Kuohuviiniä Wienissä

Elämäni on tällä hetkellä niin yksitoikkoista byroossa istumista, ettei siitä irtoa parhaalla tahdollanikaan mitään raportoitavaa. Onneksi välillä on tilaisuus tehdä pieni irtiotto arjesta ja lennähtää pikavierailulle jonnekin sopivan etäisyyden päähän. Viime vuonna samaan aikaan olin Roomassa, nyt kohteeksi valikoitui minulle ennestään tuntematon Wien, johon tutustumisesta olin haaveillut jo pidemmän aikaa.

Olin varannut viikonloppumatkan majoituksineen jo heinäkuussa, mutta aivan loppumetreillä oli vähällä tulla mutka matkaan, kun hotelli ei löytänytkään varaustani ja kaikki huoneet olivat ehtineet täyttyä. Etsin siis paniikissa päivän varoitusajalla uutta kohtuuhintaista hotellia Wienistä ja päädyin lopulta lentokenttähotelliin, joka osoittautuikin erinomaiseksi valinnaksi. Aikatauluni eivät nimittäin olleet kaikkein mukavimmat: koska Marseillesta ei ole suoraa Air France-KLM:n lentoa Wieniin, lensin Amsterdamin kautta perjantai-iltana töiden jälkeen ja saavuin perille Wieniin vasta vähän ennen klo 23. Alkuperäisen suunnitelmani mukaan minun olisi pitänyt matkustaa vielä lentokentältä puoli tuntia paikallisjunalla Wienin keskustaan, joten olin enemmän kuin tyytyväinen, ettei minun tarvinnutkaan kuin kävellä ulos terminaalista, oikaista parkkipaikan läpi ja ylittää katu päästäkseni suoraan sisään hotelliin. Samoin paluulentoni sunnuntaina lähti ennen aamuseitsemää, ja hotellin sijainnin ansiosta saatoin herätä vain tunnin ennen kuin minun piti jo olla lentokentällä. 

Myöhäisen varaukseni takia (tai ansiosta?) sain superior-huoneen, joka oli melkein asuntomme kokoinen:

Rakastan matkustaa itsekseni jo siksi, etten normaalisti ole koskaan missään yksin, ja matkalla saan koko hotellihuoneen kokonaan itselleni. Saan nukkua keskellä sänkyä ja levittää meikkipussini sisällön kaikkialle kylpyhuoneeseen tarvitsematta sopia, kumpi puoli pöydästä/sängystä/pyyhetelineestä/vaatekaapista on minun. Vaikka olin väsynyt työviikosta ja matkasta, en malttanut heti mennä nukkumaan, vaan löhösin nojatuolissa kylpytakki päällä, söin lentokentän tuloaulan leipomosta iltapalaksi ostamaani juustosämpylää ja katsoin TV:stä yhdentekevää ohjelmaa ihan siitä ilosta, että kuulin taas pitkästä aikaa saksaa. 

Jälkeenpäin minua harmitti, etten ottanut puhelinta mukaan aamiaiselle, sillä olisin mielelläni ikuistanut mahtavan tarjonnan. Jo pelkkiä leipiä oli kahdeksaa eri sorttia, erilaisista mysleistä, jogurteista, smoothieista ja pullista puhumattakaan. Vaikka olen elämäni aikana nauttinut lukemattomia hotelliaamiaisia, missään muualla ei vielä ole ollut juustokakkua! Germaanit ymmärtävät kieltämättä aamiaisen päälle paljon paremmin kuin ranskalaiset. 

Aivan sattumalta en päättänyt lähteä Wieniin, vaan innoittajana toimi paitsi Hofburg (keisarillisen perheen talvipalatsi) ja sen Sissi-museo, myös Wienissä asuva ystäväni Jaana. Olemme tutustuneet jo useampi vuosi sitten eräässä Facebook-ryhmässä, mutta emme olleet vielä koskaan tavanneet livenä. Nyt siihen tarjoutui mainio tilaisuus. 

Tapasimme Jaanan ja Sveitsistä mukaan tapaamiseen saapuneen Marjan kanssa keskustassa jo aamuyhdeksältä, sillä aikaa oli ainoastaan lauantaipäivä ja tekemistä paljon. Vaikka tämä oli ensimmäinen varsinainen tapaamisemme, tuntui heti kuin olisimme vanhoja tuttuja. Mukavassa seurassa Wienin harmaa ja kostea sääkään ei haitannut.

Ensin suuntasimme Naschmarktin herkkutorille, josta bongasin kuin minulle tehdyn matkamuiston:

Suklainen kenkä ja käsilaukku! Tajusin onneksi ajoissa, etten valitettavasti saisi niitä mitenkään kuljetettua ehjinä kotiin, joten muistoksi jäi vain tämä kuva. 

Torin jälkeen lähdimme kohti Hofburgia. Ennen museovierailua menimme päivän toiselle aamiaiselle kunnon perinteiseen wieniläiskahvilaan Café Centraliin: 

Sisältä kahvila oli vielä mahtipontisempi kuin ulkoa, ihanaa Sissin muotokuvaa unohtamatta:

Tilasimme paikan henkeen soveltuvat Sissi-aamiaiset, joihin kuului kahvin ja tuoremehun lisäksi lasi kuohuviiniä:

Hofburgin nurkilla, kuten kaikkialla Wienin keskeisillä paikoilla, risteilivät fiacret eli hevosvaunut ajureineen. 

Vaunut olivat kuin suoraan 1800-luvun puolivälistä ja olisin niin halunnut nousta sellaisiin, mutta 20 minuutin vaunuajelu kustansi hulppeat 55 euroa...! Tällä kertaa oli jätettävä moinen luksushuvitus väliin. Olisihan se romanttista, jos joskus tulen E:n kanssa Wieniin, mutta toisaalta tiedän jo etukäteen, että E:n loppukin romanttisuus häipyy saman tien vaunuajelun hinnan tieltä. Ehkä silti jonain päivänä...

Hofburg, Marie-Antoinetten syntymäpalatsi ja Sissin asuinpalatsi Wienissä, oli koko päivän varsinainen kohokohta.

Vaikka Marie-Antoinette onkin minulle Sissiä läheisempi, oli Sissi-museoon tutustuminen valtavan kiinnostavaa. Parhaillaan siellä oli esillä näyttely, jossa oli muutamia aitoja ja alkuperäisiä keisarinnan pukuja alushousuja ja silkkisukkia myöten. Valitettavasti museossa ei saanut ottaa lainkaan valokuvia, ja saman tien moista yrittäessä tuli vahti huomauttamaan asiasta. Ainoan kuvan ehdin ottaa keisarinna Marie-Thérèsen, Marie-Antoinetten äidin kultaisista matka-aterimista:

sekä Sissi-museon sisäänkäynnin siluetista:  

Mieleeni jäi erityisesti seinänkokoinen Habsbourgien sukupuu, josta laskin, että Sissi oli Marie-Antoinetten veljen pojanpojanpojan puoliso. Jostain syystä en ole koskaan tullut kunnolla hahmottaneeksi lempikuningattareni itävaltalaista sukupuuta. Marie-Antoinette ei ollut millään tavoin esillä Wienissä, toisin kuin Sissi, jonka muotokuvia näkyi kaikkialla matkamuistoista suklaarasioihin. Itävaltalaisille Marie-Antoinette oli vain yksi lukuisista arkkiherttuattarista, jotka naimaikäisiksi tultuaan ripoteltiin eri puolille Eurooppaa synnyinmaansa poliittisten intressien perusteella. 14-vuotiaana Marie-Antoinettesta tuli ranskalainen eikä hänellä ymmärrettävästi enää sen jälkeen ollut Itävallassa minkäänlaista roolia. 

Museovierailun jälkeen oli tietenkin otettava asiaankuuluvat poseerauskuvat Hofburgin edustalla:

Making of -kuvia kulissien takaa:

Hofburgin puiston paljaat puunoksat näyttivät upeilta harmaata taivasta vasten:

Iltapäivän jo hiljalleen hämärtyessä menimme myöhäislounaalle Glacis Beisl -ravintolaan, jossa nautimme varsin maukkaita... jotakin:

      

Vähän kuin raa'asta taikinasta tehtyjä jättiläisravioleja, joiden sisällä oli peruna-rahkatäytettä. Kummallista, mutta herkullista! 

Ravintolan takapiha oli koristeltu jouluisesti:

Lounaan jälkeen lähdimme käyskentelemään läheiselle joulutorille. Kolmella kapealla kadulla oli molemmin puolin torikojuja ja tunnelmallisia joulukoristeluja.

Jouluostosten tekeminen ei enää voisi olla helpompaa kuin tässä mainoksessa:

Sen kun skannaat koodin puhelimella suoraan mainoskyltistä ja teet ostokset verkossa saman tien keskellä katua. 

Kävelimme soman ja yksityiskohtia vilisevän nallevitriinin ohi:

Joulutorin tungoksessa vierähti sen aikaa, että oli jo illallisen vuoro. Sitä menimme nauttimaan kunnon perinteiseen wieniläisravintolaan, 1300-luvulta peräisin olevaan Zwölf Apostelkelleriin. 

Osa kellariravintolan muureista on rakennettu jo 1100-luvulla:

Tällaisessa paikassa piti totta kai syödä mahdollisimman aitoa wieniläisruokaa, ja mitäpä muutakaan se olisi kuin...

... aivan jäätävän kokoinen Schnitzel! Niitä ei tosiaan ole lautasella kahta, vaikka siltä näyttää, vaan yksi ainoa. Ihmettelin alkuun, miksi perunoita oli niin vähän, mutta en ihmetellyt kauaa. Suoraan sanoen en jaksanut syödä edes noita neljää, ja Schnitzelistäkin oli pakko jättää melkein puolet. Olisin halunnut myös maistaa niinikään aitowieniläistä Apfelstrudelia, mutta en kerta kaikkiaan kyennyt. Hyvä syy tulla Wieniin uudestaan!

Pitkä ja elämyksellinen päivä Wienissä oli lopuillaan ja minun oli aika nousta jälleen lentokentälle vievään junaan, ennen lyhyitä yöunia ja varhaista kotimatkaa. Oli ihana tavata vihdoin kasvotusten kaksi virtuaaliystävää ja tutustua uuteen ja tuntemattomaan kaupunkiin, jonne toivottavasti pian palaan.   

Olympia 2014

Lokakuu vilahti jälleen kerran ohi lähes huomaamatta, ensimmäiset viikot kärsimättömän odotuksen vallassa ja viimeinen puolestaan toipuessa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Näin antoisaa kuukautta ei aivan joka vuosi kohdalle osukaan, valitettavasti!

Puhun tietenkin viikon takaisesta Mireillen Olympia-viikonlopusta. Edellisestä kerrasta vuonna 2005 oli kulunut jo yhdeksän vuotta, joten lienee ymmärrettävää, että innostukseni ja kärsimättömyyteni olivat huipussaan viime torstaina, kun tuli vihdoin aika nousta Pariisin-koneeseen. Liput minulla oli ollut jo miltei vuoden ja varasin jopa parkkipaikan lentokentältä melkein kuukautta aiemmin, jotta kaikki varmasti olisi ennakoitua ja valmista hyvissä ajoin.

Lähdin Pariisiin työpäiväni jälkeen ja lento lähti puolisen tuntia myöhässä, joten olin lopulta perillä hotellissani vasta iltakymmenen jälkeen. Olin sopinut samalle illalle treffit parhaan pariisilaisystäväni Gillesin kanssa, jota en ollut nähnyt kolmeen vuoteen, eikä väsymyksestä ollut tietoakaan, vaikka vihdoin tavatessamme kello oli jo yli yhdentoista. Vaikka olemmekin pitäneet yhteyttä Facebookissa ja sähköpostitse, juteltavaa oli niin paljon, että aperitiivi + pizza -illallisemme kesti lopulta pikkutunneille saakka. Lupasin tulevaisuudessa käydä vähän useammin pääkaupungissa vierailulla.

Perjantai oli ensimmäinen varsinainen konserttipäivä ja olin totta kai heti aamusta aivan täpinöissäni. Istuin aamiaispöydässä ja mietin, miten kummassa saisin aikani kulumaan iltaan asti. Ikään kuin Pariisissa pääsisi tekemisen puute iskemään...! Koska olin paikalla vain ja ainoastaan Mireilleä varten, minua ei edes huvittanut kiertää nähtävyyksillä, jotka suurimmaksi osaksi tunnen jo muutenkin. Museoihin ei keskittymiseni olisi riittänyt, kun tiesin, mitä illalla olisi luvassa. Niinpä kävin vain jokaisen Pariisin-visiitin pakollisissa kohteissa, Pyhän Ritan kappelissa Pigallella Moulin Rougea vastapäätä sekä St Philippe du Roulen kirkossa. 

Yksi suunniteltu vierailukohde minulla oli, nimittäin Café des Chats, kissakahvila. Niitä on Pariisissa kaksi, toinen Marais'ssa ja toinen Bastillen korttelissa. Minä menin Bastillen kahvilaan, koska sinne ei tarvitse pöytävarausta. Teen kissakahvilasta piakkoin oman postauksen kuvineen.

Ennen kissakahvilassa nauttimaani lounasta päädyin sentään Champs-Elysées'n Sephoralle, jonka kuuluisi olla jokaisen kosmetiikkafanin taivas ja paratiisi. Minulle Sephora ei ole sen eksoottisempi kuin keskivertosuomalaiselle Sokos tai Anttila, koska ketjun liikkeitä on Aixissakin kaksi, mutta Champs-Elysées'n lippulaivaliike on toki aivan eri kokoluokkaa. Siellä myydään tuotteita ja merkkejä, joista ei Aixissa ole välttämättä kuultukaan. 

Huomasin kuitenkin yllätyksekseni, etten kaivannut sieltä mitään ylimääräistä niiden artikkeleiden lisäksi, joita olin tullut varta vasten hakemaan. Alunperin menin ostamaan matkakokoista silmämeikinpuhdistusainetta sekä tehokkaampaa peitevoidetta tummille silmänalusille, koska tiesin, etten tuona viikonloppuna nukkuisi montakaan tuntia. Ne mukanani myös poistuin kaupasta, mutta yhtään heräteostosta minua ei edes huvittanut tehdä. Ihmettelin itsekin, kuinka voin olla näin blasée. (Paatunut, kyllästynyt, muuttunut välinpitämättömäksi? Pitkä bloggaamattomuus kostautunee nyt, sillä en taaskaan tahdo keksiä monille sanoille suomenkielisiä vastineita.) 

Mireillellä on yleensä tapana saapua konserttisalille klo 15 maissa ja olin päättänyt hankkiutua Olympian takaovelle niihin aikoihin. Tällä kertaa olin edellisistä Olympia-kerroista poiketen valinnut hotellini samalta kadulta, rue Caumartinilta, enkä todellakaan enää ikinä asetu minnekään muualle. On luksusta voida palata konsertin jälkeen kävellen takaisin tai viipyä viime hetkille saakka hotellihuoneessa tietäen, että Olympian sisäänkäynnille on kahden minuutin kävelymatka.

Paikalle päästyäni totesin kuitenkin, että paikalla ei ollut enää juuri ketään, ja tajusin myöhästyneeni. Toisella puolella katua vastaan tuli fanituttuja, jotka vahvistivat, että Mireille oli tullut jo melkein tuntia aiemmin ja vapissut niin valtavasti jännityksestä, ettei hän ollut pystynyt pitelemään kynää kädessään kirjoittaakseen jollekin nimikirjoituksen. Koska minulla näin ollen oli koko loppuiltapäivä aikaa, kävin vaateostoksilla hotellini vieressä ja olin juuri tullut kaupasta ulos, kun espoolainen faniystäväni T-M bongasi minut kadulta. Mekään emme olleet nähneet sitten Tallinnan konsertin syksyllä 2011. Menimme huoneeseeni toviksi juttelemaan, kunnes oli jo aika alkaa valmistautua iltaa varten, sillä menimme yhteisen saksalaiskaverimme kanssa syömään ennen konserttia. Vielä siinä vaiheessa oli vaikeaa tajuta, mitä pian olisi edessä, mutta saavuttuamme ravintolasta Olympian eteen se iski:

Niin kauan ja hartaasti odotettu tapahtuma oli vihdoinkin aivan käsillä. Ensin olin laskenut kuukausia, sitten viikkoja, päiviä ja nyt lopulta laskin enää minuutteja. 43 minuuttia konsertin alkuun kuulosti suunnattoman paljon paremmalta kuin 10 kuukautta ja kaksi viikkoa...!

Jokainen Olympia on aina mainio tilaisuus tavata fanituttavia, joiden kanssa ei muuten tule pidettyä yhteyttä ollenkaan riittävän usein. Minusta tuntui lopulta, että joka kerran päätä kääntäessäni näin väkijoukossa jonkun vanhan tutun, jota piti ehdottomasti päästä tervehtimään: ranskalaisia, saksalaisia, kanadalaisia, puolalaisia, sveitsiläisiä, itävaltalaisia, tanskalaisia... Fanien kesken esittelemmekin itsemme useimmiten nimellä ja kotipaikalla: Anna Suomesta, Petra Berliinistä, Marina Tanskasta tai Jean-Michel Pariisista. Kaikkein antoisin puoli itse varsinaisen konsertin lisäksi onkin tutustua tai tavata uudelleen ihmisiä niin monista maista ja huomata, kuinka Mireillen ansiosta neljästä tai viidestä kansallisuudesta koostuvassa pöytäseurueessa voi ilo olla ylimmillään ja ystävyyksiä syntyä, vaikka vain kaksi ihmistä kymmenestä läsnäolevasta olisi tuntenut toisensa etukäteen. Joku tuntee aina jonkun, joka tuntee jonkun toisen, joka esittelee muut jollekin kolmannelle. Yhteistä kieltäkään ei välttämättä aina tarvita.

Minulla ja T-M:lla oli aivan sattumalta vierekkäiset paikat eturivissä, vaikka olimme varanneet lippumme eri aikaan ja eri maissa. Eturivissä saa tosin niskansa kipeäksi, mutta on sen arvoista istua max. kahden metrin päässä Mireillestä ja seurata lähietäisyydeltä jokaista ilmettä, elettä ja hiustenheilautusta. Kamerani 21-kertaisella zoomilla pääsin jopa aivan Mireillen iholle:

Tällaiset lähikuvat eivät kuitenkaan yleensä ole niitä kauneimpia, joten tyydyin zoomailemaan vähän maltillisemmin. Koko ajan kuitenkin tykitin kuvia siihen tahtiin, että kahdesta konsertista kertyi yhteensä yli 270 valokuvaa. 

   

Kuinka kuvailla konserttielämystä sanoilla? Mireillen konsertit ovat erikoisella tavalla toistensa kaltaisia ja kuitenkin ainutlaatuisia. Tällä kertaa oli kyse paitsi paluusta ranskalaisille estradeille yhdeksän vuoden tauon jälkeen, myös ennen kaikkea 50-vuotistaiteilijajuhlasta, ja MM oli selvästi nähnyt tavallista enemmän vaivaa ohjelmiston eteen. Useita perinteisiä standardikappaleita oli korvattu harvinaisemmilla, joita minäkään en ollut koskaan aiemmin kuullut livenä. Mukana oli myös järisyttävän vahva ja tunteellinen L'Hymne à l'amour, jonka aikana Mireille itsekin itki niin, että kappale oli vaikea saada laulettua loppuun:

    

Ihme kyllä, minä en itkenyt kertaakaan, mutta olin lähes jatkuvasti kokonaan kananlihalla ja kylmät väreet juoksivat pitkin kroppaani. 

Kuten joka kerta, en olisi suonut illan loppuvan ikinä, mutta vääjäämättömästi kappaleita oli jäljellä aina vain vähemmän ja sitten olikin loppuhuipennuksen aika:

        

Lavalle tuotiin valtava kakkuviritys, jonka tosin epäilen olleen enemmän paperimassaa kuin kakkua (sama kakku nähtiin nimittäin joka ilta), Mireille esitteli yleisölle äitinsä ja sitten laulettiin Joyeux anniversaire Mireille. 

Kun vihdoin olimme kymmeniä minuutteja huudettuamme ja taputettuamme purkautuneet ulos Olympiasta, suuntasin kahden ystäväni kanssa viereiseen viinibaariin debriefingiin samppanjapullollisen äärelle. Kello kävi jälleen kolmea ennen kuin olin takaisin hotellihuoneessani: en tainnut kertaakaan torstain ja sunnuntain välillä mennä nukkumaan ennen kolmea yöllä. 

Seuraavan päivän ohjelma oli hyvinkin samanlainen: päivällä hengailua ja yli kaksi tuntia odottelua Olympian artistisisäänkäynnillä, taas uusien ja vanhojen tuttujen tapaamista, hotellille, uusi mekko päälle ja ravintolan kautta jälleen Olympiaan. Vietin suuren osan iltapäivästä strasbourgilaisen ystäväni Pierren seurassa, jota en ollut nähnyt yhdeksään vuoteen ja silloinkin pikaisesti ohimennen. Edellisestä kunnon tapaamisestamme oli kulunut 12 vuotta. Olimme soitelleet säännöllisen epäsäännöllisesti kerran tai pari vuodessa ja oli huikeaa nähdä, kuinka parin minuutin kuluttua jälleennäkemisestämme tuntui kuin emme olisi erossa olleetkaan. 

Konsertti oli yhtä upea kuin edellisenäkin iltana:

    

Jälkeenpäin menimme vielä Pierren kanssa myöhäisillalliselle mukanamme sekalainen seurakunta sveitsiläisiä ja espanjalaisia/etelämerikkalaisia, joista en tuntenut ketään, mutta hauskaa oli. Kutsuin Pierren hetkeksi huoneeseeni jatkamaan juttua ja kuten arvata saattaa, ehdin jälleen nukkua maksimissaan neljä tuntia ennen kuin oli taas herättävä aamiaiselle. Myös hyvä kaverini, Mireillen Sophie-sisko asui samassa hotellissa ja aamiaisen jälkeen tapasimme sattumalta, juttelimme hetken ja lupasimme tavata uudelleen Avignonissa ensi viikonloppuna.

Sitten minulla ei enää ollutkaan aikaa muuhun kuin pikaiseen matkalaukun pakkaamiseen ennen kuin oli pakko hypätä taksiin kohti Orlya. Olin koko kotimatkan ajan aivan muissa maailmoissa – ja suuren osan seuraavan päivän työpäivästäkin, myönnän – ja nyt lasken päiviä, tunteja ja minuutteja ensi torstaihin, jolloin näen Mireillen jälleen Marseillessa. Luvassa sama esitys, ja kuitenkin niin erilainen.      

A très bientôt, Mireille ! 

Olen palannut

Blogilomani/-taukoni venyi lopulta pitemmäksi kuin aikomukseni olikaan, mutta toivon silti, että edes muutama uskollinen lukija on yhä jäljellä.

Alppilomani aikana ja sen jälkeenkin olen pohtinut ja märehtinyt tuota parin kuukauden takaista tapahtumaa ja nyt tunnen saaneeni käsiteltyä sitä sen verran, että bloggaaminenkin alkaa taas tuntua joltain. Asia on kuitenkin siinä määrin henkilökohtainen, etten pysty enkä halua avata sitä näin julkisella foorumilla enempää kuin edellisessä postauksessani tein. Ehkä joskus vielä puhun siitä, mutta toistaiseksi en kykene. Joka tapauksessa elämäni tuntuu nyt palanneen jokseenkin entiselleen, ja niinpä on aika palata myös blogin pariin.

Minulla onkin odotettavissa harvinaisen vilkas syksy kaikkein rakkaimman harrastukseni parissa! Tarkoitan tietysti intohimoani Mireilleä. Tasan kolmen viikon kuluttua lennän Pariisiin kahta konserttia varten, ja marraskuun alussa näen ja kuulen häntä vielä Marseillessa ja Avignonissa.

 (kuva)

Joululomanikin on jo varattu: vietän joulua rakkaitteni kanssa Suomessa 19.-29.12. Sitä ennen lähden vielä pikaviikonlopuksi Wieniin juhlistamaan joukolla Suomen itsenäisyyspäivää Itävallassa asuvien suomalaistuttavieni kanssa. 

Olen usein sanonut tarvitsevani kiinnostavia projekteja ja suunnitelmia, jotta osaan katsoa eteenpäin enkä taaksepäin. Nyt on luvassa menoa ja meininkiä sen verran, että tuo loppukesän psykologisesti raskas kokemus toivottavasti hautautuu kaiken ihanan, ikimuistoisen ja kauan odotetun positiivisen alle. 

Blogiloma

Sitten blogin perustamisen, tämä on ensimmäinen kesä, kun minua ei ole huvittanut kirjoittaa. Useammin kuin kerran olen aikonut avata blogin, välillä minulla on ollut jopa tämä tekstikenttä tyhjänä edessäni... ja sitten olen klikannut välilehden kiinni. Näin täydellistä kirjoitusblokkia en ole vielä koskaan kokenut, ja olen siitä pahoillani. 

Miksi? Miksi blogin kirjoittaminen on tuntunut lähinnä ylivoimaiselta? Aiemmin hauskasta harrastuksesta tuntuu yhtäkkiä tulleen riippakivi, joka sijoittuu to do -listalleni kuin mikä tahansa ikävä työtehtävä, joka nyt vain olisi hoidettava. 

En ole tehnyt tänä kesänä mitään erityistä tai käynyt missään sellaisessa paikassa, josta en olisi jo aiemmin blogissa kertonut. Heinä- ja elokuun arkipäivät ovat kuluneet yksinkertaisesti toimistossa ja viikonloput kotona. Kuukausi sitten toki vierailimme ystäväpariskunnan luona parin tunnin ajomatkan päässä, mutta se taisikin olla ainoa kerta, kun teimme jotain mitenkään tavallisuudesta poikkeavaa. Tänä kesänä on ollut kuuma, kuten kaikkina aikaisempinakin kesinä, mutta se ei ole juurikaan haitannut, koska olen istunut aamusta iltaan ilmastoidussa byroossa. Kaiken tämän kerroin jo viime kesänä. 

On minulle silti jotain tapahtunut. Eräs ihmissuhteeni muuttui yllättäen täysin ennakoimattomaan suuntaan ja se sai minut pitkäksi aikaa ikään kuin erilleen muusta maailmasta. Tein työni ja elin elämääni kuten ennenkin, mutta henkisesti olin pitkään muualla. Ja ennen kuin kukaan ehtii huolestua puolestani: kyseessä ei ole E. ja minä ja E. olemme edelleen yhdessä ja onnellisia, kuten tähänkin asti. En halua tarkemmin kertoa, kenestä ja mistä on kyse, mutta eräs odottamaton kokemus pakotti minut pohtimaan harvinaisen syvällisiä. Ensimmäistä kertaa oikeastaan koskaan pysähdyin oikeasti miettimään, mitä todella haluan elämältäni, miksi olen aikanaan tehnyt tiettyjä valintoja ja olenko niihin todella tyytyväinen. 

Eräs henkilö nimittäin huomautti minulle, että hänen mielestään olen elämässäni aktiivisen valintojen tekemisen sijaan antanut itseni ajelehtia passiivisesti sattumasta toiseen, hiljaisesti hyväksynyt kohdalleni osuneet asiat ja sopeutunut niihin sen sijaan, että olisin itse tietoisesti valinnut tieni ja muokannut elämäni nykyisen kaltaiseksi. Minun oli pitkin hampain myönnettävä, että hän oli ainakin osittain täysin oikeassa. En silti ole tekemässä mitään suurta ja mullistavaa elämänmuutosta, mutta ajoittain tekee kai vain hyvää miettiä perinpohjin, mistä olen tulossa ja minne menossa, vaikka en lopulta päättäisikään muuttua tai muuttaa mitään. Kaikki tämä on kuitenkin johtanut siihen, ettei blogi ole tosiaankaan ollut ensimmäisenä mielessäni, ja mitä enemmän aikaa edellisestä päivityksestä on kulunut, sitä vaikeammalta on tuntunut palata sen pariin. 

Yritän silti ryhdistäytyä. Mikäli kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, lähdemme jälleen syyskuun kahdeksi ensimmäiseksi viikoksi pakopaikkaamme Alpeille. Siellä minulla on vielä aikaa harrastaa tätä introspektiivistä pohdintaa, ja kun palaan lomalta, toivon olevani jälleen entiselläni. Ennen sitäkin saatan toki vielä kirjoittaa, jos tästä piristyn ja inspiroidun. Mikäli en, tiedätte silti, ettei blogia ole lopetettu ja että palaan jälleen linjoille heti, kun siltä tuntuu.