La Folie Jaune

Kaupungin ykkösostosmestassa riehuvat taas keltaiset haamut, ja minä olin totta kai mukana häppeningeissä. Olin tosin (kerrankin) hyvin järkevä ja hankin lähinnä käyttötarvikkeita kuten pumpulipuikkoja ja -lappuja sekä isälle sukkia. Itselleni ostin Täällä Pohjantähden alla -pokkarin, sillä häpeäkseni joudun tunnustamaan, etten ole tuota suomalaisen kirjallisuuden klassikkoa vielä tähän päivään mennessä lukenut. Nyt riittää reilut tuhat sivua suomenkielistä luettavaa kesäksi ja työkavereiden kummasteltavaksi. Mukaan tarttui myös Husaari katolla -DVD, joka on kuvattu suurimmaksi osaksi Aixissa, Manosquessa ja Forcalquier'ssa. Kaksi ensimmäistä tunnen hyvin ja jälkimmäisessä olen käynyt, joten tuttuja paikkoja varmasti vilahtelee elokuvassa vähän väliä.

Vielä lisää elokuva-asiaa: Kävin illalla katsomassa Kirjavan hunnun Kinopalatsissa. Luin romaanin loppuun eilen ja halusin nähdä elokuvaversion saman tien. Valitettavasti kävi kuten niin usein ennenkin: pidin enemmän kirjasta kuin elokuvasta. Elokuvaelämys jäi jotenkin vaillinaiseksi, ehkä siksi, että tiesin tapahtumat ja henkilöiden kohtalon etukäteen. Lisäksi leffaan oli tungettu romaaniin kuulumattomia seksi- ja jännityskohtauksia kiinalaisnationalistimellakoineen. Dramaattinen loppukin oli vesitetty: kirjassa mies ei anna koskaan anteeksi vaimonsa aviorikosta, kun taas elokuvassa he lähentyvät uudelleen niin fyysisesti kuin henkisesti ja vaimo hoitaa uhrautuvaisesti miestään tämän sairastuttua koleraan. Miksi elokuvien pitää aina väkisin päättyä "hyvin", vaikka joku päähenkilöistä kuolisi? Kaiken huipuksi leffan lopussa vaimo kävelee Lontoossa kadulla viisivuotiaan poikansa kanssa, jolle hän on antanut nimeksi Walter edesmenneen miehensä mukaan, vaikka pojan isyydestä ei olekaan varmuutta. Kirjassa naisen raskaus on vasta alussa, kun hän muuttaa isänsä mukana Bahamalle. Kettua, tekivät ihan vääränlaisen elokuvan, ei se noin mennyt...!

Liikuntaa ja gradumatskua

Olin ihanan kevätpäivän kunniaksi liikkeellä kokonaan vaaleanpunaisissa – kenkiä myöten – ja sain iloisia kommentteja keväisestä lookistani. Aamulla laiskottelin ja katselin videoita YouTubessa sekä virittelin jälleen blogia: lainasin Duussilta kivan systeemin, joka paljastaa linkkien takana piilevän sivun, kun vie kursorin linkin päälle. Voi kai sitä ihminen huonomminkin aikaansa kuluttaa...

Iltapäivällä sentään aktivoiduin: kävin lounaalla kaverini Veron kanssa, kopioin muutaman artikkelin gradun ykkösteoriaa varten, opetin yksityisoppilastani puolitoista tuntia ja lähdin vielä leudon illan innoittamana 40 minuutin lenkille puistoon. Otin kameran mukaan siltä varalta, että löytäisin kevään merkkejä kuten leskenlehtiä; kovin on vielä ankeaa ja mutaista, mutta koska en viitsinyt tulla aivan tyhjin käsin takaisin, tässä pari otosta:

En ole aikoihin käynyt katsomassa hirvipatsasta. Pienenä olin varma, että hirvi herää öisin eloon ja käppäilee aamuun asti puistossa. :) En ole koskaan nähnyt läheltä oikeaa hirveä, joten en tiedä, ovatko patsaan mittasuhteet realistiset; jos ovat, en todella halua törmätä autolla moiseen elikkoon. Sen verran jykevältä se näyttää.

Urakka ohi

Valitettavasti en vieläkään voi kuvailla noilla sanoilla koko graduprojektiani; seminaariurakkani sen sijaan päättyi tänään. Opponoin graduilijakollegan kirjallisuusaiheisen työn ja tajusin oikeastaan vasta sen jälkeen, ettei minun tarvitse enää tehdä seminaarin eteen mitään. Kahteen jäljellä olevaan istuntoon toki menen, mutta arvosteltavat ja siis oikeasti tärkeät jutut olen nyt tehnyt. Tuntuu jotenkin haikealtakin, sillä tämä on viimeinen kurssi, jonka suoritan: opinnoistani on jäljellä enää Ranskan sivistyshistorian kirjatentti ja tietysti gradun loppuosa. Mihin kummaan on vilahtanut seitsemän vuotta elämästäni? Juurihan minä aloitin yliopistolla...!

Juhlistin seminaaritöiden loppua ja kevään alkua jäätelötötteröllä. Perinteisesti kevät on alkanut virallisesti ensimmäisestä ulkona auringonpaisteessa syödystä jäätelöstä. Päädyin vaikean valinnan kautta uuniomenajäätelöön, joka osoittautui erinomaiseksi, ei liian makeaksi ja hiukan tavallisesta poikkeavaksi. Saatanpa maistaa sitä toisenkin kerran... Nyt on siis oikeasti kevät, nauttikaa ihmiset! :) Istuin päivällä kavereiden kanssa Juslenian edessä auringossa ja sain välittömästi poskeni ja décolleténi punoittamaan. Pitkän auringottoman jakson jälkeen ei näin vaaleaihoisena saisi asettua suoraan auringonvaloon, mutta minkäs teet, kun tällaisena päivänä sisällä istuminen ahdistaa?! Onneksi ihoni on jo melkein entisellään. Täytynee etsiä aurinkovoiteet talviteloiltaan, jos paiste jatkuu.

Tänään sain osakseni niin mainiota asiakaspalvelua, että annoin siitä välittömästi positiivista palautetta. Jokin aika sitten palautin ostamani Lumenen silmämeikinpoistoaineen, koska se kumma kyllä ärsytti silmiäni. Tänään sain paluupostissa muhkean paketin, joka sisälsi kosteuttavan kasvovoiteen, huulikiillon, erilaisia voidenäytteitä sekä toisenlaista silmämeikinpoistoainetta. Paketin arvo oli taatusti huomattavasti suurempi kuin palauttamani tuotteen. Mukana seurasi erittäin ystävällinen kirje, jossa toivottiin hyvityksen lievittävän pettymystäni ja minun pysyvän jatkossakin Lumenen asiakkaana. Lähetin palautesivun kautta kiitos- ja ylistyspalautetta ja kehuin loistavaa palvelua. Jotenkin tuntuu, että Suomessa valitetaan huonosta palvelusta, mutta hyvästä palvelusta ei juuri mainita ainakaan suoraan yritykselle tai asiakaspalvelijalle; minä ainakin haluan heidän tietävän, että olen todella tyytyväinen saamaani kohteluun. En tietenkään palauttanut tuotetta vain saadakseni lahjoja, mutta niiden lähettäminen todistaa mielestäni siitä, että kyseisessä yrityksessä pidetään asiakasta arvossa. Usein saa ikävä kyllä päinvastaisia kokemuksia.

Kevään merkkejä

Viime viikonlopun räntäsateiden jälkeen kevät näyttää jälleen lähenevän lupaavasti. Ihanaa, on sitä jo odotettukin! Tietysti lumisateita ynnä muita voi vielä tulla paljonkin, mutta minä olen vahvasti sitä mieltä, että nyt on jo kevät. Tietyt kevään merkit eivät petä:

- Valion jäätelökioski on tuotu puistoon suoraan parvekkeemme alle;
- tänään tarkeni juoda kahvia torikahvion ulkopöydässä;
- pikkukengissä voi kävellä huoletta missä päin kaupunkia tahansa;
- aurinkolasit ovat osoittautuneet välttämättömiksi yli kolmena päivänä viimeisten kahden viikon aikana.

Pohdin juuri eilen erään kaverini kanssa, että kevät on oikeastaan parempi vuodenaika kuin kesä. Keväällä huomaa selvemmin sen edistymisen: päivät ovat yhä lämpimämpiä, puihin tulee vähitellen lehdet, lumet sulavat... ja ennen kaikkea tietää, että kevään päättyessä seuraa välittömästi kesä. Kesän taas tietää kuluvan aina liian nopeasti, joten jo alkukesästä on vaikeaa olla ajattelematta, että se on pian ohi ja tulee jälleen syksy ja talvi. Koko vuosi kuluu kesän odotuksessa, ja sitten se on ohi nopeammin kuin uskoisikaan.

Kevät toi meille Aixiin myös uuden auton, hopeanharmaan Opel Corsa Essentian. Edellinen automme oli myös Opel, vuodelta 1991, joten mallin päivitys oli paikallaan. Tuskin maltan odottaa, että pääsen näkemään uuden Titinen, kuten autoa kutsumme! Tosin minulla ei ole kunniaa päästä ajamaan sitä, sillä minulla ei ole mitään asiaa manuaalivaihteisen auton ratin taakse. Olen viimeksi ajanut manuaalivaihteisella autolla inssiajossa kahdeksan vuotta sitten, joten luotan jatkossakin automaattivaihteisiin. Minulla ei myöskään ole vakuutusta Ranskassa. Siellä liikennevakuutus on henkilö- eikä autokohtainen, eli jokaiselle autolle on vakuutettu yksi "pääkuski" ja mahdollisia "sivukuskeja", jotka eivät kuitenkaan saa olla kyseisen auton pääasiallisia kuljettajia. Jälleen yksi esimerkki Ranskan loistavasta byrokratiasta...! Kollegani ihmettelivät viime kesänä, miten on mahdollista, että voin ajella isän ja mummon autolla aina kun tarvitsee. Valaisin heitä oikein mielelläni suomalaisista vakuutuskäytännöistä, ja monet myönsivätkin, että meidän systeemimme kuulostaa yksinkertaisemmalta. En tosin ole mikään asiantuntija suomalaisten vakuutustenkaan suhteen, sillä en (onneksi) ole toistaiseksi joutunut tekemisiin vakuutusyhtiöiden kanssa kuin satunnaisesti.

Kirjastorotta

Loppuviikko näyttää kuluvan melko tiiviisti eri yliopistokirjastoissa. Tiistaina on nimittäin minun vuoroni opponoida kollegan seminaarityö, ja opponentin tulee tarkistaa käsiteltävän työn jokainen lähdeviite. Tänään ryhdyin vihdoin töihin (vaikka bibliografia on ollut käytössäni jo runsaan viikon...) ja paikansin tarvitsemani kirjat. Kaksi niistä on saatavana pelkästään Helsingissä, joten ne saavat jäädä tarkistamatta, mutta Turussakin kirjoja riittää neljään eri kirjastoon. En toki valita, joutuivathan minun opponenttini tekemään saman työn, mutta kieltämättä saatan jossain vaiheessa miettiä, olisiko opponoinnin voinut toteuttaa vähemmällä juoksemisella. Toisaalta en ole vielä päässyt/joutunut käymään ÅA:n kurssikirjastossa enkä Kääntämisen ja mediatutkimuksen kirjastossa, joten opponointi suo minulle liikunnan lisäksi uusia kokemuksia. Fiksuna tyttönä listasin kirjat paperille kirjastoittain, jotta vältyn kipittämästä edestakaisin.

Samalla voisin napata mukaani materiaalia myös omaan ykkösteoriaani. Kävi näet ilmi, että syksyllä kehittämäni monisivuinen tosi-tv-kappale joutaa poistettavaksi tai ainakin tiivistettäväksi hyvin lyhyeksi gradun introon, joten tarvitsen kipeästi lisäsivuja ykkösosaani. Ohjaaja ei taaskaan jättänyt pulaan, vaan vihjaisi auliisti, mistä löydän sopivaa tekstiä sitä täydentämään. Rupean taas vaihteeksi töihin, kunhan saan opponoinnin ensin alta pois. Viime aikoina onkin tullut konkreettisen toiminnan sijasta hauduteltua gradua jossain aivojen tutkimattomissa sokkeloissa.

Taannoin mainitsin hankkineeni itse kirjoitettavan Pariisi-matkaoppaan. Sen myötä ihastuin Moleskine-muistikirjoihin, ja eilen kävin ostamassa sellaisen blogitarkoitukseen. Nerokas ajatukseni oli (ja on vieläkin) pitää kirjaa mahdollisimman usein mukana ja kirjoittaa saman tien muistiin kehittyvät blogi-ideat. Monta kertaa olen aikonut blogittaa jostain tapahtumasta tai huomiosta ja unohtanut sen ennen koneen ääreen pääsyä. Moinen kurja kohtalo uhkaa varsinkin Aixissa, koska kotikoneen puutteessa joudun blogittamaan nettikahvilasta käsin. Nyt ei enää ole sitä ongelmaa -- paitsi että jo tänään unohdin muistikirjan pöydälleni, ja Salosta Turkuun ajaessani mietiskelin kaikenlaisia tulevia blogiajatuksia. Autossa en tosin olisi voinutkaan kirjoittaa niitä muistiin, vaikka kirja olisi löytynyt käsilaukustani.

Tänä iltana on edessä vielä yksi kirja-aiheinen probleema: Mitä luen seuraavaksi? Mahdollisuuksia on monia:

- Kirjava huntu, W. Somerset Maugham
- Itseni varjossa, Catherine Deneuven kuvauspäiväkirjat
- Rebecca, Daphne du Maurier
- Der fremde Gast, Charlotte Link
- Au bonheur des dames, Emile Zola
- Paholainen pukeutuu Pradaan, Lauren Weissberger

...vain muutamia mainitakseni. En siis ole kirjafriikki, kirjahyllyni on muuten vain romahtamispisteessä...! :) Jokainen teos houkuttelee omalla tavallaan, mutta taidan kuitenkin valita Kirjavan hunnun. Romaanin elokuvaversio tulee ensi-iltaan perjantaina, ja kokemus osoittaa, että romaani kannattaa aina lukea ennen elokuvan katsomista. Maughamin kimppuun siis.

Kulttuuria ja Kulmakunnan Kingi

Kulttuuriosuutemme käsittelee tänään Molièren L'avare (Saituri) -näytelmän elokuvaversiota, jonka kävin katsomassa yliopistolla ranskan oppiaineen leffaillassa. Leffaillan syksee oli tosin sangen vaatimaton, sillä paikalla olivat vain kaksi muuta opiskelijaa ja minä sekä opet Fred ja Maarit Mutta. Toiset opiskelijatkin lähtivät pois kesken leffan, joten filmin lopussa meitä oli jäljellä enää kolme.

Mitä elokuvaan tulee, se oli mainio, kuten useimmat Molièren näytelmät. Ko. adaptaatiossa itse saituri Harpagonia esitti legendaarinen Louis de Funès, joten vakavin ilmein ei esitystä voinut seurata. En muistanut kunnolla Saiturin juonta, ja kieltämättä se vaikutti välillä yhtä pähkähullulta kuin Kauniit ja rohkeat pahimmillaan. Vanha isä havittelee vaimokseen poikansa rakastamaa nuorta naista eikä hyväksy tyttärensä sulhasta; lopussa selviää, että kyseinen sulhanen onkin pojan rakastetun veli, josta tyttö on joutunut eroon ammoisessa haaksirikossa; ja kuinka ollakaan, kaikki pääsevät lopulta naimisiin mielitiettynsä kanssa, paitsi Saituri, joka saa takaisin maahan kätkemänsä raha-aarteen, jonka hänen poikansa on varastanut pakottaakseen isän luopumaan avioliittoaikeistaan. Vähemmästäkin hengästyy...! Joka tapauksessa oli mukava nähdä kyseinen elokuva, sillä Molièrea tai muitakaan klassisia näytelmiä ei valitettavasti juuri koskaan suomalaisissa teattereissa esitetä.

Mitä otsikon lupaamaan Kulmakunnan Kingiin tulee, hänellä ei ole Molièren kanssa muuta tekemistä kuin kansalaisuus. Totesin nimittäin blogini kovin mopsipainotteiseksi ja päätin korjata asian mitä pikimmiten. Tässä siis Monsieur Gros Marron, jättikissa suoraan Aixista:

Herra kuuluu vastapäisen talon naapurillemme, joka väittää sitkeästi, että kyseessä onkin Madame nimeltään Bottine. Meidän mielestämme taas tyttökissa ei voi mitenkään olla Ison Ruskean kokoinen ja painoinen: hän on nimittäin valtava. Gros Marron istuu milloin kenenkin auton päällä ja tuijottaa sieltä ohikulkijoita ylpeästi ja arrogantisti. Olen neljän vuoden aikana päässyt vain kaksi kertaa koskettamaan Isoa Ruskeaa, sillä yleensä hän vilahtaa salamana kauemmas, kun joku lähestyy silitysaikeissa. Ovelakin hän on: kun auton pysäköi pihalle, kissa odottaa kunnes auton omistaja on varmasti mennyt sisään asuntoonsa, ennen kuin hän hyppää lämpimälle konepellille. Olemme ties kuinka monta kertaa yrittäneet väijyä nurkan takana menemättä sisälle, mutta Gros Marron tietää aina, milloin joku on yhä hänen reviirillään. Hän myös kouluttaa ahkerasti toisen naapurin räksyttävää puudelia. Isolla Ruskealla on samassa taloudessa vaalea tyttöystävä Cookie:

Lisäksi viereisessä puutarhassa asuu ainakin viisi kissaa, joten parhaimmillaan niitä näkee ikkunoistamme kahdeksan kappaletta lojumassa katoilla ja autojen konepellillä. Gros Marron on koko joukon johtaja ja ehdoton kingi, jota me kutsumme myös nimellä Monsieur l'Empereur.

Vaalivalvojaiset

Kävin syömässä ravintola Vidassa sekä äänestämässä vanhempieni kanssa. Äänestin nuorta naisehdokasta samasta puolueesta kuin usein aikaisemminkin. Laskin tosin ehtineeni kahdeksan vuoden aikana äänestää ainakin kolmea eri puoluetta, joten kovin poliittisesti sitoutuneeksi minua ei voi sanoa. Ei tarvitsekaan: äänestän tottumuksesta ja periaatteesta, en siksi, että välittäisin politiikasta tai olisin jotenkin poliittisesti aktiivinen.

Illalla menen Arin luo vaalivalvojaisiin juomaan Nasuja. Täytyy sanoa, että tällä hetkellä olen kyllä paljon kiinnostuneempi Ranskan presidentinvaaleista kuin Suomen eduskuntavaaleista. Vaikka tulos tuntuu jo melko selvältä, jaksan vielä uskoa Ségolènen mahdollisuuksiin. Dommage, etten saa itse äänestää Ranskassa! Naispresidentti olisi mainio kosto eräille tuntemilleni ranskalaisille machoporsaille. Liberté, égalité, sororité !

Se politiikasta. Tuunaan näköjään blogiani oikein urakalla: löysin sivupalkin koristukseksi kivan säätytön, joka kertoo tällä hetkellä, että lumipyry on sakeampi kuin jouluna konsanaan. Ketut! Minulla oli jo kevättakit ja -huivit esillä ja muutaman kerran jopa yllä. Kai se kevät sentään joskus koittaa ihan pysyvästikin... toivottavasti! Jännittää, päivittyykö säätyttö automaattisesti, kun lumisade loppuu...