Lomalla pohjoisessa

Niin blogi kuin bloggaajakin ovat olleet kuluneet viikot kesälomalla, mutta tästä päivästä alkaen palataan arkeen syyskuuta ja seuraavaa kesälomapätkää odotellessa. (Minulla toki on periaatteessa jatkuva loma, mutta ymmärrettävästi miellän E:n lomapäivät varsinaiseksi lomaksemme.) 

Tällä kertaa kesälomamme oli kahdella tapaa poikkeuksellinen: E. lomaili heinäkuun alussa eikä kesäkuun lopussa, ja me olimme ensimmäistä kertaa yhdessä ulkomailla:

Minä olin käynyt Amsterdamissa jo kerran aikaisemmin äidin kanssa ja nyt sain vihdoin houkuteltua E:n sinne kanssani. E. on vahvasti sitä mieltä, ettei Ranskasta välttämättä tarvitse lähteä minnekään muualle, mutta Amsterdamin puolesta puhuivat mm. suora ja lyhyt lento, melko pieni ja tiivis keskusta-alue ja kaupungin suhteellisen läheinen sijainti melkein naapurimaassa. 

Ja kyllä se sitten kelpasikin, sekä E:lle että minulle! Pidin kovasti Amsterdamista jo ensimmäisellä vierailullani ja olen edelleen sitä mieltä, että sinne voisi mennä kolmannenkin kerran. Museoita sun muuta näkemistä nimittäin riittää. Me ostimme kolme päivää voimassa olevat I amsterdam -kortit, joilla pääsi paitsi käyttämään ilmaiseksi julkista liikennettä, myös sisään suurimpaan osaan museoita. Niitähän minä rakastan, ja korttia tulikin vilauteltua ahkerasti: 72 tunnin aikana ehdimme käydä 9-10 museossa! (ja vielä kuljeskella ja syödä ja ottaa valokuvia ja ajella raitiovaunuilla umpimähkään edestakaisin.) Osan tunsin jo ennestään, kuten kissamuseo Kattenkabinetin, jonka parasta antia sai vapaasti koskea:

Turha mainitakaan, että palasimme museon muista huoneista varsin monta kertaa kisun luokse! Kissoja näimme sankoin joukoin myös asuntoveneessä, joka toimi hylättyjen löytökissojen vastaanottokotina. Poikkesimme sinne pariksi tunniksi ihailemaan kissoja ja leikkimään niiden kanssa:

Kissojen lisäksi rakastan tunnetusti historiaa, jota löytyy Amsterdamista joka nurkan takaa. Kävimme kahdessa eri museossa, jotka esittelivät rikkaiden sukujen elämää kaupungissa 1600-1800-luvuilla. On paljon kiehtovampaa nähdä, millainen ruokapöytä tai makuuhuone talossa oikeasti asuneilla ihmisillä on ollut, kuin katsella muinaisesineitä vitriineissä perinteiseen museotyyliin. Van Loon suvulla on ollut huikea puutarha:

Willet-Holthuyseneillä taas on ruokailtu ja seurusteltu komeissa puitteissa:

 Linssilude!

Yksi vaikuttavimmista näkemistämme museoista oli kuitenkin Ons' Lieve Heer op Solder eli Herramme ullakolla. Katolisen uskon harjoittaminen julkisesti oli nimittäin 1600-luvulla Amsterdamissa kielletty, joten eräs rikas katolinen kauppias rakensi salaisen kirkkosalin talonsa ullakolle. Yli kaksisataa vuotta ullakko toimi katolisena kirkkona ilman, että talon ulkopuolelta olisi mitenkään voinut arvata sen olemassaoloa:

Saman aikakauden amsterdamilaishistoriaa toiselta elämänalueelta tarjosi aidonkaltainen kopio Hollannin Itä-Intian kauppakomppanian Amsterdam-laivasta. Alkuperäinen upposi Englannin rannikolla 1749, mutta kopio on tehty yksityiskohtia myöten esikuvansa mukaiseksi. 

 Laiva oli totta kai tupaten täynnä turisteja, joten ihmisetöntä kuvaa ulkotiloista ei saanut millään.

Miehistölle oli tarjolla puuroa ja leipää, kapteenin pöydässä sen sijaan nautittiin kanaa, papuja ja viiniä:

Laivan keittiö oli lähes yhtä pieni kuin meillä... mutta minun ei onneksi tarvitse ruokkia 330 nälkäistä merimiestä!

Myös E. viihtyi suurimmassa osassa museoita erinomaisesti ja tuli urheasti kanssani myös käsilaukkumuseoon, mutta välillä minun oli tasapuolisuuden nimissä annettava puoliskon valita seuraava vierailukohde. Niinpä kävimme kidutusvälinemuseossa (josta minua ei todellakaan huvittanut ottaa valokuvia) ja typerässä, muka-pelottavassa Amsterdam Dungeonissa, jossa englantia puhuvat näyttelijät esittivät milloin ruumiinavausta, milloin inkvisition kiduttajaa tai ruttolääkäriä. E. ei ymmärtänyt esityksistä suurinta osaa ja minun piti jatkuvasti puoliääneen tulkata ranskaksi, mitä noituusoikeudenkäynnissä sanottiin tai miten vastateloitettua ruumista käsiteltiin, jotta Rembrandt pääsisi maalaamaan kuulua Tohtori Tulpin anatomianluentoaan. Kierros päättyi vuoristorataan, joita emme kumpikaan harrasta; sain meidät puhutuksi takakautta ulos museosta ilmoittamalla, että minä olen raskaana ja E:llä on verenpainetta ja selkäongelmia. Jälkimmäiset syyt olivat jopa totta, ensimmäinen tietenkään ei!

Emme me toki jokaista neljää päivää viettäneet tiiviisti museoiden seinien sisällä. Perinteisiä maisemakuvia kanavien varsilta kertyi niitäkin, sekä linssiluteella että ilman:

      

Välillä piti myös syödä: 

Löysimme mm. ihanan espanjalaisravintolan, jonka tuoretonnikala-hanhenmaksavartaat ja parsa-pistaasivaahto veivät paitsi kielen mennessään, myös eurot tililtä: 9 tapaksen, litran sangriakannun ja kahden digestiivin illallinen kustansi melkein sata euroa...! Kotioloissa emme ikimaailmassa maksaisi ruoasta noin paljon, mutta tant pis, kun nyt kerran ulkomailla olimme. Tutustuimme myös indonesialaiseen keittiöön ja nautimme perinteisen rijsttafelin eli "riisipöydän":

Käytännössä se sisälsi kulhollisen riisiä ja kymmenkunta pikkuannosta erilaisia indonesialaisia ruokia, jotka olivat herkullisia, mutta kovin vahvasti maustettuja meidän laimeaan makuumme. E. oli erityisen närkästynyt siitä, että leivästä joutui amsterdamilaisissa ravintoloissa maksamaan erikseen; hän ei saa syötyä palastakaan puputtamatta samalla valkoista leipää kuten suuri osa ranskalaisista. Myös vettä oletettiin kaikkialla tilattavan pulloissa: me pyysimme aina tavallista hanavesikarahvia, mutta saimme yleensä vettä laseittain ja jouduimme joka lasillisen jälkeen pyytämään tarjoilijaa täyttämään vesilasimme uudelleen. Onkohan tämä yleinen käytäntö kaikkialla Hollannissa vaiko amsterdamilaisravintoloiden erikoisuus?

Neljä ja puoli päivää kuluivat kovin nopeasti ja viidennestä, paluupäivästä, kehkeytyi ennalta arvaamaton seikkailu. Lentomme lähti viideltä iltapäivällä ja minulla oli tarkoituksena lähteä hyvissä ajoin lentokentälle, jotta olisimme ehtineet syödä ja juoda jotain ja ehkä tehdä muutaman ostoksenkin. Tullessa olimme ostaneet meno-paluuliput varauksesta kulkevaan hotellibussiin (en tiedä, mikä hotel shuttle on suomeksi), jonka oli tarkoitus noutaa meidät hotellilta puoli kolmelta. Hotellin vastaanottovirkailija oli tehnyt varauksen edellisenä päivänä meidän kuultemme ja antanut meille varausnumeron ja tarkan kellonajan sekä neuvonut meitä menemään viereisen ison loistohotellin eteen, koska käytännössä hotellibussit pysähtyivät siinä eikä meidän hotellimme edessä. Me raahasimme hyvissä ajoin matkalaukkumme määrättyyn paikkaan. Satoi ja tuuli hyisesti, minulla oli ylläni pelkkä ohut sifonkipaita (koska Marseillessa olisi tullessamme 30 astetta lämmintä) ja palelin niin, että minun oli avattava matkalaukkuni keskellä katua ja etsittävä sieltä villatakki päälleni. 

Hotellibussia ei kuulunut, takseja ja toisten firmojen busseja kylläkin. 20 minuuttia odotettuamme juoksin takaisin hotelliimme ja kysyin, missä mahtoi olla vika, kun bussi ei ollut vieläkään tullut. Vastaanoton nainen katsoi minua kummissaan ja sanoi, että bussi olikin tällä kertaa poikkeuksellisesti tullut meidän hotellillemme ja lähtenyt saman tien, eikä vastaanotossa ollut mitään tietoa siitä, minkä nimiset asiakkaat kyydin olivat varanneet. Varauksen tehnyt mies ei ollut jättänyt kollegoilleen mitään infoa asiasta eikä tietysti ollut sinä päivänä töissä. 

Lopulta meidän oli pakko lähteä kentälle toisen firman pikkubussilla, jotta ehdimme ajoissa. Jo maksettujen paluulippujen lisäksi jouduimme maksamaan odottamattomasta kyydistä viisikymppiä, ja koska asioilla on tapana mennä aina vain pahemmin pieleen, kuski ilmoitti vasta lentokentän ovella, että hänen luottokortinlukijansa on rikki ja vain käteismaksu kelpaa. Onneksi meillä oli yhteisesti juuri tarvittava summa käteistä! E. oli kiukkuinen kuin ampiainen ja vannoi, ettei ikinä enää lähtisi ulkomaille eikä ainakaan kamalaan ja kylmään ja ankeaan Hollantiin, missä mikään ei onnistu (ihan kuin Ranskassa kaikki menisi aina täydellisesti putkeen...). Matkatavarat jätettyämme juoksimme Schipholin alakerran tuloaulan toiseen päähän alkuperäisen bussifirman palvelutiskille valitusta tekemään ja saimmekin rahat takaisin lippujemme paluumatkaosuudesta. Itse lento sujui normaalisti, mutta Marignanen kentän liukuhihnalla joku turistimies oli vähällä ottaa minun matkalaukkuni ja huomasi vasta viime hetkellä, ettei se ollutkaan hänen. 

Jäimme lentokenttäbussista kylämme viereisellä yritysalueella ja aioimme jatkaa siitä kotiin tavallisella paikallisbussilla. Koko Aixin joukkoliikenteen reitit, pysäkit ja aikataulut oli kuitenkin samana päivänä muutettu perin pohjin eikä kuskeillakaan tuntunut olevan käsitystä siitä, mikä uusi linja menee minnekin ja missä mikäkin pysäkki on. Vaihdoimme kolme kertaa pysäkkiä matkalaukkuinemme ja olimme jo vähällä soittaa naapurimme hakemaan meitä, kun oikea bussi vihdoin saapui. Olimme sinä vaiheessa matkanneet Amsterdamista Aixiin yli kuusi tuntia, joista lennon osuus oli vaivaiset puolitoista tuntia! 

Seuraavana päivänä stressistä ja väsymyksestä selvittyämme E:kin alkoi jo olla sitä mieltä, että ulkomailla oli sittenkin ihan mukavaa ja Amsterdamissa erityisesti. Ehkä ja toivottavasti vielä joskus palaamme sinne.