Miten meni noin niinku omasta mielestä?

Hyvinhän se! Tämänaamuinen kansalaisuushaastatteluni nimittäin. Aika turhaan stressasin (kevyesti, mutta kuitenkin) ja luin päivittäin tulostamaani kansalaisen tietovihkosta, sillä loppujen lopuksi olisin osannut vastata kaikkiin kysymyksiin ihan ilman valmistautumista ja koko tapaaminen kesti noin vartin. 

Tulin eilen illalla Düsseldorfista viikonlopun vietosta ja suuntasin lentokentältä suoraan Marseilleen hotelliin. Tuntui hölmöltä jättää auto lentokentän parkkihalliin ja lähteä taksilla ihan "väärään" suuntaan, mutta muuten en olisi millään ollut aamulla ajoissa paikalla. 

Hotellista oli max. viiden minuutin kävelymatka prefektuuriin, mutta halusin mennä ajoissa, jotta varmasti ehtisin rauhassa etsiä oikean paikan. Kadulla oli jo pitkä jono Välimeren vastarantalaisia jonottamassa oleskelulupiaan ja minä jo melkein hermostuin, että joudun siihen samaan jonoon. Onneksi kysyin asiaa poliisilta, joka ystävällisesti neuvoi minut sisään viereisestä ovesta ja hissillä neljänteen kerrokseen. 

Olin tietysti melkein 20 minuuttia etuajassa, mutta mikäs siinä istuskellessa prefektuurin käytävässä, kun ikkunakin oli juuri sopivasti auki vastapäisellä seinällä ja saatiin vähän happea ja niin raitista ilmaa kuin nyt Marseillen ydinkeskustassa on mahdollista saada. Yhdeksältä soitimme ovisummeria ja kaikkia niitä, joilla oli haastattelukutsu, pyydettiin tulemaan sisälle. Tietysti sinne tunki myös sellaisia, jotka olivat aivan väärässä paikassa tai halusivat kysellä omasta hakemuksestaan tai tulivat muuten vain säätämään jotain, ja me 2-3 oikealla asialla olevaa istuimme odotushuoneen penkeillä toisiamme vilkuillen. 

Sitten minut kutsuttiin nimeltä yhteen neljästä boksista, joissa istui prefektuurin virkailija lasiluukun takana kuin juna-aseman lipunmyynnissä. Ensin hän pyysi minulta dokumentteja, jotka oli etukäteen pyydetty tuomaan (palkkakuitteja, työnantajan todistus, asuinpaikkatodistus) ja allekirjoitin kansalaisen oikeuksien ja velvollisuuksien peruskirjan. 

Mietin koko ajan, koska se tiukoilla kysymyksillä hiillostaminen oikein alkaa, mutta ei sellaista tullutkaan. Ensin virkailija kysyi, olenko yhä töissä, mikä on kuukausipalkkani, missä virastossa E. on töissä ja mitä hän tekee sekä olenko poliisin tuttu, saanko sosiaaliavustuksia ja onko minulla sairauksia. Seuraavaksi minun piti kertoa tasavallan slogan eli liberté, égalité, fraternité sekä tasavallan symboleita. Mainitsin Ranskan lipun ja rupesin sitten kertomaan Marianne-patsaasta, jollainen minulla on kotona. Virkailija kysyi, oliko niitä vielä muita, johon minä, ettei nyt tullut muuta mieleen. "Miettikäähän, mitä esim. jalkapallo-ottelussa on?" Ai hitto, Marseljeesi! Ihan meinasi unohtua. Ei sentään laulamaan tarvinnut ruveta.

Sitten kysyttiin viidennen tasavallan presidenttejä (helppoa: de Gaulle, Pompidou, Giscard d'Estaing, Mitterrand, Chirac, Sarkozy ja Hollande) sekä nykyistä pääministeriä (Manuel Valls). Niiden jälkeen piti luetella kuuluisia ranskalaisia eri kulttuurin osa-alueilta: laulajia, kirjailijoita, näyttelijöitä... ja yhtäkkiä pääni oli aivan tyhjä. Jos minä jotain tiedän, niin ranskalaisia kulttuurinimiä, ja nyt piti täysillä keskittyä, jotta sain listattua edes muutaman. Mireillen nyt tietysti, mutta sitten sanoin Sheila ja Claude François ja sadattelin myöhemmin, etten millään keksinyt yhtään tuoreempaa nimeä. Kirjailijoista ei samoin tullut mieleen ainuttakaan tämän hetken nimeä: sanoin lukevani mieluiten klassikoita ja mainitsin Victor Hugon ja Alexandre Dumas'n. Näyttelijöistä tuli ensimmäisenä mieleen Catherine Deneuve ja Gérard Depardieu, niillä siis mentiin. Ovat sentään vielä molemmat elossa...! 

Siinä olivat kaikki Ranska-aiheiset kysymykset. Virkailija kysyi vielä, onko meillä yhteisiä harrastuksia E:n kanssa ja kuulunko johonkin yhdistykseen, olenko arkielämässäni enemmän tekemisissä ranskalaisten vai ulkomaalaisten kanssa, kuinka usein käyn Suomessa ja paljonko minulla on siellä sukulaisia. Viimeiseksi piti kertoa, miksi haluan Ranskan kansalaisuuden: selitin olleeni frankofiili jo lapsena, opetelleeni itse yksinäni kieltä ja tienneeni enemmän tai vähemmän aina päätyväni lopulta tänne. Sanoin, että kansalaisuus on ikään kuin palapelin viimeinen puuttuva pala, viimeinen etappi matkalla kohti täydellistä integroitumista. Totesin myös, etten välttämättä tarvitse kansalaisuutta mihinkään, joten motivaatiostani kertoo jo se, että siitä huolimatta haluan nähdä vaivaa sen saamiseksi.

Siinäpä se sitten oli. 15 minuuttia ja pihalle, kehotuksena odotella rauhassa ilmoitusta prosessin lopputuloksesta: ministeriöllä on 8-12 kuukautta aikaa tehdä päätöksensä. 

Intuitioni perusteella ja minut tuntevien mielestä saan kansalaisuuden heittämällä. Nyt pitää vain olla kärsivällinen ja toivoa, että vastaus tulisi mahdollisimman nopeasti, parhaassa tapauksessa ennen ensi kevään presidentinvaaleja.            

Maailmanlopun tunnelmissa

Provencessa ja muuallakin Ranskassa eletään parhaillaan jännittäviä aikoja. 

Maan suurin ammattiyhdistys CGT tappelee sinnikkäästi hallitusta vastaan koskien suunniteltua uutta työlakia. Myönnän, etten ole kovin tarkkaan tutustunut lain sisältöön, mutta kaikesta päätellen se ei varsinaisesti kohenna tavallisen rivityöntekijän asemaa. Niinpä CGT on päättänyt pistää pystyyn kunnon rähinän ja blokannut Ranskan öljynjalostamot, ensin Länsi-Ranskassa ja sitten täällä meillä etelässä, Fos-sur-Merissä Marseillen kupeessa. 

Huhuja polttoainepulasta alkoi liikkua jo viikko sitten, ja lauantaina kävin onneksi tankkaamassa Majavan täyteen. Jo silloin Carrefourin huoltoaseman 11 pumpulla oli jokaisella 5-6 auton jono, mikä on varsin epätavallista. Alkuviikolla se sitten iski kunnolla: yksi toisensa jälkeen huoltoasemien säiliöt tyhjenivät ja ne sulkivat ovensa. La Provence päivitti sivuilleen reaaliajassa, mitkä asemat olivat kiinni, ja lista kasvoi jatkuvasti. Essence-sovellus, joka normaalisti paikantaa geolokalisaatiolla lähimmät huoltoasemat, kaatui kaikkien etsiessä epätoivoisesti avointa huoltoasemaa. 

Alla oleva kuvakaappaus kertoo kaiken oleellisen; se esittää kaikkia niitä Ranskan huoltoasemia, jotka joko ovat kokonaan kiinni tai joilta puuttuu yhtä tai useampaa polttoainelaatua. 

     

Tiistaiaamuna poliisin CRS-erikoisjoukot tulivat väkisin murtamaan Fosin öljynjalostamosaarron ja säiliöautot pääsivät vihdoin kuljettamaan täydennystä huoltoasemille. Tietoja uudelleen avatuista asemista tihkui pitkin päivää ja niiden osoitteita vaihdeltiin suusta suuhun: joku oli kuullut kaverilta, että tämän kollegan mies oli saanut bensaa paikasta X, "mutta älä kerro kaikille tai se loppuu taas!" 

Suurin ongelma oli ja on nimittäin se, että ihmiset rynnivät kaikki kerralla kuin hunnilauma täyttämään tankkeja ja kanistereita kaiken varalta, vaikka ei varsinaista tarvetta olisikaan. Pahimmillaan marseillelaisilla huoltoasemilla oli 4 tunnin jonot (!) ja totta kai moisella menolla polttoainesäiliöt hupenivat pikavauhtia ja jakelulle tuli uudelleen stoppi. 

Olin taas erinomaisen iloinen siitä, että asun työpaikan lähellä: minun edestakainen työmatkani on vähän alle 10 km, joten yhdellä tankillisella ajelen töihin ja kotiin useamman viikon, kun taas moni kollegoista asuu Marseillen seudulla ja edestakaista työmatkaa kertyy pahimmillaan 100 km päivässä. Työpaikalla onkin poikkeuksellisesti nähty kaikenlaisia kimppakyytijärjestelyjä, kun kaikki yrittävät säästellä kultaakin arvokkaampaa polttoainettaan ja optimoida sen kulutusta. 

Yllä esimerkki tämän aamun huoltoasematilanteesta. 

Kun blokkaus ei onnistunut tavoitellusti, ryhtyivät öljynjalostamojen työntekijät lakkoilemaan ja polttoainepula, pénurie de carburant, sen kun jatkuu. Bensaa saa jonottaa tuntikausia kuin pula-aikaan ja onpa jonoissa nähty tappeluitakin. Oma tankkini on toistaiseksi vielä lähes täynnä, mutta tilanne huolestuttaa kyllä, jos se jatkuu kovinkin pitkään. Viikonloppuna lähden minilomalle Düsseldorfiin ja sieltä palatessani minun on päästävä sunnuntai-iltana taksilla Marseilleen hotelliin ja maanantaisen kansalaisuushaastatteluni jälkeen takaisin lentokentälle hakemaan autoani. Toivottavasti takseille riittää polttoainetta...!  

Projekti etenee!

En ollutkaan enää aikoihin kokenut sitä tunnetta, kun postilaatikossa odottaa toivottu ja samalla odottamaton kirje, eikä tahdo malttaa kiivetä laatikolta takaisin kotiin ennen sen repimistä auki. Muutama päivä sitten sain sellaisen kirjeen.

  

Prefektuurista (eli departementin hallintovirastosta) minulle osoitettu kirje saattoi liittyä vain yhteen asiaan. Joko sieltä pyydettäisiin lisää dokumentteja kansalaisuushakemukseeni tai minut kutsuttaisiin pakolliseen haastatteluun, jossa tarkistetaan, kuinka motivoitunut olen ja ennen kaikkea kuinka integroitunut ranskalaiseen yhteiskuntaan. Toivoin koko ajan portaita ylös kiivetessäni, että kyseessä olisi jälkimmäinen vaihtoehto, ja olihan se! Nopeaa toimintaa prefektuurilta, sillä sain haastattelukutsun vain kolme kuukautta hakemuksen lähettämisestä.  

Erittäin virallissävyisen kirjeen mukaan minun on ehdottomasti saavuttava paikalle Marseilleen maanantaina 30.5. tasan klo 9. Kaukaa viisaana ja Aixin ja Marseillen väliset loputtomat (aamu-)liikenneruuhkat tuntevana varasin hotellihuoneen parin korttelin päästä prefektuurista ja menen sinne jo sunnuntaina, jotta varmasti olen aamulla ajoissa perillä. Onpahan ainakin yksi stressitekijä vähemmän.

Eri nettifoorumien mukaan kansalaisuushaastattelussa voi tulla eteen aivan mitä tahansa. Jollakin se on kestänyt 10 minuuttia, jollakin toisella tunnin. Yhdellä on ollut pelkkää kevyttä rupattelua, toisella tiukkaa asiaa ja haastavia kysymyksiä. Kuten melkein jokaisessa byrokratia-asiassa Ranskassa, kaikki riippuu siitä, kenen puheille sattuu pääsemään/joutumaan. Joskus samaan kysymykseen saa samassa virastossa aivan eri vastauksen riippuen siitä, kuka virkailija tiskin toisella puolella kulloinkin sattuu istumaan.

Olenkin alkanut vähitellen opiskella haastattelua varten. Latasin prefektuurin sivuilta kansalaisen infolehtisen, johon on tiivistetty ranskalaisen yhteiskunnan toimintaperiaatteet sekä historiaa ja kulttuuria.

Vihkonen sisältää tärkeää tietoa, mutta näin eurooppalaisesta länsimaasta kotoisin olevalle se on täynnä itsestäänselvyyksiä, tyyliin "Ranskassa vaalit ovat vapaat ja tasapuoliset ja sekä miehet että naiset saavat äänestää", "oikeus on riippumaton ja lahjonta on kiellettyä" tai "kaikkien kuuluu maksaa veroja". 

Välimeren vastarannalta tai kauempaa tuleville moisen selvittäminen saattaa ollakin oleellista, mutta minä voin ihan suomalaisen sivistykseni pohjalta allekirjoittaa "Ranskan kansalaisen oikeuksien ja velvollisuuksien peruskirjan", Charte des droits et devoirs du citoyen français, jota ilman ei kansalaisuutta edes harkita myönnettäväksi. 

Pomoni oli sitä mieltä, että jos se jollekin myönnetään, niin minulle. Kieltämättä minulla on melko hyvät kortit kädessäni: olen melkein täysin kaksikielinen, minulla on maisterintutkinto ranskan kielestä ja yhteensä kaksi vuotta korkeakouluopintoja myös Ranskassa, olen ollut pian neljä vuotta pysyvässä työsuhteessa, olen pacsée valtion virkamiehen kanssa, osaan ulkoa Marseljeesin ja minulla on jopa kotona Marianne-pysti, Ranskan tasavallan symboli, jollainen yleensä löytyy vain kaupungintaloista. "Kerro niille Mireille- ja Marie-Antoinette-intohimostasi, niin vakuutat ne parissa minuutissa!" Täytyy kokeilla. 

Kerron totta kai aikanaan, kuinka kävi ja kuinka kinkkisillä kysymyksillä minua kiusattiin.     

      

Ei taas!

Aamulla työpäivää aloitellessani ihmettelin hiukan, kun kollega toisensa perään astui ovesta sisään ja alkoi ensimmäiseksi puhua lentokentästä. Luulin, että meidän omalla Marseille-Provencen kentällämme oli tapahtunut jotain, onhan siellä koettu niin konekaappaus kuin pommiuhkiakin. Minulla oli työn alla lehdistötiedotteen kääntäminen, joten en ehtinyt nettiin ennen aamupäivän puoltaväliä.

Samalla selvisi, mistä lentokentästä oli kysymys. Ja millaisesta tapahtumasta.

Taas. 

Tämä kaverini Facebookissa jakama kuva kertoo kaiken olennaisen tunteistani. Encore, again, schon wieder. Ranskan jälkeen Belgia, siinä välissä ainakin Turkki ja muutama Afrikan maa. Koska nämä sekopäiset hyökkäykset loppuvat? Tai oikeammin, loppuvatko ne koskaan? 

Pelkään sitä, että terrori-iskuista tulee jossain vaiheessa niin toistuvia, etteivät ne enää herätä suuria tunteita. Vähän kuin alamaailman välienselvittelyt Marseillessa. Viidessä vuodessa on Bouches-du-Rhônen departementissa tapettu huumekauppaan liittyvissä välienselvittelyissä 110 ihmistä, joista 78 Marseillessa (ja Aixissa 3). Nykyään kuullessani uutisissa tai lukiessani lehdestä, että Marseillessa on joku ammuttu kalashnikovilla, tuskin viitsin kuunnella tai lukea juttua loppuun. Taas yksi, totean, kohautan olkapäitäni ja jatkan eteenpäin. Surullista, että ihmisten säännölliseen tappamiseen 30 km:n päässä turtuu niin täydellisesti. 

Toivon, ettei terrori-iskujen suhteen koskaan tapahdu samoin. 

Jo nyt huomaan reagoivani Brysselin iskuihin lievemmin kuin Pariisin. Minulla on ollut eri lehtien reaaliaikaiset uutisvirrat auki pitkin päivää, mutta tämä postaus on ensimmäinen aiheesta kirjoittamani. En ole muuttanut Facebookin profiilikuvaani Belgian lipun väreihin, en twiitannut hashtageilla #PrayForBrussels, #JeSuisBruxelles tai #AttentatsBruxelles, en jakanut Instagramissa aiheeseen liittyviä kuvia. A quoi bon, mitä hyötyä siitä olisi? Eikä se johdu siitä, että kokisin tämän tapauksen koskettavan minua vähemmän. Belgiahan on ihan tuossa vieressä, meidän pieni ja leppoisa naapurimme. Vähän kuin Suomi ja Viro, ja täältä katsoen suunnilleen samalla etäisyydellä kuin Käsivarren Lappi Helsingistä. 

Toiset osaavat kuvata tunteitani paremmin kuin minä itse. Nämä piirrokset näin Elle-lehden sivustolla:

 Lahja Belgialta! 

Tukemme belgialaisille ystävillemme! 

Uusi pää

Kun viime viikolla päivittelin, ettei minulle tapahdu mitään, en ollenkaan muistanut mainita, että itse asiassa minulla on parhaillaan meneillään hyvinkin suuri ulkonäöllinen muutos.

Olen muuttanut kampaustani! 

Jollekin se on hyvinkin arkipäiväistä, mutta minun kohdallani niin harvinaista, että se todellakin ansaitsee oman blogipostauksen. Olenhan pitänyt täsmälleen samaa otsispolkkatukkaa suunnilleen siitä asti, kun minulla alkoi olla riittävästi hiuksia, eli yli 30 vuotta. Kampaaja oli aivan ihmeissään, miten joku pystyy pitäytymään samassa hiusmallissa koko ikänsä. Pääasiallinen perusteluni oli helppous: minun ei koskaan tarvinnut tehdä hiuksilleni mitään muuta kuin pestä ja kuivata ne. Ei kihartimia, suoristusrautoja, lämpörullia tai muitakaan vempeleitä, vain hiustenkuivaajalla tukka kuivaksi ja voilà. Bad hair day oli minulle lähes tuntematon käsite.

Olin kuitenkin jo jonkin aikaa ollut kyllästynyt. Ei ihmekään, kun peilistä oli jo lapsuudesta saakka katsonut aina samannäköinen pää, mitä nyt väri ja latvojen pituus oli vuosien saatossa hiukan vaihdellut. Selitin kampaajalle, kuinka kaipaisin vähän jotain uutta mutta ei kuitenkaan liian radikaalia, ei liian lyhyttä mutta ei kovin paljon pidempääkään, jotain, mikä uudistaisi kevyesti lookini olematta silti dramaattisen erilainen. Toisin sanoen minulla ei ollut aavistustakaan, mitä halusin. Onneksi kampaajalla oli. 

Tänään näytän tältä:

Etenkin alimmasta kuvasta erottuu hyvin, että hiukseni on leikattu kerroksittain, mikä tuo niihin volyymia. Suurin muutos on otsatukka; ensimmäisinä päivinä jouduin katsomaan peiliin kaksi kertaa peräkkäin, koska peilikuvani näytti niin kertakaikkisen oudolta, mutta nyt olen tottunut ja täytyy myöntää, että ei harmita hiukkaakaan. 

Olen saanut pelkästään positiivista palautetta: kuulemma näytän aikuisemmalta, pirteämmältä, kasvoni tulevat paremmin esille ja muutenkin kaikki on paremmin kuin ennen. Kieltämättä itsekin näen eron. Allaolevilla kuvilla on eroa tasan kuukausi:

Kumpi on teidän mielestänne parempi, entinen vai uusi kampaus?

  

La vie est un long fleuve tranquille

Elämäni voisi tällä hetkellä nimetä otsikossa mainitun ranskalaisen elokuvaklassikon mukaan pitkäksi, tyyneksi joeksi. Päivät seuraavat toisiaan niin samankaltaisina, että välillä pitää oikein pysähtyä miettimään, oliko tänään tiistai vai perjantai. Hiljattain joku kysyi minulta, mitä minulle kuuluu, johon en osannut vastata muuta kuin "ei mitään mainittavaa, samanlaista elämää päivästä toiseen". Sitä se kai tosin muillakin on, oletan ainakin. 

Olen oikein odottanut, että edes jotain mainitsemisen arvoista tapahtuisi, jotta saisin syyn kirjoittaa blogiin. Vuosi sitten kirjoitusblokki iski juuri näihin aikoihin, enkä haluaisi sitä takaisin nyt, kun olen päässyt kohtalaisen hyvään uuteen alkuun. Mutta toisaalta en viitsisi näpytellä pelkkää lorem ipsum liirum laarum -tekstiä ihan vain siitä ilosta, että blogi päivittyisi. Jotain asian tapaistakin olisi kiva olla. 

Pari päivää sitten sitä vihdoin tuli. 

Ensin säädin kesälomapäivieni kanssa saadakseni sekä mahdollisimman vähän menetettyjä lomapäiviä että mahdollisimman edulliset lennot. Tämä onnistuikin lopulta, joten kotikoti odottaa keskellä kesäkuuta. Menin oitis ilmoittamaan hyvät uutiset Facebookiin, ja mitäpä siellä lävähtikään silmilleni heti etusivun ylimmäisenä:

  

Mirkku Prahassa! Hulluinta on, että olin ensin vähällä skipata tilaisuuden. Praha on kaukana, liput ja lennot kalliita, majoituskin maksaa... (Välillä olisi hyvä olla rento reppureissaaja, joka matkustaa low cost -lennoilla ja yöpyy tuosta vain retkeilymajojen yhteishuoneissa tai vieraiden ihmisten kodeissa. Vaan kun en ole.) Kysyin kuitenkin äidiltä, kiinnostaisiko häntä lähteä. Iltapäivällä homma oli vielä pitää miettiä -asteella, kunnes päätin, että hitot, mennään! Praha ei ole maailman ääri, sitä paitsi olen jo kauan halunnut palata sinne, ja olenhan kolunnut Mireillen perässä myös erinäisiä itäsaksalaisia pikkukaupunkeja ja palannut niistä junalla kotiin Ranskaan tuhkapilven aikaan. Jopa isä oli heti sanonut, että totta kai me menemme. 

Niinpä klikkailin itseni läpi monimutkaisen tsekinkielisen lippuvaraussivuston, sain meille vielä eturivin paikat, ja kun kerran olin liikkeellä ja saanut päälle kunnon flow'n, varasin samassa rytäkässä vielä lennot ja hotellinkin. Tässäpä kauan kaipaamani projekti, jota odottaa! 

       

Trente-cinq

Täytin eilen 35 vuotta. Se kuulostaa järjettömän isolta luvulta. Kolmekymmentäviisi. Juuri vastahan täytin 30 ja olin vielä yliopistolla, toisella kierroksella tosin, ja juhlin merkkipäivää saksantunnilla tarjoamalla sitruunamarenkitorttua. Kymmenen vuotta sitten taas istuin silloisten opiskelukavereideni kanssa Turussa viikinkiravintolassa, pähkäilin gradun aihetta ja naureskelin olevani jo neljännesvuosisadan vanha. Itse asiassa muistan jopa päivän, jolloin täytin 18. Olin lukiossa, meillä oli vanhojentanssiharjoitukset iltapäivällä ja minulla oli musta bleiseri ja sininen paita sen alla. Isä oli vaihteeksi työmatkalla Kaukoidässä ja sain häneltä tekstiviestin "onnea uudelle aikuiselle". 

Siitä on seitsemäntoista vuotta. 

Ei voi olla.

En ole koskaan erityisemmin ikäkriiseillyt, mutta nyt myönnän, että 35 alkaa jo tuntua jossain. En enää voi luokitella itseäni "nuoreksi aikuiseksi", nyt olen ihan oikeasti keski-ikäinen. Silmieni alla on uhkaavasti leviävää kevyttä juonnerihmastoa, joka näkyy erityisesti kun hymyilen. Ihonhoitotuotteissa tarvitsen jo muitakin lupauksia kuin pelkkää kosteutusta. Onneksi minulla on juuri sopivan paksu ihonalainen pehmustekerros, joka pitää sen kohtuullisen sileänä. Jos minut olisi varustettu kuuluisalla biologisella kellolla, se varmasti nyt tikittäisi aina vain epätoivoisemmin, mutta minun ei onneksi tarvitse uhrata ajatustakaan hedelmällisyyden lehmänhännänomaiselle syöksyalamäelle. 

Toisaalta useampikin henkilö on viime aikoina huomauttanut minulle, että ikä on vain numero ja tärkeämpää on se, millaiseksi tunnen itseni. Korvieni välissä en todellakaan ole 35-vuotias, vaan suuren osan ajasta tunnen olevani une femme-enfant, joka lakkaa kyntensä pinkillä glitterlakalla, katsoo töissä salaa kissa-, possu- ja pesukarhuvideoita, korvaa työpaikan tarjoamat harmaat toimistotarvikkeet itse ostetuilla vaaleanpunaisilla ja syö lounaansa vaaleanpunaiselta tabletilta, jossa on ruusuja, perhosia ja nonparellein koristeltu cupcake. Kotona tämä femme-enfant delegoi sujuvasti leijonanosan kotitöistä puolisolleen sillä verukkeella, että a) toinen osaa paremmin ja b) nyt ei millään ehdi, kun täytyy lukea kirjasta luku loppuun/päivittää Facebook/pelata Candy Crushin taso loppuun/katsoa kissa-possu-pesukarhuvideo. Jaa mikä keski-ikäinen?! 

Tämän ikäisenä "kuuluu" yleensä olla "saavuttanut" elämässään kaikenlaista. Välillä minusta tuntuu, että oma elämäni on täysin vaiheessa moniin muihin verrattuna, mutta kun oikein rupesin pohtimaan, onhan minullakin sentään jonkin verran vakavasti otettavia saavutuksia:

- Olen opiskellut kaksi korkeakoulututkintoa.

- Minulla on vakituinen työsuhde ja säännölliset tulot.

- Elän vakaassa ja pitkässä, virallistetussa parisuhteessa.

- Meillä on kaksi omistusasuntoa (tai no E:llä on, mutta sama asia).

- Olen asunut jo vuosia ulkomailla ja onnistunut sopeutumaan tänne täysin niin kielen, kulttuurin, työelämän kuin muunkin kannalta. 

Ei elämä sentään pelkkää suorittamista voi eikä saa olla. Sijaa täytyy olla myös hauskanpidolla, hullutuksilla, päähänpistoilla ja hetken mielijohteilla. Elämykset ovat huimasti tärkeämpiä kuin saavutukset. Ja samppanjan kera ne ovat vielä parempia.