Lidlin kassa ja muita havaintoja työmatkabussissa

Olen valitettavasti vielä toistaiseksi Aixin joukkoliikenteen säännöllinen käyttäjä ja saan sen myötä aamuin illoin mainion tilaisuuden tutkailla kanssamatkustajiani. Vaikka olenkin enemmän erakko- kuin laumaeläintyyppiä, on minusta mukavaa tarkkailla ihmisiä esimerkiksi lentokentillä tai katukahvilan terassilla ja miettiä, keitä he ovat, mitä tekevät ja millaisia salaisuuksia ja kohtaloita kenenkin sisälle kätkeytyy. Samaa voi kätevästi harrastaa pienemmässä mittakaavassa myös työmatkabussissa.

(kuva)

Linja 15 kulkee Aixin keskustasta suoraan pysähtymättä tänne teollisuus- ja yritysalueelle, ja minä vaihdan siihen aamuisin, kunhan olen ensin tullut toisella linjalla kylästä parin kilometrin päähän teollisuusalueen laidalle. Riippuen siitä, mihin aikaan olen liikkeellä, kuljen 2-3 eri vuorolla, mutta samaan bussiin kerääntyy melko säännöllisesti samaa väkeä niin, että tunnistan jo monia tuttuja kasvoja ja muistan, kuka jää milläkin pysäkillä pois.

Mitään herkkua työmatkalinjalla kulkeminen ei ole, sillä bussi on aina tupaten täysi siinä vaiheessa, kun nousen siihen. Istumaan en pääse koskaan heti paikalla, mutta koska oma pysäkkini on lähellä linjan päätepysäkkiä, on bussi yleensä puolimatkassa jo melkein tyhjä. Ensimmäiset pysäkinvälit pitää tasapainotella keskellä käytävää, pidellä kiinni mistä parhaiten pystyy, ennakoida kuljettajien äkkijarrutukset (alan jopa muistaa, kuka kuljettajista ajaa milläkin tavalla) ja yrittää olla välittämättä joka puolelta minua vastaan liimautuvista vieraista ihmisistä. Bref, sama intialainen juna -meininki kuin jokaisen vähänkään isomman kaupungin työmatkaliikenteessä. 

Kuljen työmatkani yleensä iPod korvilla, mutta se ei estä minua katselemasta ihmisiä  vaivihkaa aurinkolasieni takaa. En siis tuijota enkä kyylää, vaan katselen niin kuin katselisin ikkunasta ulos, ajatuksissani. Mietin, missä firmassa ja millaisissa tehtävissä kukin on töissä. 

(kuva)

On jännää, kuinka ulkonäkö vaikuttaa siihen, millaisen mielikuvan ihmisestä saa. Joku näyttää aivan IT-nörtiltä ja jää toden totta pois IT-firman kohdalla. Eräs mies, jonka näen lähes päivittäin bussissa, näyttää kuluneessa pikkutakissaan, parransängessään, silmälaseissaan ja kirja kainalossaan aivan hajamieliseltä professorilta. Yliopiston rakennuksia ei täällä päin ole, mutta jonkin alan tutkija mies varmasti on. Nuori, aivan tavallisen näköinen tyttö jää aina pois Lidlin edessä ja olen olettanut, että hän on Lidlissä töissä. Vierekkäin Lidlin kanssa on kuitenkin myös pankki, kahvila, leipomo ja pari muuta liikettä. Miksi tyttö olisi nimenomaan Lidlin kassa? Mikä hänen ulkonäössään tai olemuksessaan aiheuttaa sen, että olen pitänyt häntä Lidlin kassana? Voisihan tyttö olla vaikka pankin sijoitusneuvoja. Miksi joku "näyttää" Lidlin kassalta ja joku toinen taas kirjanpitäjältä, vaikka minulla ei todellisuudessa ole aavistustakaan heidän oikeista ammateistaan? 

Mielenkiintoista on myös tarkkailla kanssamatkustajieni työpukeutumista. Farkut ja toppi/t-paita taitavat olla kaikkein yleisin valinta, jakkupukuja ei työmatkabussissa pahemmin näe. Jakkupuku- ja kravatti-ihmiset oletettavasti kulkevat omilla autoillaan. Eräs tyttö, jonka työpaikasta tai ammatista minulla ei juuri ole mielikuvaa, pukeutuu työhönsä kuin rannalle tai baariin. Viime perjantaina tytöllä oli minishortsit (siis sellaiset juuri takapuolen alle ylettyvät), läpinäkyvä valkoinen pitsipaita ja sen alla neonvihreät rintaliivit. En tiedä teistä, mutta minä en menisi töihin alusvaatteet selvästi esillä. Joku kapea, hillityn värinen rintaliivien olkain vielä menettelee, mutta niidenkin vilkkumista vältän mahdollisimman huolellisesti. On vaikea kuvitella, millaisessa firmassa ja missä ammatissa tyttö toimii – todettakoon nyt varmuuden vuoksi, ettei pukeutuminen suinkaan tee huonoa ihmistä tai työntekijää ja kyseinen henkilö saattaa hyvinkin olla alansa huippuammattilainen – mutta olisi vaikea kuvitella tällä tavalla pukeutuvaa ihmistä esimerkiksi asianajajaksi tai pankkivirkailijaksi. 

Vaikka työmatkalaisia onkin viihdyttävä seurata aamuisin, maltan tuskin odottaa oman auton hankkimista. En osaa edes kuvitella auton suomaa vapauden tunnetta: voin lähteä töistä silloin kun huvittaa enkä bussin aikataulun mukaan! Voin mennä töihin suoraan lyhintä reittiä kiertämättä turhaan koko yritysalueen läpi! Ja ennen kaikkea olen autossani yksin, ilman töniviä ja kylkeeni liimautuvia muukalaisia! Tänä kesänä se tapahtuu. Ehkä vasta loppukesästä, mutta tavoitteeni on, että syyskuussa lähdemme Alpeille minun autollani eikä E:n. (Vauvakettu on muuten nyt kolarin jäljiltä korjattu ja entistä ehompi.)