Päivä 4: Tätä olen syönyt tänään

Tästä tulee todennäköisesti yksi blogihistoriani tylsimmistä postauksista, sillä ainakaan minua ei lukijana kiinnostaisi pätkääkään, mitä bloggaaja on päivän aikana syönyt – etenkään, jos syömiset eivät ole millään tavalla erikoisia tai eksoottisia. Koska tämä kuitenkin on päivän aihe, seuratkaamme tehtävänantoa:

Söin aamiaisen parvekkeella: kaksi palaa kauraleipää, kaksi siivua Oltermanni-juustoa, kurkkua ja maitokahvia. Huomaa vanhempieni komea mopsituhkakuppi!

Sain erinomaista ja ahnetta aamiaisseuraa:

Parvekkeella ihailin myös naapurin pihassa kukkivaa koristekirsikkapuuta, jonka oksat ulottuvat melkein meidän puolellemme. Kuvien julkaisu tänään on lievää huijausta, sillä otin ne jo pari päivää sitten, kun puu oli kauneimmillaan:

Päivällä kävin äidin kanssa torikahvilla ja söin liha-riisi-pasteijan cappuccinon kera:

 

Myöhemmin iltapäivällä pistäydyimme kälyni Jennan 25-vuotiskahveilla. Tarjolla oli synttärikakkua, suklaavohveleita ja korvapuusteja:

 

 

Jennan itse tekemä kakku oli paitsi kaunis, myös herkullinen:

Koska keittiöstämme puuttuu edelleen hella, on ruoanlaitto vielä melko haastavaa. Illalliseksi söin grillattuja kanapihvejä, valmiita pakastekermaperunoita ja Heinzin curry-mangokastiketta. Olin jo syönyt puoli lautasellista ennen kuin muistin, että tästäkin piti ottaa kuva, joten lopputulos ei ole ylenpalttisen esteettinen:

Huomisessa postauksessa toivottavasti jotain vähän kiinnostavampaa...! 

Päivä 3: Minun vanhempani

Minulla on aina ollut hyvin läheiset välit vanhempiini, etenkin äitiin. Kokonaan en ole katkaissut napanuoraa vielä näin kolmekymppisenäkään, sillä asun parhaillaankin uudelleen vanhempieni luona enkä edes harkinnut oman asunnon vuokraamista työharjoittelun ajaksi. En ole itse asiassa koskaan asunut yksin: lapsena asuin tietysti kotona, opiskellessani oleskelin Turussa mummon luona ja muutin sieltä Aixiin E:n luo. 

Äiti on E:n ohella elämäni tärkein ihminen, jolle voin kertoa kaiken, joka ymmärtää, auttaa ja neuvoo ja johon luotan täydellisesti. Äidille soitan, kun en tiedä, vieläkö toissapäivänä ostettu kala on syömäkelpoista tai miten tomaattikastiketahran saa pois valkoisesta paidasta. Äidin kanssa meillä on omat juttumme ja inside-huumorimme, jota muiden on turha edes yrittää ymmärtää. Hyvänä esimerkkinä on seuraava lyhyt ja ytimekäs dialogi: 

Äiti: "Mag?" 

Fifi: "Wuf!"

Kenelle tämä aukesi? Tässä äiti kysyy tyttäreltään, haluaisiko tämä kahvia, ja tytär vastaa juovansa sitä mielellään. Päivittäinen tekstiviesti Aixista Saloon taas saattaa sisältää tärkeämpien kuulumisten puuttuessa sanan "wufhalimank", joka suomeksi tarkoittaa suunnilleen "äiti rakas, halaus, minulla on ikävä sinua". 

Äidiltä olen oppinut paitsi käytännön asioita ihonhoidosta ruoanlaittoon, myös melkein kaiken muun, mitä elämässä on hyvä tietää. Koska olen valitettavan usein pää pilvissä ja omassa kuplassani kulkeva haaveilija, jolle elämän realiteetit eivät aina ole käsinkosketeltavan läheisiä ("ihan hyvin voin käyttää leijonanosan palkastani käsilaukkuun, kyllä sitä ruokaa aina jostain ilmestyy kaappiin"), äiti patistaa usein lempeästi liikkeelle ja toimimaan haahuilun sijaan. 

Muutaman vuoden takainen kuva mökkireissulta.

Isä on tietysti myös rakas, vaikkakin vähän etäisempi; se johtuu epäilemättä siitä, että ollessani lapsi isä oli töissä ja usein työmatkoilla, kun taas äiti oli koko ajan kanssamme kotona. Lisäksi isällä ja minulla on samanlainen hiljainen, rauhallinen ja introvertti luonne, kun taas äiti on ulospäinsuuntautunut, puhelias ja reipas. 

Isä on kiinnostunut luonnosta ja näytti minulle linnunpesän pihakoivussamme ja eilen illansuussa alapihalla hiiviskelleen ketun. Isällä on tietoa siitä, kannattaako autoon tankata E10-bensaa vai ei ja miten mökillä saa vedenlämmityksen päälle. Meillä on sama tapa syödä: dallaspullan tyyppistä kierrepullaa syödään spiraalimaisesti kierrettä seuraten ja päällystetystä jäätelöpuikosta taas syödään ensin päällyste ja vasta lopuksi itse jäätelö. 

Ranskassa en niinkään kaipaa itse Suomea kliseisine järvineen ja valoisine kesäöineen, vaan vanhempiani. Vaikka olenkin iältäni jo erittäin täysikasvuinen, en vieläkään koe kasvaneeni kokonaan aikuiseksi. Tarvitsen yhä vanhempiani ja tulen varmasti aina tarvitsemaan.  

Päivä 2: Eka rakkaus

Tämä aihe on juuri sillä rajalla, haluanko käsitellä näin henkilökohtaista asiaa blogissa. Katsotaan, millaisen tekstin saan aikaan paljastamatta liikaa.

Ensimmäinen ja ainoa rakkauteni on E. Ehdin 22-vuotiaaksi asti ennen kuin rakastuin, ja sillä tiellä olen yhä. Ihastunut olin ollut aiemminkin, etenkin erääseen yliopiston saksanopettajaani, josta haaveilin pari vuotta ennen kuin tajusin, ettei minulla olisi mitään mahdollisuuksia. 

 (kuva täältä)

Pian sen jälkeen lähdin kesätöihin Pariisiin. Olin aiemmin keväällä päättänyt lähteä samana syksynä opiskelijavaihtoon ja pohtinut pitkään Pariisin ja Aix-en-Provencen välillä. Olin jo periaatteessa valinnut Pariisin, kun viime hetkellä muutin mieleni ja lähetinkin vaihtopaperit Aixiin. Myöhemmin selvisi, että kohtalolla taisi olla sormensa pelissä.

Jo pari vuotta olin nimittäin osallistunut aktiivisesti ranskalaisen Nostalgie-radiokanavan nettisivujen keskustelufoorumiin, jossa Mireillellä oli oma sivunsa. Useimmat keskustelijat olivat tulleet vuosien varrella tutuiksi myös livenä. Alkuvuodesta 2003 strasbourgilainen ystäväni Pierre ja minä ajauduimme keskustelemaan laulujen sanojen romanttisuudesta: Pierrelle "romantiikka" merkitsi Wordsworthia ja Byronia, minulle taas Mireillen tyypillisiä kappaleita tyyliin "olen epätoivoinen, rakkautemme on kuollut, et enää palaa luokseni, jäljellä ovat vain harhakuvat". Kiistelimme tästä foorumilla pitkään, ja jossain vaiheessa E. (jonka tunsin vain nimimerkillään) asettui keskustelussa minun puolelleni. Pierre mainitsi E:n asuvan Aixissa, mistä keskustelu levisi minun tulevaan opiskeluuni kyseisessä kaupungissa. Siirryimme pian juttelemaan sähköpostitse ja tutustuimme sitä kautta paremmin.

Pariisissa ollessani sain idean lähteä kahdeksi päiväksi Aixiin nähdäkseni kaupunkia etukäteen. E. majoitti minut mielellään ja vietimme mukavan viikonlopun täysin kaveripohjalta; kummallakaan ei käynyt edes mielessä, että voisimme joskus olla jotain muutakin kuin hyviä ystäviä. Koska minulla ei ollut Pariisissa nettiä säännöllisesti käytettävissäni, soittelimme E:n kanssa kerran tai pari viikossa vaihtaaksemme kuulumisia ja kirjoittelimme silloin tällöin kirjeitäkin. Kesätyöni päätyttyä palasin pariksi viikoksi Suomeen ja suuntasin sitten takaisin Aixiin.

(kuva täältä)

Aixissa minua odotti opiskelija-asuntolan 9 neliön koppi, jossa vessa ja suihku piti jakaa 29 muun kanssa. Nukuin siellä yhden ainoan yön, kunnes E. sanoi, että voisin hänen puolestaan mielellään tulla "kotiin" asumaan, asuntola kun oli suoraan sanottuna karmea paikka. Asetuin siis taloksi E:n 37-neliöiseen kaksioon. 

Asustimme ensi alkuun kämppiksinä, mutta vähitellen alkoi käydä yhä selvemmäksi, että taustalla oli kuin olikin jotain aivan muuta. Rakastuimme hiljalleen, pyytämättä ja yllätyksenä, mutta pysyvästi. Ongelmia ei aiheuttanut edes vaihtovuottani seurannut 5 vuoden etäsuhde, jonka aikana vietin vain kesät ja pari joululomaviikkoa Aixissa ja muun ajan Turussa. 

 (kuva täältä)

Myöhemmin E:n tuttu selvänäkijä kertoi nähneensä minun saapuvan jo kaksi vuotta ennen tutustumistamme, eli suunnilleen samoihin aikoihin kuin toisistamme tietämättä liityimme Nostalgien keskustelufoorumiin. Selvänäkijän mukaan E:n jo silloin edesmennyt äiti oli järjestänyt meidät tapaamaan toisemme. Tähän voi uskoa tai ei, mutta on totta, ettemme todennäköisesti muuten olisi koskaan tavanneet: olemme syntyneet ja kasvaneet Euroopan vastakkaisilla laidoilla, olemme eri ikäisiä, meillä ei ollut yhteisiä ystäviä keskustelufoorumin ulkopuolella emmekä olisi voineet päätyä samaan työpaikkaankaan. Baarissakaan emme olisi tutustuneet, sillä E. ei niissä käy. Oli kyseessä sitten silkka sattuma tahi henkimaailman puuttuminen tapahtumiin, paremmin meille kummallekaan ei olisi voinut käydä.   

 

Päivä 1: Esittele itsesi

Olen Fifi, 30 vuotta, kotoisin Salosta ja Turusta (en tosin syntynyt kummassakaan) ja nykyinen ulkosuomalainen. Olen asunut Etelä-Ranskassa Aix-en-Provencessa vaihtelevasti jo vuodesta 2003 ja pysyvästi vuodesta 2009. Parhaillaan tosin kirjoitan tätä Salossa, sillä olen Suomessa 3 kk:n työharjoittelussa heinäkuun loppupuolelle saakka.

Koulutukseltani olen filosofian maisteri ja työharjoitteluraporttia vaille kansainvälisen kaupan kandidaatti. Valmistuin ranskan ja saksan opettajaksi 2008, mutta koska en kahdessa vuodessa löytänyt oman alani töitä – tai ylipäätään juuri mitään töitä – aloitin viime vuonna vuoden kestävän kaupallisen licence professionnelle -täydennyskoulutuksen Paul Cézanne -yliopistossa Aixissa. Tämänhetkinen työharjoitteluni liittyy juuri näihin opintoihin. 

Perheeseeni kuuluvat Suomessa vanhemmat, veli vaimoineen ja kolme maailman lutuisinta ja rakkainta mopsia, Guru, Mirkku ja Meeri. Ranskassa tulee pian täyteen 8 vuotta (kauko-)suhdetta puoliskoni E:n kanssa, joka ei omasta pyynnöstään halua esiintyä blogissa muuten kuin nimikirjaimella. Ranskalaiseen perheeseeni kuuluu myös E:n iäkäs isä, charmantti vanhan ajan herrasmies ja entinen Ranskan armeijan upseeri, joka ihailee Mannerheimia.

Rakastan lukemista, matkustamista, vaaleanpunaista, Mireille Mathieuta, juustokakkua ja liskoilua eli loikomista ilman mitään sanottavaa tekemistä, kuten sisiliskot ("liskoilu" on omatekoinen suomennokseni verbistä lézarder; lézard tarkoittaa liskoa). En pidä hyönteisistä, kasviksista, stressistä, pikkulapsista enkä epäkohteliaisuudesta. 

Tämä E:n ottama kuva on suosikkini kaikista omakuvistani. Olen sangen kriittinen minusta otettujen valokuvien suhteen, mutta tässä kuvassa on kaikki kohdallaan. 

  

Kuukaudellinen postauksia

Blogosfäärissä on kuluneiden kuukausien aikana kierrellyt 31-osainen meemi, jossa kuukauden jokaiselle päivälle on oma postausaiheensa:

Päivä 1 – Esittele itsesi

Päivä 2 – Eka rakkaus

Päivä 3 – Minun vanhempani

Päivä 4 – Tätä olen syönyt tänään

Päivä 5 – Mitä on rakkaus?

Päivä 6 – Minun päiväni

Päivä 7 – Paras ystäväni

Päivä 8 – Se hetki

Päivä 9 – Uskoni

Päivä 10 – Päivän asu

Päivä 11 – Sisarukseni

Päivä 12 – Käsilaukussani

Päivä 13 – Tällä viikolla

Päivä 14 – Mitä minulla oli päällä tänään?

Päivä 15 – Unelmani

Päivä 16 – Eka suudelmani

Päivä 17 – Mieleisin muistoni

Päivä 18 – Mieleisin syntymäpäiväni

Päivä 19 – Kaduttaa

Päivä 20 – Tässä kuussa

Päivä 21 – Toinen hetki

Päivä 22 – Tämä järkyttää minua

Päivä 23 – Tämä saa minut voimaan paremmin

Päivä 24 – Tämä saa minut itkemään

Päivä 25 – Ensimmäinen

Päivä 26 – Pelkään

Päivä 27 – Suosikkipaikkani

Päivä 28 – Ikävöin

Päivä 29 – Tähän pyrin

Päivä 30 – Soittolistallani

Päivä 31 – Viimeinen hetki

Päätin huomenna alkavan kesäkuun kunniaksi osallistua haasteeseen ja pyrkiä postaamaan mahdollisimman monesta aiheesta. Aivan kaikkia en aio käsitellä – en voisi kuvitellakaan kirjoittavani blogissa ensisuudelmastani tai uskostani – mutta suurin osa vähemmän henkilökohtaisista aiheista vaikuttaa hyvinkin inspiroivalta.

Aloitan huomenna, sopivasti uuden kuukauden ensimmäisenä päivänä. Kesäkuussa blogi päivittynee siis tavallista useammin, kunhan työ- ja opiskeludeadlineni vain antavat myöten!   

Paljasjaloin on paha käydä

Minut tuntevat yleensä tietävät, että osaan välillä olla todellinen panier percé, reikäinen kori: raha katoaa minulta jäljettömiin, ainakin silloin kun sitä on. Osaanhan minä toki säästääkin, mutta tänään en ollut kovin säästäväisellä tuulella. Päädyin nimittäin hankkimaan itselleni jalkineita jopa kaksin kappalein:

(kuvat täältä)

Clarksin kengät ovat aina olleet minun jaloilleni aivan erityisen sopivia. Niin nämäkin Un Lottie -mallin kävelykengät: kävellessä tuntuu kuin jalka rullaisi pehmeästi eteenpäin eikä suinkaan tömähtäisi lattiaan koko ruhoni painolla. Vadelmanpunainen kiiltonahka ei sekään ole huono ominaisuus, joten ei ihme, etten kyennyt hylkäämään näitä K-Kengän hyllyyn.

Varsinainen alkuperäinen kauppaan astumisen syy olivat kuitenkin nämä:

(kuvat täältä)

Niin ikään Clarksit, vadelmanpunaiset ja ruusukuvioiset Santa Rock -sandaalit. Vielä kiilakorot päälle, ja niin Fifiä vietiin. Katala ja ovela kenkäkauppias oli laittanut ikkunaansa esille kaupan fifeimmät kesäkengät! Pitihän niitä edes kokeilla, par acquit de conscience eli siksi, ettei omatunto myöhemmin vaivaisi eikä tarvitsisi jälkikäteen miettiä, olisiko sittenkin kannattanut sovittaa. 

Arvaahan sen, miten siinä kävi: molemmat parit saivat luotani uuden rakastavan kodin. Miten minä olisin näistä kahdesta voinut valita vain toiset?! Sitä paitsi Aixista on yhä vaikeampi löytää minun tyylisiäni kenkiä eli yhtä aikaa elegantteja ja järkeviä. Useimmiten on valittava jompi kumpi ominaisuus, kun taas näissä yhdistyvät molemmat. Siksi en edes empinyt. 

Ylemmät kävelykengät jäivät heti jalkaani. Nyt odottelen enää riittävän lämmintä päivää, jotta saisin ruususandaalit korkattua... Onnistuukohan se enää tämän kuukauden puolella?

PS. Kehitin postauksiini ylläolevan nimikirjoituksen täällä. Osaisiko joku kertoa, saako sen liitettyä pysyvästi postausten loppuun, jotta en joka kerta joudu erikseen hakemaan sen koodia sivustolta? En muutenkaan hallitse HTML-koodia ollenkaan, vaan liimailin tuotakin umpimähkäisesti monta kertaa, kunnes se sattumalta osui oikeaan paikkaan.  


EDIT. Nimikirjoitus välillä näkyi ja sitten taas ei (ainakin minun koneellani), joten liitin sen tähän png-kuvana. Ei pitäisi mennä säätämään, kun ei osaa.

     

Mullin mallin

Kulunut viikko on ollut taloudessamme jännittävää aikaa ja vaatinut itse kultakin melkoista joustamista ja sopeutumiskykyä. Tutuille rutiineille on pitänyt sanoa väliaikaiset hyvästit ja selviytyä parhaan kykynsä mukaan päivästä toiseen, alati muuttuvan tilanteen mukaan.

Meille on nimittäin tehty keittiöremontti. Uuden keittiön piti olla valmis viikossa, mutta kuten tietävät nekin, jotka eivät ole koskaan remonttia tehneet, näin suurissa operaatioissa tulee väkisinkin vastaan kompastuskiviä. Niin tälläkin kertaa: tätä kirjoittaessani keittiöstämme puuttuvat kaikki kodinkoneet lainajääkaappia lukuun ottamatta. 

Tältä entinen keittiömme näytti sunnuntai-iltana:

Pöytien sekaisuutta pyydetään katsomaan ohimennen ja pikaisesti sormien läpi, sillä menin ottamaan muistokuvat ilman lupaa ennen kuin äiti ennätti siistimään paikkoja.

Viikonlopun aikana koko keittiöomaisuutemme siirtyi kaapeista veljeni entiseen huoneeseen:

Maanantaina töistä palatessani minua odotti hurja näky:

Tutusta keittiöstä olivat jäljellä enää vanhat kaakelit. Väliaikainen kahvinkeittopiste perustettiin alusvaate- ja sukkalipaston päälle:

Tiistaina olivat kaakelitkin saaneet kyytiä ja keittiö oli varsin karu:

Olohuoneen olivat vallanneet valtavat paketit, jotka sisälsivät uudet keittiökalusteemme:

Keskiviikkona uusi keittiö alkoi jo alustavasti hahmottua:

Isä purki etukäteen loppuja kaappitarvikkeita pakkauksistaan remonttimiehiä varten. Ruokapöytäkin oli niiden takia poissa käytöstä pari päivää:

Torstaina tilanne näytti huomattavasti lupaavammalta, ja aloimme jo nähdä alustavaa valonpilkahdusta synkän tunnelin päässä:

Näin ilahduttava näky minua kohtasi tänään töiden jälkeen:

Melkein valmista! Tosiaan, enää puuttuvat tiskikone, uuni ja hella, mikrouuni, jääkaapit ja pakastimet sekä sähköasennukset. Sen vuoksi emme vielä voi alkaa sijoitella kamppeita uusiin kaappeihin, mutta maitoa ja juustoa voi jo ostaa ja juomat on siirretty parvekkeelta jääkaappiin. Huomenna saan tehdä aamiaista kotona ensimmäistä kertaa tällä viikolla!

Ruokailut ovat nimittäin tuottaneet kuluneina päivinä melkoista päänvaivaa. Iltaisin olemme "nauttineet" vuoropäivinä Kotipizzan, Subwayn ja Hesburgerin antimia eli kaikkea, mitä ei tarvitse kotona lämmittää ja minkä syömiseen ei tarvita ruokailuvälineitä. Minä olen saanut aamiaisen ja lounaan töissä, samoin isä, mutta äiti on joutunut pähkäilemään, mistä kaupungilla saisi kelvollisen aterian sellaisesta paikasta, jonne pääsee koiran kanssa. Guru on nimittäin ollut joka päivä äidin mukana, sillä ei häntä olisi voinut jättää yksin kotiin vieraiden remonttimiesten kanssa metelin ja paukkeen keskelle. Mirkku ja Meeri vietiin jo sunnuntaina evakkoon veljeni perheeseen, saanemme heidät takaisin kotiin huomenna. 

Tyttöjä on ollut kova ikävä! Löysin äskeisten kuvien yhteydessä muistikortiltani viime viikonloppuisia kuvia Meeristä lukemassa ranskalaista naistenlehteä:

Hänestä kasvaa vielä samanlainen Mademoiselle kuin äidistään ja Fifi-siskosta. Kirja sen sijaan ei neitiä kiinnostanut: tiiliskiviromaani ranskalaisnaisen ja saksalaismiehen vaarallisesta rakkaudesta Alsacessa toisen maailmansodan aikaan lienee liian tylsää tekstiä pienelle. 

Kun tytöt ovat olleet poissa, Guru on saanut osakseen tavallistakin enemmän rapsutuksia, hellyyttä ja kehuja, eikä vähiten reippautensa takia. Tänään Tärppä sai pitkästä aikaa leikkiä herkkutarjottimellaan: se on kaksiosainen muovinen lelu, jonka yläosa pyörii ja alaosassa oleviin koloihin laitetaan koiralle herkkuja. Koira pyörittää kantta kuonollaan ja napsii koloista herkut. Guru hallitsee homman hienosti, sen sijaan Mirkku ei tajua leikkiä alkuunkaan, vaan odottaa aina, että kantta pyöritetään hänelle. Miksi Fröken muka viitsisi nähdä vaivaa, jos ihminen voi paljastaa herkut valmiiksi?

Tässä Gurun näyte taidoistaan: