Pienin askelin parempaan

Tapanani ei ole ollut tehdä uudenvuodenlupauksia, mutta tänä vuonna tein poikkeuksen. 

Minut tuntevat tai blogiani yhtään pitempään seuranneet tietävät, etteivät liikunta ja ns. terveellinen ruokavalio ole koskaan olleet prioriteettilistani kärkipäässä. Opiskeluaikoina Turussa kävin useamman kerran viikossa vesijumpassa ja -juoksussa ja rakastin sitä, mutta Ranskaan pysyvästi muutettuani molemmat jäivät, koska täällä ei yksinkertaisesti ole samanlaista mahdollisuutta harrastaa näitä lajeja. Yleiset uimahallit ovat sitä mitä ovat – saman altaan jakavat niin kroolaavat miehet kuin laidoilta veteen hyppivät pikkupojatkin, ja altaan pohjalta voi löytyä mitä tahansa ulosteista alkaen – ja kun otin selvää läheisen liikuntakeskuksen hinnoista, olin pudota pyrstölleni: 10 kerran kortti maksaa 250 euroa, 52 sisäänpääsyä (eli käynti keskimäärin kerran viikossa vuoden ajan) kustantaa 728 euroa ja vuoden voimassa oleva kortti verottaa lompakkoa 720 euron edestä. En yksinkertaisesti raaski sijoittaa moista summaa, vaikka toisaalta se voisi toimia motivointikeinona. Käsilaukun hinta liikunnasta... Vaaka kallistunee valitettavasti laukun puolelle, jos siis oletetaan, että minulla joskus olisi ylimääräiset seitsemänsataa euroa polttelemassa taskun pohjalla.

Nyt minulla on ollut auto tasan puoli vuotta ja ikävä kyllä on todettava, että sen saamisen jälkeen vähäinenkin päivittäinen liikuntani on näivettynyt olemattomiin. Auto on parkissa maksimissaan parinsadan metrin päässä kotoa ja töissä saan sen useimmiten aivan oven eteen. Ennen sentään kävelin bussipysäkille ja usein seisoin bussissa, mutta auton jälkeen ainoaksi arkiliikunnakseni on jäänyt portaiden kiipeäminen 4. kerrokseen. Kaupungilla käyn ehkä kerran kuussa, joten urbaania ikkunaostoskävelyäkään ei enää kerry entiseen malliin.

En ole koskaan ollut hoikka, parhaimmillanikin olin normaalipainon ylärajoilla, mutta se ei ole erityisemmin häirinnyt minua. En murehdi, stressaa tai häpeä, vaikka painoni on kolminumeroinen. Mitä sitten? Ei se lue otsassani. En omista vaakaa, joten edellisen kerran kuulin painoni viime keväänä työpaikkalääkärillä ja sitä ennen kesällä 2011. Olen terve, löydän sopivia ja mielestäni kohtuullisen mukavan näköisiä vaatteita, ulkonäköäni kehutaan eikä minua tuijoteta kadulla. Vain sillä on minulle merkitystä. 

Joululomalla keskustelin jostain syystä äidin kanssa syömisestä, liikkumisesta ja muusta aiheeseen liittyvästä. En enää muista, mistä keskustelu alkoi, mutta sen innoittamana päätin kokeilla siirtyä kohti aavistuksen tasapainoisempaa elämäntapaa. En laihduta, en käännä ruokavaliotani päälaelleen, en ala yhtäkkiä harrastaa hikijumppaa, mutta opettelen tekemään parempia valintoja. Hiljaa, askel askeleelta, vähitellen. Syön edelleen pastaa, mutta en neljä kertaa viikossa. Syön edelleen lounaaseen kuuluvan jälkiruoan, mutta juustokakun tai suklaatoffeemuffinsin sijasta otan rahkaa ja hunajaa. Tiedän kokemuksesta, että liian isot muutokset jäävät kohdallani päiväperhoiksi: muinoin Painonvartijoissa laihduin kohtuullisesti, mutta se lopahti heti, kun lakkasin käymästä siellä. Karppaamaankin ryhdyin, mutta puolen vuoden karppaamisesta jäi pelkkiä huonoja muistoja, en laihtunut enkä saanut koko puoleen vuoteen mitään iloa tai hyvän mielen tunnetta syömisestä. 

Toistaiseksi on ollut helppoa valita jälkiruoaksi maustamaton rahka, kun olen tilannut lounasta töihin. Mieli tekee edelleen juustokakkua, mutta joka päivä päätän, että tänään en ota sitä. (Hui, kuulostan ihan AA-kerholaiselta!) Salaatti on minulle yhtä kuin ruohoja ja heiniä ja pupunruokaa, joten en syö sitä, mutta lisukevalikoimasta olen ottanut pastan tai perunoiden lisäksi lämpimiä vihanneksia. Tässä koko homman idea: en luovu mistään, mutta yritän muuttaa laatua paremmaksi. Ongelmani ei muutenkaan ole koskaan ollut syömisen määrä, vaan sen laatu. 

Muutama viikko sitten sain käsiini jonkin naistenlehden liitteen, jossa käsiteltiin laajasti laihtumis- ja ruokavalioasioita. Lehdessä annettiin lukuisia pieniä neuvoja kaltaisilleni konttorirotille, jotka istuvat päivät pääksytysten työpöytänsä ääressä, syövät jonkun muun tekemiä lounaita eivätkä jaksa/ehdi työpäivän jälkeen harrastaa mitään, varsinkaan liikuntaa. Lehdessä neuvottiin lähtemään lounastunnilla ulos edes vartiksi ja vaikka työpaikan parkkipaikalle, jos muuta ei keksi. Jo pelkkä ulkoilman hengittäminen tuo happea kroppaan ja aivoihin aivan eri tavalla kuin kuiva ja käsitelty toimistosisäilma. 

Tästähän minä innostuin. Olen nimittäin jo ennen näitä syömispohdintojani harmitellut sitä, etten ole enää juuri koskaan ulkona. Kävin ostamassa urheilukaupasta matalapohjaiset kävelykengät, koska töissä käytän enimmäkseen korkokenkiä, ja nyt olen jo useamman kerran lähtenyt lounaan syötyäni ulos kävelemään. Ensimmäisillä kerroilla kävelin vain byroon kadun päästä päähän, mutta tänään kauniin ja lämpimän sään innoittamana lähdin pidemmälle ja teinkin reilun kahden kilometrin ja 35 minuutin lenkin! Meidän katumme sijaitsee aivan yritysalueen laidalla, ja heti firman takaa alkaa metsä. Postauksen kuvituksena olevat kuvat otin tämänpäiväisen lenkkini aikana. Jännää, että jo muutaman askeleen päässä täysin urbaanilta yritysalueelta aukeaa tällainen periprovencelainen luonto!  

En vielä tiedä, tuleeko tämä uusi filosofiani tuottamaan sen kummempia tuloksia, mutta ainakin toistaiseksi olen innoissani. Työkaveritkin suhtautuvat ajatuksiini varsin positiivisesti: atk-miehemme latasi puhelimeeni sovelluksen, joka mittaa kävelyjeni pituuden, nopeuden, kalorinkulutuksen ja ties mitä ja tekee kaikesta paitsi diagrammin, myös käyttämäni reitin kartan, ja kakkospomo (se Suomessa asunut) kehuu olevansa minusta ylpeä ja on omatoimisesti nimittänyt itsensä elämäntapavalmentajakseni. Kyllä minun kelpaa.