Aina on oltava jotain odotettavaa

Pidän siitä, että tulevaisuudessa on aina odottamassa jokin miellyttävä projekti, oli se sitten aivan nurkan takana tai paljon kauempana. Miellyttäväksi projektiksi kelpaa melkein mikä tahansa, niin viikonloppumatka, illallinen hyvässä ravintolassa, hartaasti toivottu syntymäpäivälahja kuin vaikka postimyyntitilauksen saapuminen noudettavaksi lähikaupasta.

Tällä hetkellä olen siitä onnekas, että em. projekteja on jonossa useampi. Ensi viikon perjantaina lähden puoleksitoista päiväksi Roomaan ja siitä kahden viikon kuluttua joululomalle Suomeen. Sovittuna on myös sekä illallinen Le Formal -ravintolassa, jossa taannoin juhlistimme E:n kanssa pacsiamme, että työpaikan joululounas läheisessä neljän tähden hotellissa, johon tuskin raaskisin omilla rahoillani mennä. Kannattaa olla töissä pikkufirmassa, jossa on hyvästä ruoasta pitävä pomo...! Mitään suomalaiskansallisia firman pikkujoulut -kinkereitä täällä ei tunneta, mutta talon tapana on tarjota joulun alla yhteinen tasokkaampi lounas. 

Eikä tässä vielä kaikki. Minäpä tiedän jo nyt, mitä teen ensi vuoden lokakuun 24. ja 25. päivänä:

Vihdoin luvassa on uusi Olympia, ts. Mireillen kaksi konserttia Pariisin kuulussa Olympia-salissa! Edelliset olivat 2005, joten johan tässä on oltu kärsivällisiä kahdeksan pitkää vuotta. Koska tällä kertaa (ja toistaiseksi) konsertteja on vain kaksi, myytiin parhaat paikat hetkessä loppuun. Minä kyttäsin lipunmyynnin alkamista viiden minuutin välein ja olin levittänyt valmiiksi pöydälle kaikki mahdolliset luottokortit, oravannahat ja muut maksuvälineet, jotta operaatio sujuisi mahdollisimman nopeasti. Ensimmäiseksi illaksi sainkin eturivin paikan (Olympian varaussysteemi valitsee automaattisesti parhaan paikan, joten itse ei tarvitse tiirailla salikarttaa laisinkaan), mutta ensimmäisen tilaukseni maksamiseen kuluneessa ajassa humahti jälkimmäinen tilaisuus jo sen verran täyteen, että jouduin 9. riville. No, ääni kuuluu sinnekin, ja edellisiltana olen joka tapauksessa istunut miltei kosketusetäisyydellä ja toivottavasti myös tehnyt läsnäoloni tiettäväksi itse maailmantähdelle. Nyt vain odottelemaan ajan kulumista ja ensi lokakuuta! Liput ovat siihen saakka esillä eteisen vitriinissä... lähinnä tosin siksi, että H-hetken lähetessä tiedän, mistä löydän ne. Konserttimekotkin roikkuvat jo valmiina kaapissa. 

Tänä aamuna heräsimme kunnon jalkarättimalliseen räntäsateeseen, joka onneksi kesti vain pari tuntia. Minä jo ennätin rähjätä hiljaa pääni sisällä, mitä iloa on Provencessa asumisesta, jos täällä sataa marraskuussa samanlaista räntää kuin Suomessa. Onneksi täällä ei ole aivan yhtä kylmä, ja onneksi täältä saa muitakin kuin mustia, ruskeita ja harmaita talvitakkeja:

Ihastuin täysin tähän punaiseen villakangastakkiin ja sen jalokivikoristeluun. Harmi, etteivät ne ole oikeita, sillä rahapulassa olisi kätevä ratkoa timantti kerrallaan irti. Olenko muuten ainoa, jolle takki tuo etäisesti mieleen Pikku Myyn?