Kuin Ellun mopot

Tuorein pätkätyösuhteeni päättyi eilen joulurauhan myötä klo 12.15 ja pääsin vihdoin joulunviettoon vanhempien, veljen ja mopsien luokse. Jouluaatot perheen kesken ovat ihanan rauhallisia, onneksi meillä ei ole pian kahteenkymmeneen vuoteen ollut tapana hyysätä sukulaisia jouluna! Ilman rauhaa ja hiljaisuutta ei ole toivoakaan onnistuneesta joulusta. 

Kävin jo aatonaattona Salossa koristelemassa kuusen ennen paluuta Turkuun puolikkaaksi työpäiväksi. Stockan tämän vuoden kuusenkoristeuutuuksiin kuuluu mm. käsilaukkuja ja korkokenkiä: paremmin minulle sopivia koristuksia on vaikea kuvitella! Siispä kuusestamme löytyy perinteisten pallojen lisäksi tällaisia hienouksia:

 

Valmis kuusi komeilee olohuoneessamme tämän näköisenä:

Guru ja Mirkku eivät olleet juuri lainkaan kiinnostuneita joululahjaläjästä kuusen alla, vaan he kävivät kerran tai pari haistelemassa kasan päällimmäisinä olleita omia pakettejaan ja jättivät sitten kuusen lahjoineen rauhaan. Juuri ennen lahjojen jakoa Mirkku lopulta suostui  nopeaan joulumopsiposeeraukseen: 

Omista paketeistani paljastui totuttuja, toivottuja ja hyväksi havaittuja lahjoja: kirjoja, uusi kylpytakki, kahdet lämpimät aamutossut (toiset kotiin ja toiset Aixin vetoisille kivilattioille) sekä mopseilta tassun ja korkokengän muotoiset kuviolaatat Nomination-rannekoruuni.

Tänään olemme olleet rauhassa kotona kirjojen ja suklaan parissa kuin Ellun kanat, tai pikemminkin kuten Ellun mopot. Seuraavassa jotain, mitä ette tule usein näkemään: Fifi au naturel, meikittä ja kampaamatta, uudessa possupuvussa rakkaiden lyttykuonojen kera...!

   

Rauhallista ja leppoisaa joulun jatkoa kaikille! 

Joulutervehdys Suomen Turusta

Olen pakkasesta huolimatta viime päivinä kävellyt töihin aina kun vain mahdollista. Meiltä kävelee Kauppatorille tasan 20 minuuttia, ja sinä aikana ehtii mukavasti herätä (tarvittaessa) ja saada raitista ilmaa ennen kuin täytyy sulkeutua tuntikausiksi ikkunattomaan kauppakeskukseen. 

Tänään kävellessäni Tuomiokirkon editse ihmettelin, miksi lähes jokainen ohikulkija pysähtyi kuvaamaan sitä. Käännyin katsomaan ja ymmärsin syyn: matalalta paistava aurinko osui juuri sopivasti kirkon kylkeen ja näky oli mahtava! Tallensin sen tietysti itsellenikin. Tässä siis jouluinen tervehdys Suomen virallisesta Joulukaupungista erityisesti kaikille ulkoturkulaisille:

Talvi ei silti ole suomalaisten yksinoikeus. Ranskassakin on satanut lunta, ja Yahoo Auto -sivusto antaa huomaavaisesti ohjeita kokemattomille talviautoilijoille. Yahoon mukaan autosta tulisi talvisaikaan löytyä paitsi jääskraba ja jäänsulatusspray, myös mm. peitteitä, taskulamppu, kuumaa juomaa termospullossa, lumilapioita, saappaat ja hätäraketteja. Talvirenkaiden käytön mahdollisuuskin mainitaan, mutta samalla muistutetaan, että niillä saa ajaa korkeintaan 90 km/h sekä maanteillä että moottoriteillä, ja lisäksi auton takapuskurin vasemmasta alareunasta on löydyttävä talvirenkaiden käytöstä kertova tarra. Paljon yleisempää ja helpompaa on siis kiinnittää tavallisiin renkaisiin lumiketjut. Voi näitä ranskalaisia...

   

Jouluisia dekoraatioita

Tänä iltana tuntuu taas reilun yhdeksän tunnin seisomatyöpäivä koivissa, tai ikenissä kuten ranskalainen sanoisi (J'ai neuf heures de boulot dans les gencives...), joten kaatunen piakkoin sänkyyn ruotsinkielisen Tudor-romaanini seurassa. Sitä ennen kuitenkin julkaisen luvattoman huonoja kännykkäkamerakuvia jouluvalmisteluistani.

Olin toissapäivänä ja eilen Salossa vapaapäiviä viettämässä ja mopseja paijaamassa ja pystytin samalla provencelaisen jouluseimeni:  

Seimi on ranskalaisille ja varsinkin provencelaisille yhtä yleinen joulukoriste kuin suomalaisille tontut. Perusseimi käsittää Jeesuksen, Marian, Joosefin, härän ja aasin, mutta sitä voi kukin laajentaa varojensa ja käytettävissään olevan tilan mukaan. Seimen hahmoja kutsutaan santoneiksi ja niitä on kymmeniä ellei satoja erilaisia. Minun seimeni santoneineen on kotoisin Aixin tunnetuimmasta santon-talosta Fouquelta, ja täydennän sitä vuosittain Aixissa järjestettävillä santon-markkinoilla. Halutessaan santoneista voi rakentaa kokonaisen provencelaiskylän taloineen, myllyineen, siltoineen, leipomoineen, kirkkoineen ja pétanque-kenttineen, mutta minä olen tyytynyt keräilemään erilaisia eläinhahmoja. Seimessäni asustavat sulassa sovussa mm. ketut, villisika, fasaani, kilpikonna, siili ja karhu. 

Tänä vuonna kuitenkin poikkesin eläinperiaatteestani ja hankin seimeeni Aixoisen, perinteiseen provencelaispukuun puetun aixilaisnaisen:

Aixoisella on kädessään paketti calissoneja, Aixin kaupungin erikoisherkkuja. Calissonit ovat hyvin makeita, hillotuista meloneista ja jauhetuista manteleista valmistettuja mantelinmuotoisia hyvyyksiä, joita on valmistettu yksinoikeudella Aixissa 1400-luvulta saakka. Nykyäänkin vain Aixin kaupungissa tehtyjä calissoneja saa kutsua calissons d'Aix-en-Provence -nimellä; muualla valmistetut calissonit ovat usein nimeltään pelkästään calissons de Provence, mutta ne eivät siis ole "oikeita" calissoneja. 

Itsenäisyyspäivän iltana kokoonnuimme viime vuoden tapaan kollegani luo joulupiparitalkoisiin. Minulla oli uutuutena Suomen muotoinen piparimuotti, johon tietysti heti merkitsin maan tärkeimmän kolkan:

Äidiltä lainasin mopsimuottia, tosin mopsipiparit eivät enää paistettuina muistuta mopsia kuin etäisesti. Siksi katsoin parhaaksi merkitä suoraan pipariin, mitä se esittää:

E:lle voisin säästää tuliaisiksi yhden komean Suomi-herkun:

Enää täytyy kirjoittaa (mopsi-)joulukortit, hankkia mahdollisesti muutama joululahja siinä tapauksessa, että löydän jotain kivaa jollekin lähipiirini ihmiselle, ja ennen kaikkea tehdä kiivaasti töitä jouluaattoon asti! Siispä petiin, huomenna on taas uusi työpäivä...

   

Päivän positiiviset vol 3

Olen pari kertaa aiemmin kirjannut blogiin sellaisia iloisia ja positiivisia asioita, jotka juuri niiden kirjoitushetkellä tuntuivat tärkeiltä ja merkityksellisiltä. Sittemmin olen harmaina hetkinä palannut lukemaan niitä uudelleen muistuttaakseni itseäni siitä, ettei synkkyys koskaan kestä kovin kauaa. Tämä päivä koostui taas vaihteeksi lähinnä iloisista ja pirteistä hetkistä, joita kirjaan tänne toivoen niiden saavan myös lukijoiden suupielet ylöspäin:

• Työpäiväni alkoi mukavasti, kun ruotsinkielinen asiakas kehui tyytyväisenä saaneensa minulta oikein hyvää palvelua.

• Suuri osa asiakkaista oli tänään hyväntuulisia ja hymyileviä, tarttuikohan minun virkahymyni heihin vai toisinpäin? Asiakkaita oli lisäksi niin paljon, että viisituntinen työpäivä kului kuin siivillä.

• Töistä päästessäni äiti oli viestittänyt tulevansa yllätysvisiitille Turkuun. Kävimme kahvilla ja ostimme muutaman joululahjan. Lisäksi löysin kirjakaupan korttitelineestä mopsijoulukortteja ja ostin kaikki 15 kappaletta! Tänä vuonna kaikki saavat minulta mopsikortin.

• Hansakorttelissa on meneillään joulukampanja, jossa jokaista 30 euron ostoskuittia vastaan saa tunnin ilmaisen pysäköinnin Louhen parkkihallissa. Minulla on jo kolme Louhen ilmaislippua, joten voin tulla jouluaattoaamuna töihin autolla ja pysäköidä maksutta koko lyhyen työpäivän ajan. 

• Huomasin työvuorolistoista, että saan koko aatonaaton vapaaksi ja pääsen Saloon koristelemaan joulukuusta. 

• Luin töistä tultuani melkein 50 sivua ruotsinkielistä romaania ja totesin lukevani ruotsia aivan yhtä helposti kuin saksaa, englantia ja ranskaakin.

• Torstaina ja perjantaina on vapaapäivä ja pääsen hellimään koiruuksia kahdeksi kokonaiseksi päiväksi! 

Näitä miettiessäni tulin oikeastaan niin iloiseksi, että tekisi mieli virnistää yhtä leveästi kuin Siiri:

Toivotaan, että huominen päivä sujuu samalla tyylillä!

Ketuiks män!

Mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät, minun on turha toivoa työtä, vakituista asuinpaikkaa, laihtumista, uusia vaatteita tai mitään muutakaan seuraaviin seitsemään vuoteen. Pudotin nimittäin aamulla kylpyhuoneen käsipeilin lattialle. Peili hajosi tuhannen päreiksi, mikä tietää seitsemän vuoden epäonnea. Olen sentään jo niin fiksu ja itsenäinen, että älysin omatoimisesti imuroida kylppärin ja viedä peilinsirpaleita sisältävän roskapussin ulos – vielä jokunen vuosi sitten olisin taatusti soittanut äidille ja kysynyt, mitä nyt pitäisi tehdä!

Kävin hakemassa Stockalta uuden peilin ja pyörähdin samalla joulumarkkinoilla. En pysähtynyt yhdelläkään kojulla, sillä villasukat, pipot, puupökkelötontut, silakkatuotteet ja joululimput eivät jaksaneet houkutella.

Sen sijaan pääsin jo melkein joulutunnelmaan torstaina, kun hyppäsin töistä päästyäni bussiin ja suuntasin kotiin mopsien luokse. Oli pari astetta pakkasta, juuri sen verran, että tienvarren peltoja ja ruohikoita peitti hopeanharmaa kuura. Sininen hämärä oli vasta laskeutumassa, vielä ei ollut pimeää, ja aivan metsänreunan yläpuolella riippui valtava, oranssi kuu. Maisema oli kuin satukirjasta: melkein olisin voinut kuvitella näkeväni pienen tontun hipsivän kuunvalossa pellon poikki!

Takaisin Turun keskustaan palattuani tunnelmasta oli jäljellä vain muisto. Kuinka synkältä ja harmaalta joulukuu voikaan näyttää, kun sitä katselee Hämeenkadulla Varissuon bussin kuran peittämän ikkunan läpi...!

Historiaa, pilkunviilausta ja roséviiniä

Yllä erittäin ytimekkäästi kuluneen viikonlopun ohjelma. Vietimme nimittäin espoolaisfaniystäväni kanssa perinteistä, kaksi kertaa vuodessa järjestettävää Mireille-konferenssia eli Mööteä. Tämän syksyn Mööten kohokohta oli vuoden 1973 Kööpenhaminan konsertti, josta ystäväni T-M oli saanut käsiinsä harvinaisen hyvälaatuisen version. Sen parissa fiilistelimme kolmeen saakka aamuyöllä. Koska fanittaminen on rankkaa eikä sitä jaksa kuivin suin, tuhosimme konsertin ohessa pari pulloa roséta käytyämme sitä ennen illastamassa Turun uudessa ranskalaisessa "sikabistrossa", Bistrot Le Porc.

Mööten jälkimmäisenä päivänä tapanamme on ollut tutustua kulloisenkin möötekaupungin kulttuuritarjontaan. Tällä kertaa suuntasimme Käsityöläismuseoon, jossa espoolaisvieras ei ollut käynyt koskaan ja minäkin viimeksi kymmenen vuotta sitten. Kostean ja harmaan sään ansiosta museossa oli hiljaista, joten saimme kierrellä kaikessa rauhassa 1800-luvun turkulaisten puutalojen pihapiireissä ja poiketa välillä sisällekin kurkkimaan. Seurasimme mm. kirjanpainajaa ja langankehrääjää työssään sekä lähetimme vanhan ajan postitoimistosta iloisen turunkielisen tervehdyksen yhteiselle tuttavallemme Berliiniin. Talojen sisällä sai ottaa kuvia vain ilman salamaa, ja koska sähkövalottomissa taloissa alkoi kolmen aikaan jo hämärtää, tyydyimme napsimaan muutaman valokuvan ulkona:

Mööten varsinainen saavutus oli kuitenkin suomenkielisen Wikipedian Mireille-artikkelin laajentaminen. Artikkeli on pitkään ollut ontuvakielinen tynkä, ja nyt päätimme berliiniläisystävän avustuksella ryhtyä toden teolla epäkohtaa korjaamaan. Paranneltavaa riittää vielä ja muokkaukseen ovat sittemmin osallistuneet monet muutkin Wikin käyttäjät, mutta ainakin artikkeli on nyt kattavampi. Sitten joskus, kun lakkaan olemasta laiska ja saamaton, kirjoitan sen vielä paljon paremmaksi...

Huomisesta alkaen vedänkin jälleen ylleni Stockmannin sinisen housupuvun ja alan luovuttaa ihmisille kirjoja maksua vastaan. Töihin meno on mukavaa pitkän tauon jälkeen, mutta lievää ramppikuumetta on silti havaittavissa: jos en enää osaakaan tehdä työtäni, puhua ruotsia tai käyttää kassajärjestelmää tai löytää kirjoja myymälästä tai suositella sopivaa kirjaa tai ylipäätään mitään?

Online-aikakoneen kyydissä

Kuinka moni teistä lukijoista on joskus elämänsä varrella haaveillut aikakoneeseen nousemisesta? Todennäköisesti minä en ole ainoa. Pari iltaa sitten tapoin vaihteeksi aikaa netissä ja satuin löytämään aikakoneen, joka siirtää sinut hetkessä 50-luvun alkuun tai keskelle 80-luvun pörröpää- ja olkatoppausmuotia. Aikakone on yhtä kuin virtuaalinen Vuosikirja, joka generoi käyttäjän kasvokuvasta lukuisia eri vuosille ja vuosikymmenille sijoittuvia "vuosikirjakuvia". Pakkohan sitä oli saman tien kokeilla, miltä olisin näyttänyt esimerkiksi vuonna 1950:

Minulla olisi nähtävästi ollut täysin samanlainen kampaus kuin E:n äidillä aikoinaan... Vuoden 1958 pääni taas näyttää erehdyttävästi nykyiseltä, silmälaseja lukuun ottamatta:

Kaksi vuotta myöhemmin, 1960, hiukseni olisivat olleet lyhyemmät ja lasini räväkämmät:

Vuoden 1962 surumielisessä kuvassa muistutan etäisesti Catherine Deneuvea Cherbourgin sateenvarjojen loppukohtauksessa (en toki valitettavasti kasvoiltani, sen myönnän...):

1980 olivat polkkatukat ilmeisesti jälleen muotia:

Vuoden 1984 lookistani puolestaan oli eleganssi kaukana:

Oikeasti jopa muistan, että ihmiset kulkivat suunnilleen tämän näköisinä! Itse olin tuolloin kolmevuotias ja edelleen polkkatukkalinjalla. 1988 aloitin koulun ja jos olisin ollut aikuinen, olisin ehkä näyttänyt tältä:

Ylläolevasta tulee mieleen lähinnä tuolloinen idolini, Dynastian Alexis tahi vastaava...! 1996 olin jo rippikouluiässä, mutta en silti muista näyttäneeni todellisuudessa koskaan tällaiselta:

Oikeasti eri aikakausien kuvilla leikkiminen oli mahtavan hauskaa. Kokeilkaa ihmeessä!

Harmittelin sitä, että sivuston varhaisin mahdollinen tyyli on vuodelta 1950. Olisin mielelläni palannut ajassa vieläkin kauemmas, vaikkapa 1920-luvulle dekadenttiin Berliiniin. Tumma polkkatukka ja kirkkaanpunaiset huulet minulla olisi jo valmiiksi, à la Louise Brooks (kuva täältä):

Vielä kernaammin siirtyisin aina 1700-luvulle ja Marie-Antoinetten aikaan asti. Olen intohimoisen kiinnostunut Versailles'n hovista Aurinkokuninkaasta vallankumoukseen ja aivan erityisesti Marie-Antoinettesta. Vaikka korsetit, metriset hiuslaitteet ja valtavat panier-hameet eivät olekaan sovitettavissa nykyajan elämään, minua ei silti häiritsisi pukeutua tähän tapaan (kuva täältä):

Jos sinulla olisi käytössäsi aikakone, mille vuosikymmenelle tai -sadalle matkustaisit ja miksi?