Kun Marseljeesi kaikui Sisteronissa

Viime lauantai tulee merkityksi muistiin erityisen onnistuneena päivänä. Pääsin nimittäin vaihteeksi viettämään todellista laatuaikaa yhden maailmanhistorian tärkeimmän henkilön seurassa:

Sisteronissa, noin 100 km:n päässä Aixista, oli Mireillen sisaren Sophien taidenäyttelyn avajaiset. Provencen ja Avignonin maisemien ohella esillä oli useampikin muotokuva taiteilijan kuuluisasta isosiskosta:

Minä ja E. olimme paikalla jo hyvissä ajoin, pari tuntia ennen tilaisuuden ilmoitettua alkua, joten ehdimme tutustua näyttelyyn kaikessa rauhassa. Myöhemmässä tungoksessa se olisikin ollut mahdotonta. Mireilleä odotellessamme seurustelimme paikalle saapuneen muutamakymmenpäisen fanijoukon kanssa (joista tunsin pienen osan ja suuri osa tunsi minut) ja napsimme valokuvia toisistamme:

Fanit virittelivät vähän väliä raikuvaa yhteislaulua La première étoile, joka oli tarkoitus kajauttaa ilmoille heti Mireillen saapuessa. E. ja minä pysyttelimme kuitenkin hiukan etäämmällä, sillä en voi sietää kaikenlaisia puolihysteerisiä vastaanottoseremonioita Mireille on t'aime -banderolleineen ja MM:n kuvista teetettyine t-paitoineen. Rauhallisuus, arvokkuus ja pidättyväisyys ennen kaikkea, ja tähti päättäköön itse, kuka kulloinkin on persona grata. Tälläkin kertaa asenteeni palkittiin, sillä minä olin Sisteronin kaupunginjohtajan jälkeen koko joukosta ensimmäinen, joka sai poskisuudelmat, kun odotuksemme vihdoin palkittiin:

Galleria oli Mimin saapumisen jälkeen niin täynnä väkeä, ettei siellä kyennyt liikkumaan juuri lainkaan. Paikalle oli hätyytetty poliiseja, joista yksi oli arviolta kaksi ja puoli metriä pitkä ja onnistui pysyttelemään miltei koko ajan suoraan edessäni niin, että valokuvien ottamisesta tuli entistäkin haasteellisempaa. Kokeneena olin toki varautunut korkokengin, jolloin olin noin 180-senttinen ja pidempi kuin suurin osa yleisöstä; muuten tuskin olisin nähnyt vilahdustakaan Mireillestä koko galleriassa.

Sophie Mathieu, Mireillen 13 sisaruksesta järjestyksessä kolmanneksi viimeinen.

 

Vasta tässä vaiheessa pääsin sen verran poliisia karkuun, että livahdin Mimin vierelle ja tiedustelin vous permettez, sallitteko...? Johon Mireille hymyillen, mais bien sûr ! Äkkiä kamera lähimmän ihmisen käteen ja yhteiskuvakokoelmani karttui taas yhdellä uudella otoksella. 

Galleriassa oli julmetun kuuma, mutta vielä pahempaa oli tulossa. Näyttelyosuuden jälkeen oli luvassa vastaanotto Sisteronin kaupungintalolla. Kuvittelin etukäteen, että kyseessä olisi kutsuvierastilaisuus ja mietin, mahtaisimmeko myös me saada kutsun, mutta kutsuja oli vapaasti jaossa galleriassa eikä kukaan missään vaiheessa kysellyt niitä. Mireille, Matite ja maman lähtivät autolla kaupungintalolle ja me tavallinen rahvas kävelimme. Onneksi Sisteron on pieni ja meille ennestään tuttu kaupunki! Matkalla yhytimme myös Mireillen Christiane-siskon, jota en ennestään henkilökohtaisesti tuntenut mutta joka osoittautui yhtä mukavaksi ja ystävälliseksi kuin muukin perhe.

Kaupungintalolla odotti vielä melko tyhjä sali pitopöytineen ja Marianne-patsaineen. Marianne on Ranskan tasavallan symboli ja esillä jokaisessa tämän maan kaupungin- ja kunnantalossa. Huomaatteko Sisteronin Mariannessa mitään yhdennäköisyyttä kenenkään kanssa?

Vink vink: minulla on presiis sama patsas työpöydälläni Turussa, varta vasten Louvresta tuotettuna.

Koska tilaisuuden osallistujamäärää ei ollut varsinaisesti mitenkään rajattu, täyttyi sali nopeasti. Minä älysin heti mennä pienen estradin viereen ja pysyä siinä hievahtamatta; valitettavasti kaupunginjohtaja, monsieur Spagnou valitsi saman puolen lavasta kuin minä ja peitti näkyvyyden suurimman osan ajasta. Matite ja Hervé päivystivät lavan toisella puolella minua vastapäätä, Mireille, Sophie ja maman puolestaan jakoivat estradin monsieur le mairen kanssa. 

Kaupunginjohtajan ylistyspuhe kesti kevyet puoli tuntia ja minun teki mieleni hihkaista, että päästä nyt hyvä mies jo Mirkku ääneen! Salissa oli valtavan kuuma, taatusti lähellä 40 astetta, eikä ilmastoinnista tietoakaan. Mielessäni kävi useasti, millaista mahtoi aikanaan olla Versailles'n tanssiaisissa, kun tuhansia ihmisiä kokoontui kynttilöin valaistuun peilisaliin peruukeissaan ja naiset korseteissaan ja neljä metriä leveissä puvuissaan. Tässä tilaisuudessa ei kukaan sentään pyörtynyt, mutta hiki valui noroina niin Mireillen kuin kaikkien muidenkin kasvoilla.

Vihdoin tuli Mireillen vuoro lausua tavanomaiset kiitokset kaikille paikalle tulleille sekä Sisteronin kaupungille vastaanotosta. Kaupunginjohtaja oli aiemmin maininnut Mireillen olevan ainoa, joka on koskaan levyttänyt Marseljeesin, mistä Mimi keksi, että nyt laulamme sen kaikki yhdessä! Niinpä Sisteronin kaupungintalolla kaikui Marseljeesi komeammin kuin varmasti koskaan aiemmin, eikä vähiten minun kurkustani, vaikka omaankin surkean lauluäänen. Hetki oli todella vaikuttava.

Kansallislaulun jälkeen kaupunginjohtaja mainitsi pari sanaa Mireillen kansainvälisyydestä ja totesi, että parhaillaankin paikalla oli ihmisiä mm. Pariisista, Besançonista, Niortista, Lyonista, Saksasta ja monesta muusta kaupungista ja maasta. Silloin Mireille ja Matite huudahtivat yhteen ääneen et de la Finlande, Suomikin on täällä! ja vilkuttivat minulle. Mireille mainitsi esiintyvänsä taas piakkoin Venäjällä ja sanoi sitten kaikkien kuullen mikrofoniin, että täällä on paikalla myös yksi Finlandaise ja suomi on yksi maailman vaikeimmista kielistä, esimerkiksi merci sanotaan suomeksi "kiitos", mutta silti hän on laulanut jopa suomeksi, vaikka se on niin vaikeaa. Ehkä tämän muiston innoittamana Mireille lauloi vielä Pardonne-moi ce caprice d'enfant, tosin kokonaan ranskaksi eikä kertosäettä suomeksi Anteeksi suo, vaikka koko ajan odotin sitä...!

Maman sai vielä Sisteronin kaupungin kultaisen kunniamitalin, ja siihen loppui virallinen osuus. Mathieun klaani vetäytyi kaupunginjohtajan kanssa viimemainitun yksityistyöhuoneisiin ja me muut pääsimme buffetin kimppuun. Meille ei ollut tarjolla samppanjaa, vaan valmiiksi kannuihin sekoitettua kiriä ja yksinkertaisia suolapaloja: pizzasuupaloja, oliiveja, pateeta, nakkeja, tapenadea ja juustopaloja. Hyödynsimme erityisesti kir-kannuja, sillä tarjottavia ei pitkäksi aikaa riittänyt. 

Sitten minä olisin jo ollut lähdössä, kun E. kysyi, enkö haluaisi vielä pyrkiä Mireillen puheille. Koska olimme jo kahteen otteeseen tervehtineet ja jutelleet, koin saavuttaneeni sen, mitä olin tullut hakemaankin. Jotkut kyllä kävivät anomassa sisäänpääsyä, vaihtelevalla menestyksellä. Poliisit vartioivat mairen byroon ovia sisäpuolelta, joten ihan noin vain ei voinut marssia sisälle. E. meni pokkana koputtamaan ovelle ja pyysi sanomaan Hervélle, että la Finlande pyytää audienssia. Meni minuutti, kun Hervé tuli ovelle, tarttui minua kädestä ja veti sisälle kabinettiin. Samaan aikaan sinne tunki joku hysteerinen vanhempi nainen, joka oli koputtanut oveen jo kymmenen kertaa ennen minua eikä millään suostunut uskomaan, ettei hänellä ollut asiaa sisälle. Lopulta poliisien piti puuttua asiaan. 

Mireille istui sisällä perheensä ja kaupunginjohtajan kanssa ja sulkeutui sitten nelistään meidän ja Matiten kanssa pieneen sivuhuoneeseen. Onnittelin molempia myöhässä syntymäpäivien johdosta (Matite 8.7. ja Mireille 22.7.) ja mesdemoiselles olivat oikein otettuja. Mireille kertoi tulevista projekteistaan, uusi painos MM chante Piaf -levystä kahdella bonuksella varustettuna sekä muutama konsertti Venäjällä syksyllä. Minä totesin pahoitellen, etten valitettavasti voi osallistua, koska olen ollut vuoden työttömänä, johon molemmat ottivat kovasti osaa ja vakuuttivat uskovansa, että tilanteeni pian kohenee. Mireille riisui seurassamme jopa aurinkolasinsa ja selitti pitävänsä niitä siksi, että hikoilun takia meikit helposti leviävät ja sitten nettiin joutuu epäedullisia kuvia, joita ei voi mitenkään kontrolloida. Oli sanomattakin selvää, ettei siinä tilanteessa otettu kuvia ennen kuin aivan siististi meikatut silmät oli taas kätketty tummien lasien taakse. Nyt minulla on kuva E:stä, Mireillestä ja itsestäni! (Se jää toki vain yksityiseen käyttöön.)

Sitten palasimme koko porukka takaisin isompaan huoneeseen tervehtimään mamania, Sophieta ja muuta perhettä. Christiane tarjosi meille leivoksia ja kysyi, mitä teen Aixissa, johon minun oli pakko vastata olevani edelleen työtä vailla. Christiane lykkäsi saman tien minulle paperin ja kynän käteen ja pyysi yhteystietojani: "meillä on veljiä Avignonin kaupungintalolla ja nièce paavien palatsissa, te puhutte viittä kieltä, joku voi hyvinkin tietää teille sopivan työpaikan Avignonista!" Vaikka työtä ei löytyisikään, ei tosiaan ole aivan jokapäiväistä saada suosittelijaksi Mathieun perhettä; en tiedä ketään toista tämän luokan tähteä, jonka sisaret tarjoutuisivat noin vain pyytämättä käyttämään suhteitaan työpaikan löytämiseksi fanille. Kaikki tuntemani Mathieun tytöt ovat yhtä ystävällisiä ja vaatimattomia; Sophiekin kiitteli meitä vuolaasti näyttelyyn tulemisesta ja toisteli "kiitos sisareni puolesta", vaikka kyseessä oli hänen näyttelynsä ja Mireille oli siellä vain vieraana! Minä ainakin olisin mennyt tutustumaan näyttelyyn joka tapauksessa ilman näitä avajaisiakin.

Leivokset nautittuamme suukottelimme vielä koko porukan hyvästiksi ja lähdimme onnellisina takaisin kohti Aixia. Laskujeni mukaan tämä oli vähintään kahdeksas kerta, kun tapasin Mireillen näin henkilökohtaisesti, "poskisuukkoetäisyydeltä", mutta joka kerta on aina yhtä ainutlaatuinen ja ikimuistoinen. A la prochaine !