia henkilöllisyystodistukseni ilmaiseksi naapurissa sijaitsevassa kaupungintalon haarakonttorissa. Siinäpä ne edut. 

Minusta vain olisi luonnollisinta olla sen maan kansalainen, jossa pysyvästi asuu. Ei aina se ulkomaalainen, jonka henkilökorttia käännellään epäuskoisena kaupan kassalla tai jolle aletaan puhua lentokentällä ranskan sijasta englantia heti, kun virkailija näkee vilahduksen suomalaisesta passista. Enhän minä kansalaisuutta mitenkään välttämättä tarvitse, mutta se olisi silti kiva olla. En ole loppujen lopuksi varsinaisesti tarvinnut myöskään opettajaopintojani, mutta en ole niitä koskaan katunutkaan.

Tietenkin kansalaisuushakemuspapereiden täyttäminen on vasta ensimmäinen pieni askel pitkässä prosessissa, jonka tulos ei voisi olla epävarmempi. Mikään ei takaa, että minulle sen lopuksi myönnetään kansalaisuus, vaikka olenkin kaikin puolin nuhteeton EU-kansalainen, kielitaitoinen, sopeutunut ranskalaiseen yhteiskuntaan ja yhdyn tasavaltalaisiin arvoihin. Osaan jopa Marseljeesin toisen säkeistön ulkoa, mikä ilmeisesti on harvinaista. 

Olen jo täyttänyt hakemuksen, toki käsin ja kahtena alkuperäiskappaleena. Ei siinä oikeastaan kysytä muuta kuin henkilötietoja, puolison henkilötietoja, vanhempien ja sisarusten tietoja tämänhetkisiä osoitteita myöten (en edes tiennyt veljeni osoitetta, nytpä selvisi sekin) sekä mahdollisia lapsia ja aikaisempia avioliittoja. Kinkkisempiä ovat tiedot kaikista osoitteista kaikissa maissa, jossa olen elämäni aikana asunut. Onneksi niitä ei ole monta! Ehdin silti ennen 4. ikävuottani asua kahdessa eri osoitteessa eikä äitikään muistanut niiden posti- tai kadunnumeroita, mutta menisiköhän ranskalainen viranomainen oikeasti tonkimaan jostain, missä osoitteessa perheeni asui Hämeenlinnassa vuonna 1982...? Toinen hankalampi kohta on listata kaikki tähänastiset työpaikkani, työsuhteiden alkamis- ja päättymispäivät, harjoittamani ammatit ja työnantajien nimet ja osoitteet. Aion kyllä oikaista pari mutkaa suoraksi enkä listaa ihan jokaista kuukauden kesätyöpätkää. 

Itse hakemus on siis lähinnä läpihuutojuttu, mutta vaadittavien liitteiden kanssa päästään varsinaisiin hommiin. Liitteiksi vaaditaan minun tapauksessani:

• virkatodistus + apostille
• vanhempien virkatodistukset, joissa mainitaan avioliiton solmimispäivä
• kopio passistani
• kopio E:n henkilökortista ja E:n kirjoittama todistus siitä, että asun hänen omistamassaan asunnossa
• kopio meidän PACS-todistuksestamme
• rikosrekisteriote Suomesta
• verotoimiston todistus siitä, että olen maksanut veroni
• tämänhetkinen työsopimukseni
• kolme viimeisintä palkkatodistusta
• E:n kolme viimeisintä palkkatodistusta
• kolmen viime vuoden veroilmoitukset ja marras- ja joulukuun palkkatodistukset ko. vuosilta
• E:n kolmen viime vuoden veroilmoitukset ja marras- ja joulukuun palkkatodistukset ko. vuosilta
• kopiot korkeakoulututkintotodistuksistani
• kaksi passikuvaa
• kaksi kirjekuorta postimerkkeineen
• 55 euron arvoinen timbre fiscal eli eräänlainen virallinen postimerkki, joka ostetaan tupakkakaupasta ja jolla todistetaan, että virallisen dokumentin hinta on maksettu

Unohdinkohan vielä jonkun? Näistä olen hankkinut jo suurimman osan ja puuttuvat pitää enää kopioida, mutta koko täydellinen hakemus tulee olemaan mukavan paksu paperinivaska. Tietysti jos hakemus ei ole täydellinen, se tulee bumerangina paluupostissa takaisin ja lähtee uudelle kierrokselle täydennyksen jälkeen. Ehkä tämä onkin eräänlainen esikarsinta? Jos selviät hakemuksen liitteiden keräämisestä, olet jo voittanut ensimmäisen erän taistelussa byrokratiaa vastaan ja olet siksi lupaava tuleva ranskalainen?

Prosessi on paitsi monimutkainen, myös pitkä. Se käynnistyy, kun hakemus on vastaanotettu Bouches-du-Rhônen departementin prefektuurissa. Siellä tutkitaan hakemus ja jos prefekti on sitä mieltä, että minussa on ainesta ranskalaiseksi, hän antaa hyväksyvän arvion kansalaisuusasioista vastaavalle ministerille, joka tekee lopullisen päätöksen. Jossain välissä minut kutsutaan viralliseen haastatteluun, jossa testataan paitsi ranskantaitoni, myös se, että olen perillä tasavaltalaisista arvoista ja länsimaisesta elämänmenosta. Verot pitää maksaa, naiset ja miehet ovat tasa-arvoisia ja sitä rataa. Luin jostain, että viranomaisilla on periaatteessa puolitoista vuotta aikaa tehdä päätöksensä, joten en minä ihan vielä ole ranskalaista henkilökorttia lompakkooni sovittelemassa. 

Annan blogissa väliaikatietoja sitä mukaa, kun jotain uutta kuuluu. Tällä hetkellä pyrkimys on saada hakemus lähetettyä ensi viikon aikana. Peukut pystyyn, tai kuten Ranskassa sanotaan, sormet ristiin. Croisez les doigts !