Arrivederci Roma

Olipa taas kerran vallan onnistunut reissu! 

Vuoden takaiseen verrattuna minulla oli tällä kertaa Roomassa vieläkin hauskempaa. Lähinnä siksi, että nyt vietin päivän hyvän ystäväni Erjan kanssa, mutta myös siksi, ettei tällä kerralla satanut kuin palomiesten ruiskuista aamusta iltaan. Viimeksi juoksin koko päivän nähtävyydestä toiseen ehtiäkseni nähdä niitä mahdollisimman monta erittäin rajallisen ajan puitteissa; nyt otin rauhallisemmin, maltoin istua vähän väliä proseccolasilliselle, jutella ja katsella ihmisiä, bref, nauttia kauniista päivästä kauniissa kaupungissa hyvässä seurassa. Silti sain minimatkastani irti aivan yhtä paljon kuin viimeksi, ja käveltyjä kilometrejäkin kertyi lähes kymmenen. 

Vaikka Roomaan lentää Marseillesta tunnissa, veivät Fiumicinon lentokentän juna-asemalle siirtyminen, junamatka keskustaan ja hotelliin asettuminen niin kauan, että kello läheni jo iltakymmentä, kun viimein liityin Erjan seuraan. Drinkkien jälkeen lähdimme etsimään sopivaa illallispaikkaa "jostain läheltä" ja kävelimme lopulta melkein kaksi kilometriä Fontana di Treville, joka oli iltavalaistuksessa vielä komeampi kuin päiväsaikaan. Myöhään illalla sen edessä ei myöskään parveillut samanlaista turistilaumaa kuin päivisin.

        

Illallisemme venyi venymistään – ihmekös tuo, kun meillä oli puolen vuoden kuulumiset vaihdettavana! – ja lopulta huomasimme, että kello oli puoli kaksi yöllä ja me olimme ravintolan ainoat asiakkaat. Lähdimme hiljalleen vaeltamaan takaisin päin ja ihailimme matkalla tovin Piazza del Quirinalelta avautuvaa näkymää kohti valaistua Pietarinkirkkoa. 

Seuraavana aamuna lähdimme lyhyiksi jääneistä yöunista huolimatta reippaina liikkeelle heti aamiaisen jälkeen. Kävelimme hotellini viereistä katua alas niin kauan, että vastaan tuli tällaisia näkymiä:

Keisarillisista foorumeista, Fori Imperiali, on jäljellä kovin vähän. Wikipedia tiesi kertoa, miltä ylläoleva alue on todennäköisesti aikoinaan näyttänyt:

Roomassa on huikeaa se, että lähes jokaisessa kadunkulmassa törmää jonkinlaiseen raunioon tai monumenttiin. Historia on fyysisesti läsnä kaikkialla. Onhan myös Aix hyvin vanha kaupunki, roomalaisajalta peräisin, mutta ei täällä sentään näy katukuvassa tuhansia vuosia vanhoja pylväänpätkiä ja temppelin jäännöksiä. 

Toisin kuin Aixissa, roomalaisissa puissa oli vielä lehdet:

Foorumien jälkeen seuraavat rauniot löytyivät Largo di Torre Argentinalta:

Näillä nurkilla murhattiin Julius Caesar, mutta minua paikka kiinnosti aivan muista syistä:

Vähän ennen matkaa luin nimittäin aivan sattumalta Iltalehden matkailusivujen artikkelin kissanystävien unelmakohteista, joista ensimmäisenä mainittiin tämä samainen aukio. Kissoja asustaa temppeliraunioiden suojissa satoja. Ja vilisihän siellä monneja joka puolella, kun vain viitsi kääntää päätään:

Sulokuonojen pitkällisen ihastelun jälkeen matkamme jatkui kohti upeaa ja eleganttia Piazza Navonaa, jonka tosin olivat vallanneet ilmapalloja ja kiinalaista muovikrääsää tarjoavat markkinat:

Niiden sekaan ei todellakaan tehnyt mieli, joten asetuimme aukion laidalle ansaitulle proseccolle ja nautimme aamupäivän auringosta. Edellisellä vierailullani en ehtinyt lainkaan tälle aukiolle ja olisin mieluusti ihaillut sen yksityiskohtia ilman markkinavilinää:

Navonalta suuntasimme kohti Vatikaania, joka sekin jäi minulta viime kerralla näkemättä.

Ohitimme Castel Sant'Angelon, joka on minulle tuttu lähinnä Tosca-oopperasta.

Oopperan lopussa Cavaradossin teloituksen jälkeen, kun Toscaa tullaan pidättämään Scarpian murhasta, Tosca hyppää linnan katolta Tiberiin. Tosin nyt linnan livenä nähtyäni totesin, että Tosca saisi todellisuudessa tehdä varsinaisen kengurunloikan yltääkseen jokeen asti, mutta ei kai se nyt niin nuukaa ole. Dramaattisempi vaihtoehto jokeen hyppääminen on kuin se, että Tosca mätkähtäisi kadulle linnan viereen ilveilijöiden ja rumia piraattimerkkilaukkuja kaupustelevien afrikkalaisten päälle. 

Linnan ovella pyöri jos jonkinlaista viihdyttäjää. Eräs nuori mies taiteili upeita saippuakuplia kahden kepin ja narun avulla:

Pietarinkirkkoon olisimme halunneet sisälle, mutta realistisesti ajatellen sinne jonottamisessa olisi kulunut koko loppupäivä, joten luovuimme haikeina ajatuksesta.

Seuraavalla kerralla tulen ehdottomasti Roomaan edes 3-4 päiväksi, jotta ehdin nähdä edes pari museota sisäpuolelta! 

Lounaan jälkeen säästimme koipiamme ja hurautimme metrolla Piazza di Spagnalle, jolta minä olin bongannut Di Corin hansikasliikkeen. Vanhat käsineeni ovat peräisin ajalta, jolloin opiskelin vielä Turussa, joten uusien hankinta oli aiheellinen. Di Cori tarjoaa Italiassa tehtyjä nahkakäsineitä vuorilla ja ilman kaikissa sateenkaaren väreissä ja ennen kaikkea kohtuuhintaan. 160 eurolla sain kolme paria kashmirvuorillisia hansikkaita: mustat, punaiset ja fuksiat, oma pari jokaista talvitakkiani varten.

Piazza di Spagnan portaat kuuluvat kategoriaani "nähtävyydet, joita en ymmärrä". 

Ne ovat... no, portaat. Portaita on suurimmassa osassa maailman maita. Mikä näistä tekee niin erikoiset? Ne eivät edes sijaitse korkealla paikalla ja tarjoa siten erinomaisia näköaloja, kuten vaikkapa Sacré-Coeurin portaat Pariisissa.  

Portailta kuljeskelimme hiljalleen kohti via Urbana-nimistä katua, jolla sijaitsee Erjan Roomassa tapaamien suomalaisten sisustusliike. Matkan varrelle osui kaikenlaista jännää nähtävää:

Tätä nauroimme vedet silmissä. Tässä ravintolassa ei onneksi tarvitse syödä jäistä ruokaa!   

Via Urbanalla oltiin joulufiiliksissä. Siellä soitti harvinaisen energinen ja kovaääninen katuorkesteri:

Pakenimme meteliä sisustusputiikin glögitarjoilun kautta pieneen korttelikirkkoon, jossa oli juuri alkanut nunnien iltahartaus. Seurasimme sitä hetken ovenraosta ja poistuimme sitten hissuksiin etsimään sopivaa pientä illallisravintolaa. Sellainen löytyikin läheltä hotelliani, onneksi, sillä takana oli pitkä päivä tarpomista pitkin Rooman katuja ja olo sen mukainen. Varhaisen illallisen jälkeen minä jäin suosiolla hotellihuoneeseeni ja Erja jatkoi takaisin kohti omaa majapaikkaansa. 

Mikään lepoviikonloppu tämä ei ollut, sillä ensimmäisenä yönä ehdin nukkua vain alle viisi tuntia ja jälkimmäisenä kännykän herätyskello herkesi kilisemään jo klo 4.45, jotta ehdin klo 6.20 junalla lentokentälle. Ihmettelin muuten taas tällä kertaa samaa kuin jo aiemmin Amsterdamiin lähtiessäni: yhdelläkään lentokentällä, niin Marseillessa, Amsterdamissa kuin Roomassakaan, ei missään vaiheessa kysytty henkilöllisyystodistusta. Olisin teoriassa voinut olla kuka tahansa, joka on saanut käsiinsä kenen tahansa vieraan ihmisen lentolipun. Ei kovin monta vuotta sitten passia kysyttiin niin lähtöselvityksessä, turvatarkastuksessa kuin lähtöportillakin, ja muistaakseni pari kertaa vielä lentokoneen ovella. Koska Air France lähtöselvitti minut automaattisesti ja matkustin ilman ruumaan rekisteröityjä matkatavaroita, sain nousta koneeseen noin vain kenenkään kyselemättä mitään. Onko tämä kovinkin tuore tapa toimia?