Bellissima Roma!

Pikamatkani Roomaan oli todellinen menestys, jos ei lasketa sitä, että koko lauantain satoi kaatamalla ja lähtiessäni oli Marseille-Provencen lentokentällä pommihälytys, onneksi aiheeton. Muuten kaikki meni niin sanotusti putkeen.

Perjantai-iltapäivänä työkaveri tarjoutui viemään minut lentokentälle, mutta kun pääsimme sinne, oli terminaalin alaovella vastassa yrmyn näköisiä sotilaita rynnäkkökiväärit olalla. Ainoa irronnut selitys oli "kukaan ei mene sisään". Me matkustajat odottelimme siinä katoksen alla jonkin aikaa, kunnes sotilaat lähtivät liukuportaita ylös. Hetken epäröityämme lähdimme perässä. Terminaalin aulaan saakka sai mennä, mutta siellä odottivat poliisit, jotka vahvistivat, että kyseessä oli epäilyttävä hylätty matkatavara. Ennen sen tuhoamista ei kukaan saisi tulla aulaa pidemmälle. 

Operaatio kesti reilun puoli tuntia, kunnes démineurs, miinanpurkajat, saivat työnsä tehtyä ja kentän toiminta pääsi jatkumaan normaalisti. Minulla ei ollut onneksi missään vaiheessa todellista pelkoa myöhästyä lennoltani. Ketutti vain, että matkustavaiset eivät osaa tuon paremmin pitää huolta omaisuudestaan. Itse vahdin hysteerisesti jokaista pienintäkin tavaraani enkä ikinä unohtaisi kokonaista laukkua jonnekin lentokentän penkille, mutta kukin tyylillään.

Muita ongelmia ei onneksi enää kohdalleni osunut ja konekin lähti ajoissa. Lento kesti juuri sen aikaa, että ennätin juoda yhden valkoviinimukillisen: ei laisinkaan hullumpaa asua alle tunnin matkan päässä Roomasta! Perillä löysin helposti lentokentän juna-asemalle ja sain jopa ostettua junalipun italiaksi. Hankkiuduin keskustaan taksin sijasta junalla, koska hotellini sijaitsi aivan päärautatieasema Terminin vieressä. 

Seuraavana aamuna lähdin liikkeelle jo vähän yhdeksän jälkeen. Heti aamusta alkaen satoi, ja vaikka olin varautunut sadetakilla ja vedenpitävillä goretex-kävelykengillä, olin jo puoleenpäivään mennessä melkoisen kastunut.

Heti ensimmäisessä kadunkulmassa osui silmiini tämä:

Katselin ja ihailin laukkua joka kerta lähtiessäni hotellista ja palatessani sinne, mutta en loppujen lopuksi sittenkään ostanut sitä. Hinta oli suolainen ja värimaailmakin poikkeaa täysin omastani... mutta silti nyt harmittaa vähäsen! Olisihan moinen Suomi-laukku ollut kiva.

Hiukan matkaa samaa katua alaspäin sijaitsee Santa Maria Maggioren kirkko. Se oli kovin suljetun ja hiljaisen näköinen, joten tyydyin katselemaan sitä ulkopuolelta:

Jo tästä kuvasta huomaa, kuinka harmaa ja synkkä päivä kohdalleni osui.

Seuraavaksi suunnistin Colosseumille, joka ei sekään ollut kaukana. Roomassa on se mainio puoli, että melkein missä tahansa törmää kirkkoihin, monumentteihin ja raunioihin, vaikka niitä ei sen kummemmin etsisikään.

Päätin lopulta olla menemättä sisään, koska se olisi vienyt turhaan aikaa (minulla oli siis käytettävissäni ainoastaan tämä lauantaipäivä). Sen sijaan kuvailin vielä lähiympäristöä...

... ja suuntasin sitten kohti Santo Stefano Rotondon pyöreää kirkkoa, joka sijaitsi noin kymmenen minuutin kävelymatkan päässä. Matkaopaskirjani huomautti sen yhteydessä huutomerkkien kera "ei heikkohermoisille!!!" ja aivan syystäkin. Katsokaahan, millaisia maalauksia kirkko on täynnä:

Jos ei mene lähemmäksi, pyöreä kirkkosali näyttää aivan viattomalta, mutta tarkempi visiitti paljastaa, että seinät ovat täynnä kuvia toinen toistaan verisemmistä marttyyrikuolemista. Toisinaan joltakin leikataan kädet, kieli tai rinnat, toisinaan taas joku ristiinnaulitaan pää alaspäin, grillataan vartaassa tai haudataan elävältä. Tällaisessa kirkossa en haluaisi mennä naimisiin...!

Kirkosta pois kulkiessani kävelin ohi puutarhan, jossa kasvoi appelsiineja/mandariineja/muita vastaavia:

San Giovanni in Lateranon kirkolta ajoin pienellä sähköminibussilla kaupungin toiselle puolelle Piazza del Popololle:

Kiipesin jopa sen vieressä olevalle kukkulalle, jolta oli hienot näkymät alas kaupunkiin. Näköala olisi ollut vielä komeampi, jos päivä olisi ollut kirkas:

Kukkulalta laskeuduttuani päätin mennä syömään kaverini suosittelemaan spaghetteriaan, jonne pääsi kätevimmin ostoskatu via del Corsoa pitkin. Se oli päivän suurin virhe, sillä näin joulun alla katu oli tupaten täynnä ihmisiä, jotka maleksivat edestakaisin sateenvarjoineen. Kaupat eivät kiinnostaneet minua, olin märkä, viluinen ja nälkäinen ja halusin nopeasti eteenpäin, mutta jouduin väkisin kulkemaan samaa etananvauhtia väkijoukon kanssa. Sattumalta vilkaisin ohikulkiessani erään kaupan ikkunaa:

Mopoja! Heti tuli parempi mieli.

Poikkesin vielä katsomaan kuuluisia espanjalaisia portaita, kun kerran niillä hoodeilla olin:

Ja sitten syömään! Spaghetteria dell'Archetton tarjoilija lykkäsi käpälääni ruokalistan, jossa oli liioittelematta kahdeksan sivua erilaisia spagetteja. Piiiitkän harkinnan jälkeen päädyin eksoottiseen meloni-ananasspagettiin, enkä katunut:

Koska ravintola sijaitsi aivan kuuluisan Fontana di Trevin vieressä, suuntasin seuraavaksi sinne ja yritin saada valtaisan turistilauman lomasta edes yhden kuvan:

Yksin matkustamisessa on se huono puoli, ettei linssilude saa itsestään yhtään kuvaa. En todellakaan uskaltanut työntää kameraani jonkun random turistin käteen, ties vaikka olisi hilpaissut matkoihinsa se mukanaan. Tässä siis ainoa kiistaton todiste siitä, että tosiaan olin Roomassa: 

Vaikka minulla oli sadetakki, oli sen alla oleva punainen nahkatakkini illalla märkä vyötäröön saakka, hihoista puhumattakaan. Huivista ja hupusta huolimatta sadetakin sisään oli päässyt vettä. 

Joko alkaa hengästyttää? Seuraava kohteeni oli upea Galleria Doria Pamphilj, jossa viihdyin jopa pari tuntia ihailemassa roomalaisen aatelissuvun palatsia ja huimaa taidekokoelmaa. Tämä oli ainoa maksullinen museo, jossa tällä kertaa kävin, ja tästä kohteesta todella kannatti maksaa. Muuten suosin kirkkoja, joihin pääsi sisään ilmaiseksi. Valitettavasti Doria Pamphiljissa ei saanut ottaa valokuvia, mutta em. linkin kautta pääsee katselemaan paikkoja kohdasta "conosci il luogo". Suosittelen ehdottomasti vilkaisemaan, niin mahtava miljöö se oli!

Tässä vaiheessa oli iltapäivä jo pitkällä, mutta minä halusin vielä Pantheoniin, koska en ollut siitä kovin kaukana. Kirkko on tunnettu ennen kaikkea kupolistaan, jossa on yhdeksänmetrinen pyöreä aukko:

Aukosta valui vettä lattialle, josta se hävisi pienten reikien kautta jonnekin lattian alle kuin viemäriin ikään:

Istuskelin sisällä hetkisen, mutta turisteja lappasi kirkkoon aina vain enemmän enkä jaksanut tuntikausia katsella, kuinka katossa olevasta reiästä sataa sisälle. Niinpä lähdin jälleen ulos, onneksi sade oli tällä välin hetkeksi hellittänyt.

Pantheonin edessä oli poliittinen mielenosoitus, jota katselin sillä aikaa kun söin aukion kulmalla jäätelöä. Pitäähän Italiassa syödä kunnon gelato, oli sitten kuinka märkää ja kylmää tahansa! Ja kermavaahtoa päälle, per favore.  

Vasta tässä vaiheessa, pimeän laskeutuessa tuli tunne, että tämä Rooma-päivä taisi olla tässä. Suoraan sanoen en olisi jaksanut mennä enää minnekään, olinhan ollut yhtäjaksoisesti liikkeellä aamuyhdeksästä saakka. Halusin bussilla takaisin hotelliin, mutta olin niin väsynyt, etten loistavasta suuntavaistostani huolimatta kyennyt enää lukemaan vettynyttä ja repeillyttä karttaani oikein. Kysyin parhaalla italiallani mielenosoitusta vahtivalta poliisilta, missä päin sijaitsi Largo di Torre Argentina, jolla bussit pysähtyivät, mutta hän ei tiennyt! Jatkoin siis matkaani summittaiseen suuntaan ja kysyin seuraavaksi ravintolansa edessä seisoskelevalta tarjoilijapojalta. Vaikka en todellakaan ollut edustavimmillani, hän tietysti kehui italiantaitoni maasta taivaisiin (se oli siis luokkaa "Päivää, etsin [paikka], missä se on olkaa hyvä?") ja kipaisi tuomaan minulle kadulle aperitiivin. Lupasin tulla syömään hänen ravintolaansa, kunhan olisin ensin käynyt hotellillani – en tietenkään mennyt – ja läksin etsimään bussiani. 

Löytyihän se, mutta ensimmäinen niistä oli niin täynnä, että se toi mieleeni lähinnä intialaisen junan, jonka katolta ja ikkunoista roikkuu ihmisiä. Kuski ei saanut edes ovia kiinni ja happea näytti sisällä riittävän maksimissaan kolmeksikymmeneksi sekunniksi. Odotin suosiolla seuraavaa, joka oli eri linja mutta meni samaan paikkaan, ja siihen mahduin jopa sisään.

Olin ajatellut vielä lähteä kaupungille hetken levättyäni, mutta heti sängylle rojahdettuani totesin, ettei tästä enää tänä iltana lähdetä sataa metriä kauemmas. Niinpä söin illallista pizzeriassa korttelin päässä hotellista ja kohtasin sieltä palatessani kaupustelijan, joka yritti myydä minulle kadunkulmassa Vuittonin laukkua. Huikkasin iloisesti "ei kiitos, minulla on jo!" ja jatkoin matkaani. 

Aamulla oli herätys puoli viideltä, juna lentokentälle lähti kuuden jälkeen ja perillä Marseillessa olin kymmeneltä. Istuin poikkeuksellisesti ikkunapaikalla enkä voinut olla ottamatta valokuvaa lumihuippuisista Alpeista ja Rivieran rantaviivasta:

Roomaan haluan ehdottomasti uudelleenkin, mutta hieman kuivemmalla säällä, jos mahdollista. Grazie e arrivederci!