Noël en Provence

Tämä nopeasti ja melko huomaamattomasti ohivilahtanut joulu oli ensimmäiseni Ranskassa. Olisi hauskaa, jos minulla olisi nyt esitellä blogissa aimo annos valokuvia perinteisestä provencelaisesta joulunvietosta seimineen, syöttökukkopaisteineen ja 13 jälkiruokineen, mutta valitettavasti näin ei ole. Meidän joulumme tuntui lähinnä normaalilta viikonlopulta, mitä nyt avasimme pari lahjapakettia ja söimme normaalia paremmin. Jouluaattonakin silitimme ja pesimme pyykkiä eikä hartaasta joulutunnelmasta ollut tietoakaan.

Joulurauhanjulistuksen sentään katsoin suorana Yle Areenasta. Yritin myös kuunnella YouTubesta joululauluja, mutta eivät ne tuntuneet täällä samoilta, ja lisäksi pelkäsin koko ajan koti-ikävän iskevän. Olen aina pitänyt Sylvian joululaulua tylsänä, mutta nyt minun piti lopettaa sen kuunteleminen heti alkuunsa, sillä ymmärsin paremmin kuin koskaan sen sanoman. Etnaa meillä ei täällä tietenkään ole, mutta sypressejä ja melkein toukokuinen sää kyllä, ja samastuin lauluun niin, ettei viimeistä säkeistöä olisi ollut ollenkaan viisasta kuunnella.

Vaan menihän se joulu näinkin, vaikka meillä ei ollutkaan kuusta, kynttilöitä tai koristeita. Söimme ei-niin-perinteisen jouluaterian pakastekauppa Picardin antimista: 

Suupalan kokoisia alkupaloja eri päällysteillä, lohi-mascarponerullia, hanhenmaksaa, perunasose-hanhenmaksakakkuja, täytettyjä viiriäisiä E:lle ja lohta minulle ja jälkiruoaksi vanilja-pecanpähkinäjäätelö- ja suklaamousse-banaani-minijouluhalkoja. Osa näistä sai tosin jäädä pakastimeen ja osa joutui roskiin, sillä kaikkea ei millään voinut samana iltana syödä. Viikon päästä uudenvuodenaattona on luvassa samankaltainen ateria hieman eri kokoonpanolla, silloin täytyy harkita määriä vähän tarkemmin.

Palanpainikkeeksi pullo samppanjaa ja puoliltaöin petiin; edes suklaarasiaa emme jaksaneet avata. Olin nimittäin saanut töistä joululahjaksi makeaa mahan täydeltä:

Portugalilainen alihankkijamme oli lähettänyt insinööreille valtavat herkkulaatikot, joista nämä jakoivat hyvyyksiä minullekin. Toisessa punaviinissä on alkoholiprosentteja peräti 14...!

Oli meillä sentään pari lahjapakettiakin.

E. oli avannut ja ottanut omansa käyttöön jo ennen joulua, mutta minä maltoin urheasti odottaa. Äidiltä sain nasunpinkit villasukat tänne kylmille kivilattioillemme ja käsityönä väkerretyt ranne- ja korvakorut. E:n isä puolestaan lahjoitti minulle vapaavalintaisen parfyymin, ja päädyin pitkähkön harkinnan jälkeen Shalimariin. Olin ajatellut hankkia sitä vasta 35-vuotislahjakseni, mutta pari vuotta sinne tai tänne; kai minä olen jo nytkin riittävän keski-ikäinen käyttämään tätä klassikkoa.

Kaikkein paras ja toivotuin oli silti tämä ruskea paperikassi:

Olimme jo joulukuun ensimmäisenä päivänä Marseillessa sitä hankkimassa, enkä kertaakaan ennen maanantai-iltaa käynyt kurkkimassa, rutistelemassa tai nuuhkimassa pakettia etukäteen. Vaikka tiesinkin, mitä se sisältää, on LV-lahjan avaaminen aina yhtä huippua. 

Tadaa:

Olin havitellut jo kauan suljettavaa ja ristiin kannettavaa (cross-body/bandoulière/Querträger, eikö suomessa muka ole tälle omaa sanaa?) LV-laukkua, sillä niin valtavan kätevä kuin Neverfull onkin, sitä ei saa kiinni ja lentokentillä yms. paikoissa se olisi suotava ominaisuus. Olin jo miltei päätynyt erääseen toiseen malliin, mutta se oli tilapäisesti loppu Marseillen myymälästä. Korvaavaa vaihtoehtoa etsiessäni ihastuin Menilmontantiin ja luulen, että se on jopa parempi valinta kuin ensimmäinen suunnitelmani. Tämän sisään mahtuu kaikki tarvittava, mutta ei mitään ylimääräistä:

Jospa tämän laukun myötä oppisin olemaan kuljettamatta mukanani puolta omaisuutta joka kerta ulos lähtiessäni. Neverfull on tässä suhteessa petollinen, sillä se ei nimensä mukaisesti ole koskaan täynnä ja syö siksi helposti mitä tahansa sanomalehdestä varavillapaitaan, ja niskani ja selkäni kiittävät. Menilmontantistakin on olemassa isompi versio, mutta tämä pienempi sopii minun tarkoitukseeni erinomaisesti.

Tältä se näyttää in action:

Tuskin maltan odottaa, että pääsen huomenna ulkoiluttamaan sitä! Tänään E. palasi töihin, mutta minulla on joululomaa tammikuun toiseen päivään saakka. Koska minä olin ainoa, joka oli tulossa välipäiviksi töihin, päätettiin firma laittaa kokonaan kiinni. Tavallaan olin siis aivan turhaan joulun Ranskassa, mutta tulipahan tämäkin koettua. 

Aamulla tuntui kovin oudolta, kun E. lähti töihin ja minä jäin koko päiväksi kotiin hengailemaan pyjamassa ilman mitään varsinaista tekemistä. Tällaistahan elämäni oli pitkälti yli vuoden, mutta jo nyt se tuntuu kovin kaukaiselta. Pari päivää on ihan kiva käyttää lepäämiseen, lukemiseen, suklaan syömiseen ja rentoon oleiluun, mutta suoraan sanoen en erityisemmin kaipaa tätä. On paljon mukavampaa herätä aamulla, laittautua ja lähteä ihmisten ilmoille olemaan hyödyksi ja ansaitsemaan rahaa kuin lorvia iltapäiväkahdelta pyjama päällä tietokoneen edessä.